Syysretki Vaarunvuorille

 

Lapista vielä hetkeksi keskisuomalaisiin maisemiin. Niin mieluisalta kuin pohjoisen talviset säät tuntuivat, ei tässä uskomattomassa ruskan väriloistossakaan mitään vikaa ole. Toki mieli ja sydän jäivät vähän tuntureille jo jumiin, mutta tässä kolmen viikon  pätkässä on kyllä luvassa maakuntamatkailua oikein olan takaa, niin työn kuin huvinkin puolesta. Alkaen heti huomenna kun suunnataan iskän kanssa sukuloimaan Poriin. Ihana nähdä läheisiä siellä suunnalla ennenkun karataan kokonaan. Tarkoitus mennä pappan kanssa sienimetsään ja viikonlopuksi Yyteriin! Ah, meri ♥

Alkuviikon olin normaalisti töissä, pienen tauon jälkeen ohjaaminen on vaan aina niin inspiroivaa. Saas nähdä mitä talvi tuo tullessaan joogan saralla, vai tuoko mitään. Kiva olisi opettaa, mutta nykyään myös tajuaa jo oman ajan ja jaksamisen rajallisuuden. Joku hevosjoogatunti olisi kiva laittaa kalenteriin esim. 🙂

 

 

No mutta, sellaista tässä vaan että on Keski-Suomessakin kivoja luontokohteita, ei se elo täälläkään pelkkää työtä ole sentään. Eikä tarvitse ihan kaikkien koko ajan haluta Lappiin päästäkseen ihastelemaan maisemia! Ihan perus maanantain voi viettää luonnossa. Me piipahdettiin yksi kaunis aurinkoinen syyspäivä ystävien kanssa Vaarunvuorilla. Vaarunvuorten luontopolku sijaitsee Korpilahdella, Jyväskylän eteläpuolella. Pakattiin aamulla viisi koiraa ja kolme ihmistä meitsin tila-autoon ja lähdettiin eväskaupan kautta retkeilemään. Ei ole retkeä ilman asiaankuuluvia eväitä!

 

 

Vaarunvuorten luontopolku on noin neljän kilometrin mittainen, helpossa maastossa kulkeva oikein leppoisa ja mukava reitti. Matkalle osuu kivan monipuolista metsää. Pari pientä järveä, pitkospuita ja tietenkin itse vuoren päältä avautuva mainio maisema Päijänteelle.

Nautiskeltiin näköalapaikalla eväät, vaikka matkan varrella on aiemmin tulipaikka. Tulipaikalla oli tällä kertaa muita, eikä eväämme vaatinut lämmitystä joten koimme näköalalounaan mukavampana vaihtoehtona. Saimme nautiskella maisemista ihan omassa seurassamme, ainoa ihminen kenet kohtasimme koko retkellä oli tulipaikalla istuskellut ukkeli. Aiemmankin kokemukseni mukaan täällä saa olla aika rauhassa, ehkä syrjäinen sijainti vähän vaikuttaa asiaan.

 

 

Kaiken kaikkiaan tosi kiva retkikohde Jyväskylän suunnalla, kannattaa ottaa haltuun jos autolla pääsee liikkumaan. Tonne ajaessa on jo tosi kivoja maisemia.

Ja hei kivaa syyslomaa kaikille jota se koskee!

xx Matilda

 

Syksyistä ja lähdöistä

 

Kuten monelle muullekin, syksyt ovat minulle uuden alku. Tammikuissani harvoin on tapahtunut mitään merkityksellistä, mutta lähes joka syksy olen löytänyt itseni jollain tavalla uuden ääreltä.

Muutokset ovat olleet useimmiten isoja, vaikeita ja mullistavia. Olen syksyisin eronnut, rakastunut, aloittanut koulun, vaihtanut työpaikkaa. Romahtanut ja aloittanut alusta. Rakentanut uutta, haudannut vanhaa. Harvoin olen etukäteen päättänyt lyödä vanhan elämäni sirpaleiksi kun syksy saapuu, asiat vain tuntuvat kulminoituvan tähän muutosten melankoliseen vuodenaikaan.

 

 

Rakastan syksyjä. Niiden hieman alakuloista tunnelmaa. Kylmää, pimeää (jota kuitenkin pelkään). Rakastan myrskyjä ja sadetta. Eikä ehkä mikään ole kauniimpaa, kuin aurinkoinen syyspäivä luonnon loistaessa värikkäimmillään. Syksyssä on syvyyttä ja kirkkautta. Tasapainoa.

Tästä syksystä en ole saanut otetta. Palasin syksyn kynnyksellä vanhaan kotikaupunkiini, joka ei tunnu enää kodilta. On vaikea tarttua mihinkään, olotila on vellova. Kuin olisin hautautuneena liian pehmeään sänkyyn, josta ei pääse ylös. On mukava olla käymässä, mutta koko ajan odotan. Odotan lähtöä, seuraavaa seikkailua. Se kuiskuttelee nurkan takana salaisuuksiaan tulevasta talvesta, vieden jatkuvasti huomioni tästä hetkestä, jossa en muutenkaan tunne oloani aivan niin helpoksi.

Olen pyrkinyt omistamaan aikani ystäville, olemaan läsnä. On ihana tavata kasvokkain. Monille lähipiirissäni on tapahtunut myös  isoja asioita, ja olen kiitollinen siitä, että olen ollut nyt täällä. Vaikkei sanoja ole helppoa löytää, ehkä arvokkainta on oleminen ja kuunteleminen. Niin toivon.

 

 

Olen oppinut itsestäni. Olen tajunnut, ettei jääminen koskaan ollutkaan minua varten. Olen kuluttanut niin paljon turhaan voimiani pyrkimällä muottiin, johon en vain ikinä sopinut.  Lähteminen saa sydämeni läpättämään villimmin. Ystäväni sanoi lähtemisen muuttuvan kerta kerralta helpommaksi. Uskon sen pitävän paikkansa ihmisille, joiden kuuluu lähteä.

En esimerkiksi koe tippaakaan ahdistusta asunnottomuudesta, epäsäännöllisistä tuloista, pätkätöistä ja kaaosmaisesta kalenterista. Sen sijaan koin aiemmin jatkuvaa ahdistusta arjesta, ja kaikista velvollisuuksista joita se sisällään piti.

Lähteminen, niin monessa eri merkityksessä, on ollut paras päätökseni. Näköjään joskus pitää mennä kauas löytääkseen itseensä. Tuleva lähtö kutkuttelee jo vatsanpohjassa. Tunnen olevani elossa, ja se on voimauttavin tunne jonka saatan kuvitella.

Ja toki kaikki näyttää kauniimmalta vaaleanpunaisten lasien läpi katseltuna. Ja sydän läpättää taas villinä.

 

 

Nyt jatkamaan ystävien kanssa olemista, tänään Atomirotan keikalle Lutakkoon! Tätä olen muuten odottanut.

xx Matilda

Kuvat minusta Emmi Anttila

 

.

 

Riisitunturi alkusyksyn väreissä

Jatketaan Kuusamon lähikohteiden kanssa,

Yksi rakkaimmista retkipaikoistani on Posion Riisitunturi.  Riisitunturi on myös ensimmäinen tunturi jonka olen huiputtanut, jos Rukaa ei lasketa. Tunnetuin se on talvipuvussaan, tykkylumen paratiisina. Talvellakin tunturiin menee hyvä polku, kannattaa vierailla jos mahdollista. Riisitunturin molemmat huiput kohoavat reiluun neljäänsataan metriin, ja näkymät on todella hienot.

 

 

Kansallispuisto on kuitenkin kaunis myös sulan maan aikaan. Kävin  taannoin kiertämässä koirien kanssa vajaan 11 kilometrin mittaisen Riisin Rietas- reitin. Sää oli suorastaan kuuma, ja taivas lähes pilvetön. Onneksi vuorien jälkeen tunturiin kapuaminen tuntui lasten leikiltä, ja osa reitistä kulkee metsän suojissa. Myös juomapaikkoja oli koirille vähän väliä.  Polku on helppokulkuista, paikoitellen soritettua.

 

 

Tunturi- ja metsämaisemien lisäksi reitillä on paljon kaunista suota, ja tietenkin pitkospuita. Riisijoen kohdalla luonto on todella vehreää. Tuonne ei ole onneksi ehditty vaihtaa vielä nitä kammottavia metallihirvityksiä pitkoksien tilalle. Ruska ei vielä ollut ihan täydessä loistossaan, mutta ihanan värikästä oli jo.

Kymmenen kilometrin lenkkiin mahtui kaksi evästaukoa, ja useita pysähdyksiä kuvaamaan maisemia. Mustikoita oli todella paljon, joten evästä pystyi noukkimaan matkan varrelta.

 

 

Useampi tuntu vierähti rauhallisella tahdilla ja paljon kuvaillen.  Riisi ei pettänyt taaskaan. ♥

Tänään laitettu eräopaskoulu pakettiin!

xx Matilda

 

Ratsastusta ja joogaa Kuusamossa

 

Ihan mieletön fiilis! Viime viikonloppuna vihdoin koitti kauan odotettu ratsastusjoogaviikonloppu Wanhan Raatesalmen tilalla Kuusamossa. Viikonlopun suunnittelu sai alkunsa jo maaliskuussa, joten oli lähes epätodellinen olo kun H-hetki oli vihdoin käsillä.

Rakastan Raatesalmen miljöötä, rakastan Kuusamoa, rakastan hevosia, etenkin islanninhevosia ja rakastan joogaa. Lisäksi meitä hellittiin superhyvillä ruuilla, rantasaunalla, eikä tilan muut eläimet yhtään ainakaan vähentäneet innostustani. Ja meidän asiakkaat olivat mahtavia, iltapalapöydässä keskusteltiin kaikesta maan ja taivaan välillä ♥

Kuinka fiiliksissä on ok olla omasta työstään?

 

 

Viikonloppuun sisältyi tosiaan joogaa matolla, ja oli muuten puitteet kunnossa. Tilan vanhasta navetasta on kunnostettu juhlatila, ja nyt se muuntautui varsin tunnelmalliseksi joogasaliksi. Mattojoogan lisäksi joogasimme hevosen selässä, tätä osuutta odotin tietysti eniten, koska tämä oli pilottiohjaukseni hevosjoogan parissa. Olen kehitellyt liikkeitä ja sarjoja hyvän tovin, ja testaillut niitä itse eri hevosilla. Mutta vasta täällä pääsin ohjaamaan käytännössä. Ja sehän meni hienosti, ainakin omasta fiiliksestä ja palautteesta päätellen. Nyt on hyvä lähteä kehittämään hommaa eteenpäin.

Ratsastusjoogasta on kyseltykin jonkun verran viikonlopun jälkeen. En osaa sanoa minkä verran sitä ohjataan Suomessa tai maailmalla, netistä löytyy kyllä jonkin verran videoita aiheesta. Itse kehittelin sarjat niin, ettei tarvitse pelätä putoamista vaan liikkeet ovat hyvin turvallisia ja yksinkertaisia. Toki jokainen voi itsenäisesti tehdä ihan mitä tahansa asanoita hevosensa selässä. Oma joogani perustuu kuitenkin aina siihen, että kuka vain voi tehdä. Toki hevoselta vaaditaan rauhallisuutta, sen takia olenkin nimennyt tuotteen issikkajoogaksi. Lisää kursseja tulossa jo tänä syksynä, ilmoittelen kyllä heti kun saan tarkemoia aikatauluja. Ja Kuusamoon sovittiin kesäkuulle seuraava. ♥

 

 

Lauantaina päästiin myös kahden tunnin maastoretkelle kauniisiin  maisemiin, tallin oman oppaan vetämänä. Sain siis itse osallistua asiakkaan roolissa, ja kyllä oli ihanaa.

Koko viikonlopusta jäi niin hyvä mieli, että se on kantanut ja varmaan kantaa pitkälle.  ♥ Lämmin kiitos kaikille osallistujille ja etenkin Wanhan Raatesalmen Mirvalle ideaani tarttumisesta ja innostumisesta!

 

 

xx Matilda

ps. Blogihiljaisuus jatkunee vielä viikonlopulle, täällä mökillä kun ei saa tietokonetta ladattua ja nettikin tökkii. Ensi viikolla enemmän mm. retkipostauksia Kuusamosta. Nyt jatketaan vielä lomailua. Kuvia on kamerassa purkamatta satoja, joten odottakaapa vaan.

 

Road trip Lofooteille

 

 

Viime perjantaina kuulin, ettei koko viikonloppuna ja vielä maanantainakaan olisi safaria. Hetken makusteltuani päätin tämän olevan oiva tilaisuus vierailla Lofooteilla! Nämä vapaathan meillä muotoutuu sään mukaan, eli huonoa keliä olisi luvassa. Tein kaksi suunnitelmaa, hyvän kelin varalle katselin vähän mukavia vaellusreittejä. Jos sää olisi huono, reissu olisi enemmänkin road trip ja ihastelisin Lofootteja autosta käsin. Jälkimmäinen toteutui, satoi koko viikonlopun. Se ei estänyt nauttimasta maisemista! Autossa oli hyvä pitää tukikohtaa, ja vaihtaa kuivat vaatteet.

Lähdimme liikkeelle lauantaina iltapäivällä, kun kylässä olleet kummini olivat jatkaneet hekin matkaansa eteenpäin. Ajoin ensin Svolvaeriin, jossa ystäväni oli opaskeikalla. Nautiskelimme oluet ja suunnittelin mihin menisin yöksi. Suuntasin Kalleen, noin kymmenen kilometrin päähän. Kallessa on ilmainen teltta-alue rannalla, sieltä löytyy bajamajat ja vesipiste. Sekä todella paljon muita leiriytyjiä. Alue oli kuitenkin tilava, saatiin oma rauha. Arvoin nukkuisinko autossa vai kastelisinko jo ekana yönä teltan.. Valitsin teltan ihmisten määrän takia, parkkipaikalla oli kuitenkin koko ajan vilskettä.

 

 

Aamulla möllöttelin ihan rauhassa 11 tunnin yöunien jälkeen teltassa kuuntelemassa sadetta ja äänikirjaa. Ihanaa olla yksin reissussa, kun ei tarvitse kiiruhtaa minnekään. En ole todellakaan aamuihminen ja vihaan aamuisin kaikkea kiirettä ja sinkoilua. Jatkoimme matkaa vasta iltapäivän puolella. Otin suunnaksi Ån, ja ajattein pysähtyä mukavissa paikoissa matkalla. Teltan ja märät vaatteet virittelin takapenkille kuivumaan.

Ensimmäiseksi pysäkiksi valikoitui Haukland beach, koska olihan se nyt nähtävä. Hyvän kelin suunnitelmaan olisi kuulunut Kvalvikalle patikointi. Hauklandkin oli todella hieno, kova tuuli ja vaakatasossa piiskaava sade varmistivat rannan ikiomaan käyttöön vierailun ajaksi. Parkkipaikalla oli kyllä autoja, ja telttojakin jokunen rannan tuntumassa. Tuo olisi ihan varmasti kiva leiripaikka yhtään paremmalla säällä.

 

 

Hauklandista jatkettiin matkaa, seuraavana pysäkkinä oli Hamnøy, kaunis pieni kylä vähän ennen Reineä. Käveltiin kylän ympäri ja ihasteltiin maisemia. Hamnøyn jälkeen vuorossa olikin Reine. Pysäköin ennen kylää olevalle parkkipaikalle, ja käveltiin kylään. Kauneimmat näkymät oli silti juurikin tuolta parkkipaikalta, siinä pidinkin evästauon ja ihastelin näkymiä.

 

 

Päivän viimeinen etappi oli Lofoottien kärjessä sijaitseva Å. Ja sade taukosi ensimmäista kertaa koko päivänä! Åssakin käveltiin ja ihasteltiin maisemia hyvä tovi.  Vaikka päivä tosiaan sisälsi lähinnä autoilua pienillä pysähdyksillä vaellusreittien koluamisen sijaan, tuli käveltyä silti varmaan kymmenisen kilometriä. Oikeastaan tämä oli itselleni varsin rentouttavaa, kun sää pakotti luopumaan suuremmista suunnitelmista. Muuten olisin varmaan huiputtanut verenmaku suussa mahdollisimman monta vuorta..

 

 

Ån jälkeen ainoa tavoite oli löytää kiva leiripaikka, lähdinkin ajelemaan takaisin päin. Sørvågenissä huomasin tienviitan joka opasti vaellusreitin parkkipaikalle. Päätin kurkata löytyisikö sieltä sopivaa yösijaa. Parkkipaikalla oli leiriytymiskielto, mutta huomasin vähän matkan päässä maastossa useampia telttoja. Päätin siis jäädä sinne. Pakkasin mukavasti kuivuneen teltan takaisin rinkkaan ja lähdimme etsimään sopivaa paikkaa. Reitin alussa oli kaunis vesiputous, ja ajattelinkin majoittua lähelle, niin saisin koirille helposti vettä. Tässä kohtaa ei myöskään ollut muita leiriytyjiä. Nukun aina teltassa korvatulpat korvissa (ja kesällä silmälaput päässä) joten putouksen kohina ei häirinnyt.

Suosittelen  kokeilemaan korvatulppia ja silmälappuja jos telttaöinä ei oikein uni maistu makoisalta!

 

 

Uni tuli nopeasti ja sitähän riitti taas 11 tuntia, aamulla yllättäen satoi joten mitään kiirettä ei ollut. Kun sade hetkeksi lakkasi, pakkasin kimpsut ja kampsut ja talsittiin autolle. Olin ajatellut kiertää reitin jonka varrella yövyimme, mutta sateen takia ajatus ei houkutellut. Ei tehnyt mieli heti kastella niitä viimeisiä kuivia vaatteita. Lähdettiin valumaan takaisin kotiin, ajatuksena kuitenkin pysähdellä taas kun siltä tuntuisi.

Kuinka ollakaan sade lakkasi jossain vaiheessa, ja mielessä alkoi kehkeytyä ajatus, josko sittenkin päästäisiin huiputtamaan yksi vuori tällä reissulla. Vuorikin oli jo  valikoitunut valmiiksi, sillä Kallen lähellä on Glåmtinden, jonne vie vaikeusluokitukseltaan helppo reitti, ja matkaa kertyy yhteensä vain kuusi kilometriä. Reitin alku on aivan tien vieressä, mitään ylimääräisiä ajamisia ei tullut.

Tärkeää, kun kotiin oli kuitenkin pitkä matka, ja seuraavana päivänä töitä. Kuinka ollakaan, juuri ennen jyrkintä nousua huipulle alkoi sataa ja sumu ympäröi meidät. Onneksi näkymät olivat tosi hienot jo aiemmin, joten itse huipun sumuisuus ei jäänyt kaivelemaan. Alaspäin päästyämme sade loppuikin sopivasti. Reitti oli tosiaan helppo, ainoastaan ihan lopussa sai vähän kavuta, ja kivet tietenkin sateen takia liukkaat. Alas tullessa teinkin ratkaisun oma turvallisuus edellä ja päästin koirat irti, koska näkyvyys oli joka suuntaan hyvä.

 

 

Tosi kiva reitti, kannattaa käydä ohikulkumatkalla!

Tästä ajeltiinkin ilman kummempia pysähdyksiä suoraan kotiin, jonne saavuttiin puoli kymmenen maissa. Kylmä kalja ruoka valmiina pöydässä teki höpöä! Olin kaikesta nukkumisesta huolimatta superväsynyt, mutta kas kummaa nukkumatti lensi ohi seuraavana yönä. Oli aika rapsakka päivä töissä, mutta kertakaikkisen kiva reissu meillä silti oli! Lofootit on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, ja aion itsekin sinne vielä palata tutustumaan luontoon paremmin.

Teki niin hyvää viettää kolme päivää ihan vaan omassa ja koirien laadukkaassa seurassa. Vaikka olen varmasti kaikilla mittapuilla sosiaalinen, väsyn kuitenkin  säännöllisesti ihmisiin ja kaipaan omaa tilaa paljon. Ja rakastan viettää aikaa ihan vaan koirien kanssa, ne on kuitenkin minulle sitä parasta olemassa olevaa seuraa.

 

 

Kohta haetaan vieraat ♥

xx Matilda

Täydellinen ratsastusretki

 

Tänään oli koko reissun odotetuin päivä, päästiin työkaverini Sinin kanssa ratsastamaan lähellämme sijaitsevalle tallille. Olen haaveillut tästä joka ikinen päivä, kun ajan tallin ohi työmatkalla. Sovimme kahden tunnin mittaisesta maastoretkestä eilen, kun tiesimme tämän päivän safarin peruuntuvan. Ihan mahtavan lyhyellä varoitusajalla siis. Ja tänään oli täydellinen ilma! Niin kaunis kun vaan voi olla,

Saavuttiin tallille yhdeltätoista sovitusti, ja meitä odotti sydämellinen nainen ja kaksi vuonohevosta, meinattiin jo siinä kohtaa revetä liitoksistamme. Olen haaveillut omastakin vuonohevosesta aika monta vuotta, ja kun sellainen on odottamassa lähtöä maastoretkelle vielä Norjassa, niin… unelmien täyttymys. (postaus tulee sisältämään paljon ylisanoja, superlatiivejä ja hehkutusta). Molemmat hepat olivat pieniä palloja, ja kumpikin nukkui jo siinä varustaessa. Omistaja sanoikin niiden olevan todella rauhallisia, ei ollut vaikeuksia uskoa tätä.

 

 

Kavuttiin selkään ja lähdettiin liikkeelle, ensimmäisenä mentiin meren rannalle jossa saatiin käydä mielin määrin kahlailemassa ponien kanssa. Ja tietysti oli pakko mennä niin syvälle, että jalat kastui polviin asti. Saatiin rannalle seuraksi myös yksi friisiläinen. Hevoset vaan kulki tuolla vapaasti, mikä idylli.

“ikinä ei oo vähempää harmittanut läpimärät kengät”

Voi sitä lapsenomaista riemua mitä saa kun ravaa  maailman söpöimmällä pullealla ponilla täydellisellä hiekkarannalla kirkkaassa meressä.

 

 

Rantaleikkien jälkeen omistaja selitti meille reitin minkä voisimme mennä, ja lähdettiin vuonon poikki matkaan. Ponit olivat uskomattoman hitaita rauhallisia, ja me jatkettiin hihkumista. Ensimmäinen osuus oli vuonon ylitys, saatiin siis jatkaa kahlaamista. Vuonon jälkeen päästiin maisemareitille, jossa vähän ravailtiin ennen isolle tielle siirtymistä. Tien penkkaa ei tarvinnut onneksi mennä pitkästi, vaan käännyttiin Klon laaksoon, jossa taannoin kävin koirienkin kanssa. Käppäiltiin kauniissa maisemissa kiemurtelevaa hiekkatieta, testailin myös joogaliikkeitä. Ratsuni olikin täydellinen joogaponi, tasainen käynti ja leveä selkä.

 

 

Kummasti kello olikin jo yhtäkkiä aika paljon, päätettiin kääntyä takaisin. Kotimatkalla tultiin vähän vauhdikkaammin, ja saatiin jopa muutamat laukkapätkät pötkylöiltä irtoamaan. Luultavasti olen hymyillyt kuin ääliö koko retken ajan. Vesi oli noussut, ja päästiin kahlaamaan koko matka vuonon poikki. Vastassa meitä oli pieni harmaa poni, ei mitään hajua miten se oli päässyt aidan toiselle puolelle, koska me mentiin ihan portista. Harjailtiin vielä ponit pihalla ja suoritettiin olematon maksu. Oltiin varmaan tunti yliaikaa retkellä, ja silti hinta oli sama.

 

 

“Paras päivä ikinä!”

Ylihuomenna saan vieraita Suomesta, jee♥

xx Matilda

Dronningruta

 

Ollaan käyty nyt kahdesti kiertämässä Dronningruta, eli kuningattaren reitti. Molemmilla kerroilla ollaan aloitettu Støstä, ja kierretty reitti vastapäivään.

Dronningruta on 15 kilometrin mittainen merkitty rengasreitti, joka kulkee Støn ja Nyksundin välissä. Reitti on merkitty punaisilla, kiviin maalatuilla T-kirjaimilla. Reitti kulkee suurimmaksi osaksi ylhäällä vuorilla, hirveitä nousuja ja laskuja on muutama. Ensimmäinen nousu on pisin ja haastavin. Siinä joutuu vähän kiipeilemään.

Vastapäivään Støstä kuljettaessa vaikein ja jyrkin osuus tullaan ylöspäin, mikä on mielestäni koirien kanssa turvallisempaa. Osa reitistä kulkee myös merenrantaa pitkin, olenkin kirjoittanut oman postauksen tuosta reitillä olevasta Skipsandin hiekkarannasta. Korkein kohta reitillä on 448 m kohoava Finngamheia, jonka päälle kavutaan juurikin tuon ensimmäisen nousun aikana.

 

 

Reitin kuvauksessa lukee sen olevan keskivaikea, ja vievän aikaa noin 5-8 tuntia. Molemmat pitivät hyvin paikkansa. Ensimmäisellä kerralla, kun kuljin reitin yksin koirien kanssa, meillä meni 5h 15 min. Toisella kerralla, kun mentiin koirien ja Hannaleenan kanssa, meillä meni kahdeksan tuntia.

Retkien keston suuri ero selittyy suurimmaksi osaksi säällä. Yksin kulkiessani koko matka vuorilla oli sankkaa sumua, ja vesisadetta. Ei paljoa tullut pysähdeltyä, ja kävelyvauhtikin pysyi reippaana, ettei ala paleltaa. Sumu oli niin sankkaa, että se kasteli kulkijat tehokkaammin kuin vesisade. Tuohon viiteen tuntiin mahtui silti yksi pidempi, ja yksi lyhyt evästako. Ja joku parisataa kuvaa.

 

 

Toisella kerralla oli paahtava helle, ensin lykättiin lähtöä alkuiltaan, ja ennen vuoria pysähdyttiin hyväksi toviksi uimaan matkan varrella olevaan pieneen järveen. Myös kiivetessä pidettiin taukoja usein, oikeastaan aina kun Deli niin päätti. Otettiin myös paljon kuvia, ja käveltiin varsin maltillista vauhtia.

Myöhäinen ajankohta oli hyvä päätös, oltiin vielä vuorilla kun aurinko laski. Upea näky. Tällä kertaa maisemat antoivat parastaan, välillä tuntui, kuin olisi ollut ekaa kertaa koko reitillä. Toisaalta sumupilvet olivat hieno kokemus myös, ei mennyt missään nimessä  hukkaan sekään reissu.T ehdään vielä yksi retki Dronningrutalle tänä kesänä, kun sisko ja ystävä tulee parin viikon kuluttua tänne. Ajateltiin olla yötä reitillä.

 

 

Molemmilla kerroilla muita kulkijoita on ollut varsin sopivasti. Ei ruuhkaksi asti, mutta kuitenkin jonkun verran. Jos vaikka sattuisi jotain, varmasti saisi apua pian. Koiria on ihmisillä paljon mukana, eli uskon monenlaisten koirien pärjäävän hyvin. En silti lähtisi tuonne tottumattoman koiran kanssa.

Omillani ei ole esiintynyt suurempia haasteita, paitsi toisella kerralla kuumuus. Juomavettä kannattaa ottaa hyvin mukaan, ihan usemapi litra. Sekä koirille, että ihmisille. Ja tietysti hyvät eväät, kyllä tuolla kinttu alkaa vähän painaa, kun on Suomen loiviin tuntureihin tottunut taapertaja.

 

 

Masentavinta on, kun itse lyijynpainoisilla jaloilla koitat selvitä vielä viimeisen vuoren päälle, ja joku saakelin Norjalainen juoksee ohi. Ei ehkä ihan vielä ensi kesälle realistinen tavoite.

Maisemat ovat käsittämättömän kauniit, ja ihan koko ajan on joka puolella jotain nähtävää ja kuvattavaa. Reitin aloitus löytyy Støn leirintäalueelta, ja samassa on myös opastaulu. Merkkeja on kuitenkin polulla sen verran tiuhaan, ettei eksymisvaaraa ole. Jos on hyvä keli, kannattaa ottaa uikkarit ja pyyhe, ja pulahtaa joko Skipsandilla, tai hieman edempänä olevassa järvessä.

 

 

Olen rasvannut koirien tassut molemmilla kerroilla kun ollaan tuo reitti kävelty, en siis osaa sanoa miten tassut kestäisi ilman. Vahattuna ei ole ainakaan tullut mitään anturaongelmia. Polku on kivikkoista, vuorilla kun ollaan. Ei nyt silti mistään pahimmasta päästä.

Kivaa maanantaita, mulla ollut tänään vapaa. Olen ollut todella väsynyt, ja eilen illalla iski pitkästä aikaa migreenin tynkääkin. Sain onneksi kuitenkin nukuttua melkein kellon ympäri, ja kun aamulla herätessä oli pää edelleen teräviä veitsiä täynnä, iskin napin naamaan ja särky vaihtui sellaiseksi tylpäksi nakutukseksi. Oon silti kulutttanut tän kirjoittamiseen ja kuvien käsittelyyn ihan koko päivän.

 

 

Nyt lähen kattomaan missä vaiheessa meidän taco-iltamat on, heippi!

xx Matilda

Eläinturismin eettisyys

 

Bongasin facebookia selaillessani tämän Ylen artikkelin. Aihe on itseäni lähellä, työskentelenhän tällä hetkellä valassafarilla, ja talveksi menen Lappiin islanninhevosoppaaksi. Kirjoitin omalle seinälleni jo pitkähkön tekstin aiheen innoittamana, mutta koen tietoisuuden levittämisen sen verran tärkeäksi, että halusin jakaa myös blogiin ajatuksia.

Huolestuttavan usein nimittäin törmään ihan omankin sosiaalisen mediani piirissä ihmisillä lomakuviin, joissa apina istuu olkapäällä tai joissa jopa ratsastetaan norsulla. Uskon näiden ihmisten toimivan  tietämättä toiminnan julmuudesta ja eläinten huonoista oloista, koska en usko että kukaan haluaa tahallaan tukea norsujen kidutusta. Eihän?

 

 

Luonnonvaraisten eläinten käyttö turistien hupina ei ole ikinä oikein, sitä ei siis kannata missään nimessä tukea. Positiivinen huomio, kuvien ottaminen ja eläinten kanssa poseeraaminen, kaikki vahvistavat ilmiön jatkumista. Vaikka se oma toiminta ei tuntuisi tärkeältä, lähtee asenteiden ja toimintatapojen muuttaminen parempaan juuri siitä. Koska jos ei ole kysyntää, ei ole myöskään kannattavaa jatkaa bisnestä. Sama asia, kuin edellisessä, työharjoittelua käsittelevässä, postauksessani mainitsin valaanpyynnin olevan nykyään varsin pitkälle turistien kannattamaa.

 

 

Ja kuten sanottua, olen itse tällä hetkellä työharjoittelussa valassafarilla. Kyllähän meidänkin liiketoiminta perustuu siihen, että turistit näkevät villieläimiä. Mutta kuten jutussakin sanottiin, eläinten pitäisi olla luonnollisessa elinympäristössään vapaina, ei vangittuina. Nykyinen työpaikkani on onneksi valaiden suhteen eettisesti kestävällä linjalla, eettiset ohjeet ovat erittäin yksityiskohtaiset, ja yhteistyötä tehdään eri tahojen kanssa.  Meillä on myös meribiologi aina laivassa oppaana. Eli toiminta on hyvin valaslähtöistä.

Totta kai me silti häiritään valaita, verrattuna siihen ettei laivoja olisi ollenkaan. Toimintamme tavoitteena on kuitenkin häiritä valaita niin vähän, kuin suinkin mahdollista. Ja ennen kaikkea, antaa valaan poistua paikalta jos se tahtoo. Vankeudessa elävillä, ihmisten hupina olevilla eläimillä ei ole tähän mahdollisuutta. Niitä koulutetaan useimmiten todella julmilla tavoilla, ja esimerkiksi paikoissa joissa on mahdollista poseerata villieläimen kanssa, eläimet saatetaan huumata rauhallisiksi.

 

 

Olen käynyt myös käynyt Sri Lankalla katsomassa valaita. Ja vapaita norsuja kansallispuistossa. Norsuista jäi hyvä mieli, yksi elämäni hienoimmista kokemuksista. Ajoimme kansallispuiston teitä pitkin Jeepillä, ja pysähdyimme kun näimme norsuja. Parhaimmillaan norsut tulivat kiinnostuneina hyvinkin lähelle autoa.  Niihin ei missään nimessä saanut koska, eikä niitä saanut ruokkia. Näimme norsut myös pulikoimassa järvessä.

Valassafarista ei jäänyt ihan niin hyvä kokemus, tuolla tuli itselle hiukan sellainen olo, että valaita oikein jahdattiin. Vaikka koitettiin nimenomaan tätä välttää, ja otettiin selvää yrityksistä. Toki kokemukseen vaikutti varmasti se, että laivoja oli todella monta, ja näin ollen kilpailu valaista kova. Norsupaikoistakin jouduttiin tosi tarkkaan selvittämään mihin kannattaa mennä, moni ns. orpokoti oli täyttä huijausta. Niihin pyydystetään norsuja luonnosta, eikä vapauttamiskuntoisia päästetä takaisin. Olkaa siis tarkkoina! Kilpikonnien katselu jätettiin lopulta kokonaan väliin, koska palautteiden perusteella ei voitu olla varmoja, ettei kilpikonnia häiritä.

 

 

Jutussa puhutaan myös Lapin eläinbisneksestä. En todellakaan ennen eräopasopintojani tiennyt, miten tehotuotantomeininki esimerkiksi huskysafareilla usein vallitsee. Ei aina, ei voi tietenkään yleistää kaikkiin huskysafariyrityksiin, vastuullisia ja koirista oikeasti välittäviä aivan varmasti on myös paljon. Mutta silti kaikki kuulemani tarinat Lapin huskymeiningistä saivat minut todella surulliseksi, enkä missään nimessä kantaisi itse rahojani, tai voisi mennä töihin selvittämättä erittäin tarkasti yrityksen toimintavat. Siitä on usein nimittäin ihmisen parhaan ystävän kunnioitus kaukana.

Hainkin tosiaan ensi talveksi töihin islanninhevostallille, ja olin tutustumassa talliin talvella. Vakuutuin heidän hevoslähtöisyydestään, kun kuulin toimintatavoista ja käytännöistä perehdytyksessä. Eläinten kanssa toimiessa asiakas ei voi mennä edelle, vaan eläin jonka kanssa tehdään töitä.

 

 

Eli yhteenvetona haluaisin painottaa, jos et ole sataprosenttisen varma eläimiin liittyvän turismin eettisyydestä, älä mene ollenkaan. Huom. sataprosenttista varmuutta et saa firman omia sivuja lukemalla. Varmaan esim. miekkavalaita pitävät puistot väittävät sivuillaan että se on eläimille ok. Ei ole, eikä toimintaa ajeta alas jos on tarpeeksi maksavia asiakkaita.

Maailma muuttuu hitaasti, mutta mielestäni turisteilla on todella iso vastuu toimia eettisesti. Turismi on kuitenkin niin iso elinkeino monille maille, että jokaisella turistilla on valinnoillaan mahdollisuus vaikuttaa paljonkin.

 

 

Kuvat viime kevään Thaimaan reissulta. Kuvissa esiintyvät henkilöt elävät täysin vapaina. Onneksi ei sentään samaan aikaan satuttu tuon varaanin kanssa uima-altaaseen polskimaan. Olisi voinut tulla jopa kiire pois..

xx Matilda

Työharjoittelussa Norjassa, osa 2

Kirjoitin aiemmin ensimmäisen postauksen työharjoittelusta, jossa käsittelin paikan hakemista ja muita valmisteluja, siis aikaa ennen tänne tuloa. Nyt olisi vuorossa toinen osa, mitä työhöni kuuluu ja millaisessa paikassa oikein olen töissä.

 

 

Työharjoittelupaikkani on Arctic Whale Tours, joka järjestää kesäaikaan valassafareita Støstä.  Noudatamme tarkkoja eettisia ohjeita valaiden suhteen, pyrimme siis häiritsemään niitä niin vähän, kuin suinkin mahdollista. Yritys tekee myös jatkuvasti yhteistyötä valastutkijoiden kanssa, ja toimitamme tiedot havainnoistamme eteenpäin. Eettiset ohjeet löytyvät kokonaisuudessaan nettisivuiltamme, mutta niihin kuuluu mm. ettemme koskaan mene liian lähelle valasta. Lähestymme valaita aina takaa, jolloin valaalle jää vapaa reitti postua paikalta. Jos valas näyttää levottomalta, menemme kauemmas. Oppaanamme on meribiologi, joka osaa tulkita valaan käytöstä.

Lähdemme Støn satamasta joka aamu kymmeneltä. Matkaamme Andøyan myötäisesti noin kahden tunnin matkan Bleikin kanjonille, joka on kaskelottien ruokailualuetta. Bleikin kanjoni on 600-1000m syvä vedenalainen kanjoni, joka ulottuu Andøyan edustalla, Bleikin saaren kohdalla, varsin lähelle rantaa. Siksi juuri täällä voi nähdä kaskelotteja safarilla, muualla rannikolla on liian matalaa. Bleikin kanjonissa on ihanteelliset olosuhteen planktonin kasvulle, koska lämmin Golf-virta ja kylmä merivesi sekoittuvat. Tämä houkuttelee jättiläiskalmareita, pallaksia ja sinipallaksia, joita taas kaskelotit syövät.

Bleikin alueella vierailee noin 150 kaskelottia, kaikki uroksia. Naaraskaskelotit elävät Azorreilla poikasten kanssa. Urokset ovat täällä syömässä itsensä mahdollisimman lihaviksi, ja matkaavat sitten perheen perustamishommiin Azorreille. Iso kaskelotti syö noin 1000kg päivässä. Kaskelotit ovat hyviä safarivalaita, koska ne eivät juurikaan liiku, vaan syövät pohjassa 20-30 minuuttia, nousevat pinnalle hengittämään, ja sukeltavat taas syömään. Kaskelotit hengittävät noin 5-10 minuttia, ja sukeltaessa nostavat hienosti pyrstön.

 

 

Kaskelottien lisäksi ollaan nähty muutamaan otteseen pallopäävalaita, jotka elävät isoissa laumoissa, 15-50 yksilöä. Meidän näkemässä laumassa oli ehkä 20 tyyppiä. Ne sukeltavat myös syvälle, ja syövät kaloja. Pallopäävalaat ovat uteliaita ja kiinnostuneita laivoista, liikkuvat paljon joten niiden näkeminen on onnellinen sattuma.

 

 

Ja oma suosikkini, syy miksi olin niiiin innoissani tästä paikasta, miekkavalaat. Niitä on nähty tänä kesänä meidän safarilla kolmesti, joista kahdella kerralla olen ollut mukana. Ensimmäisellä kerralla aloin itkeä. Miekkavalaat vaeltelevat ruuan perässä Norjan merialueilla. Norjan miekkavalaskanta on noin 1000 yksilöä. Miekkavalaat elävät perhekunnittain, vanhin naaras on laumanjohtaja. Miekkavalaiden ruokavalioon kuuluu makrilli ja silli, ja kaksi täällä elävää perhettä on erikoistunut hylkeisiin. Ehkä siitä syystä emme ole nähneet safarilla yhtäkään hyljettä.

Miekkavalaiden evät ja puhallukset on helppo erottaa jo kauas, uroksilla on jopa kahden metrin korkuinen selkäevä. Miekkavalaat seuraavat myös usein kalastusaluksia, ja käyttävät niitä hyödyksi ruuan hankinnassa. Itselleni miekkavalaiden näkeminen on ollut se kaikista suurin juttu, vaikka kaskelotit ja pallopäävalaatkin on mahtava nähdä, toivon silti joka päivä että juuri meikkavalaat näyttäytyisivät.

Ensimmäisellä kerralla nähtiin miekkavalaat matkaamassa jonnekin, mutta toisella kerralla päästiin keskelle heidän ruokapöytää, eli nähtiin miekkavalaiden pyydystävän kalaa. Todella vaikuttava kokemus.

 

 

Lisäksi näämme usein yksittäisiä pyöriäisiä, joka on metrin mittainen pieni valas. Ne ovat paikallisia, eli eivät vaeltele. Elävät muutaman yksilön laumoissa, mutta vaikeita nähdä kun ovat niin hiivatin pikkiriikkisiä. Kerran nähtiin myös sillivalas, joka on harvinainen näky täällä. Taisi olla ohikulkumatkalla. Valtava otus.

Lahtivalaita olemme nähneet monta kertaa kauempaa, mutta toivoisin vielä lähempää kohtaamista. Lahtivalas on juuri se valas jota metsästetään. Onneksi kuitenkin valaan liha menee todella huonosti kaupaksi. Valaanlihaa syödään 300 grammaa per Norjalainen per vuosi. Ja tästäkin määrästä menee 100 grammaa turistien suuhun, eli paras tapa vaikuttaa on olla maistamatta valaanlihaa. Valaanpyynti ei ole millään tavalla enää kannattavaa, mutta valtio tukee sitä. Tässä meidän alueella on safariyrittäjät saaneet sovittua, ettei valaita pyydetä.

Toinen safari oli nähnyt myös yhtenä päivänä ryhävalaita, se kruunaisi kyllä tämän matkan totaalisesti. Ryhävalaat hyppivät todella hienon näköisesti, joten niiden näkeminen olisi samaa luokkaa miekkavalaiden kanssa. Vielä olisi pari viikkoa aikaa, ryhävalaat huomio!

 

 

Valaiden lisäksi kotiinpäin tullessa pysähdymme Andan saarelle. Andalla on majakka, joka toimii aurinkopaneeleilla ja tuulivoimalla. Koko saari on suojeltu merilintujen takia. Lajisto on monipuolinen, mutta eniten siellä pesii lunneja, 17 000 paria. Lunnit pesivät kaivamalla metrin syvyisen kolon. Ne munivat 1-2 munaa. Lunnit ovat huonoja lentäjiä, mutta voivat sukeltaa 40 metriin. Ja ovat söpöjä kuin mitkä!

Lisäksi alueella näkee merikotkiakarimetsoja ja merimetsoja, riskilöitäpikkukajavia, etelänkiisloja ja  ruokkeja. Avomerellä, eli Bleikin alueella nähdään myös Myrskylintuja ja SuuliaHylkeitä on aiemmin ollut nimenomaan Andalla, mutta tänä kesänä ne ovat hävinneet.

 

 

Mitä omaan työpäivääni sitten kuuluu?

Menen töihin 8-9 välillä, ja valmistan asiakkaille ruuan. Ruokana on kalakeitto ja vegaaninen kasviskeitto. Kerään molempiin keittoihin villiyrttejä matkalla töihin. Kymmeneltä asiakkaat tulevat laivaan, kerromme oppaan kanssa päivän kulusta ja turvallisuusjutuista, sen jälkeen mennään yleensä kannelle koska matkalla voi pongailla valaita ja hylkeitä jos on tuuria. Bleikin kanjonilla alkaa tietenkin valaiden etsintä.

Useimmiten katsotaan muutama kaskelotin sukellus, jos ei ole ollut kovasti vaikeuksia niitä löytää. Kaskelottien jälkeen, kun matkaamme Andalle, on vuorossa keiton tarjoilu. Ruuan jälkeen siivoan keittiön ja tiskaan. Andalla pysähdytään katselemaan lintuja, niistä kerrotaan asiakkaille. Satamaan päästyämme siivoan laivan, vien roskat ja lähden kotiin.

Työpäivät kestävät yleensä 8-10 tuntia, ja on sen jälkeen kyllä aika poikki. Ei enää onneksi ihan niin paljoa, kuin aluksi. Tulin vain kahtena ensimmäisenä päivänä merisairaaksi, joten olen selvinnyt aika helpolla. Joskus keikuttavammilla keleillä, tulee laivan keittiössä vähän huono olo, siitä onneksi selviää useimmiten vain menemällä ulos. Pahoinvointilääkkeitä en voi syödä, koska en pysy kertakaikkiaan hereillä enää iltapäivällä.

Olen pitänyt kovasti merillä olosta, ja työ on muutenkin vastannut odotuksia. Koko paikka on ylittänyt kaikki odotukset huimasti. Tuntuu jo vähän kamalalta ajatella, että kolmen viikon kuluttua olen takaisin Suomessa. Noh, jospa saisi eräoppaan paperit käteen kun palaa. Vaatii toki muutaman tehtävän palautuksen, ja loput lajitentit..

 

Kivaa viikonloppua ♥

xx Matilda

Huh, hellettä

 

Terkkuja helteisestä Norjasta!

Lämpöaalto rantautui meillekin ihan toden teolla loppuviikosta, ja samalla minulle tarjoitui mahdollisuus viettää vähän useampia vapaapäiviä, kun oli niin paljon porukkaa töissä. Tämän viikon alusta olen kahdestaan oppaan kanssa laivalla, joten vapaapäiviä on vain silloin, kun ei ole safaria. Otin siis tarjotut extravapaat vastaan ilomielin.

Täällä päivät menevät omaa tahtiaan, en kovinkaan usein ole perillä mikä viikonpäivä on menossa. Mutta menneellä viikolla tuli helteestä huolimatta puuhailtua kaikkea mukavaa. Alkuviikko sujuhti normaalisti laivalla. Keskiviikkona paistettiin lettuja maissa, kun Støssä vieraili Lars Monsen ja seuraajat Dronningrutaa pitkin. Torstaina olin laivalla, ja kotiin lähtiessä oli tarkoitus nopeasti piipahtaa kaupassa. Löydettiin kuitenkin karannut koira juoksemassa keskellä tietä, ja lopulta olin kolme tuntia myöhemmin vasta kotona. Koira oli vaellellut varsin pitkän matkan, onneksi kaikki päättyi hyvin.

 

 

Käytiin Hannaleenan kanssa yhteisenä vapaapäivänä kiertämässä taas Dronningruta, tällä kertaa aurinkoisessa, paahtavassa, säässä. Tarkoitus oli lähteä joskus yhden maissa, mutta myöhästytettiin lähtö viiteen. Loistava päätös, ei oltaisi selvitty koirien kanssa keskipäivän kuumuudessa vuorille.

Nytkin taitoimme matkaa todella hitaasti, ja pidimme Delin määrittämiä taukoja, eli varsin usein. Onneksi molemmat tykkäävät valokuvata, niin ei tarvinnut toisen odotella tuskissaan ja etenemisvauhti pysyi kuumuuteen sopivan leppoisana. Oli aika erilaista kuin ensimmäisellä kerralla, nyt näki maisematkin. Tultiin alas vuorilta vasta puolen yön jälkeen, eikä haitannut yhtään.

 

 

Seuraavana päivänä muut olivat töissä, ja ajattelin mennä koirien kanssa Klon laaksoon, jota ihailtiin edellisenä iltana Dronningrutalta käsin. Näkyy tuossa edellisessa kuvassa. Sinne on istutettu kuusimetsää, ja laakso on täynnä pieniä järviä/lampia. Idea oli tosi hyvä, mutta päivä oli aivan liian kuuma. Vaikka lampia oli paljon, kaikki liikkuminen oli tuskallista, ja paarmat sekä lauma kärpäsiä kiusasi niin sitkeästi, ettei pysähtyminen ollut mukavaa. Pari tuntia riitti, pitää mennä viileämmällä kelillä uudelleen. Jäi monta polkua tutkimatta. Loppuviikoksi on luvattu viilenevää säätä.

 

 

Kun muut pääsivät töistä, suunnattiin lähijärvelle letun paistoon ja uiskentelemaan. Siellä ei kiusannut mikään, oli ihana ilta. Meillä on kyllä ihan huippujengi täällä. Järvellä hurahti ihan kaikessa vahingossa neljä tuntia. Siinä vaan istuskellessa ja rupatellessa, minä lettupannun varressa. Delille kävi pieni tapaturma.  Järvestä noustaan ylös kalliota pitkin, ja Delihän rakastaa uimista, ja myös ennen kaikkea järveen hyppimistä. Se siis varsin usein ramppasi tuota kalliota ylös. Loppuvaiheessa iltaa Hansku huomasi, että Delin takajalat on veressä. Tarkempi tarkastelu osoitti, että sen molemmista takatassuista oli kaksi keskimmäistä kynttä kulunut liikaa ihan siinä illan aikana. Vuoto oli onneksi jo tyrehtynyt, eikä Deli aristanut tassuja yhtään. Kotona pesin ne hyvin, ja määräsin pari päivää lepoa ja pelkällä pehmeällä alustalla kävelyä.

Kotimatkalla, joka on kaksi kilometriä, oli pakko ajaa sivuun ja ottaa pari kuvaa auringonlaskusta. Kotona olikin vielä pakko koikkelehtia ilman housuja keskellä yötä rantaan, kun Hanna ilmoitti että kuu on upea. Ja niin totta vie oli. Ihan kuin maalauksesta.

 

 

Sunnuntaina olin laivalla koko muun poppoon kanssa, mutta menin vasta kymmeneksi, eli kaksi tuntia tavallista myöhemmin. Ja onneksi olin, nähtiin taas miekkavalaat. Voi sitä riemua, sanoinkuvaamattoman hienoja ne vaan on. Oli myös Hanskun viimeinen päivä, toivon kyllä parin viikon perusteella, että kohdataan vielä. Onneksi ollaan syksyllä Suomessa aika samoilla seuduilla.

 

 

Maanantaina ei ollut safaria, eli taas nautittiin vapaasta. Kuulostaa siltä, etten juuri töissä olekaan.  Delin tassusta ja tukalasta kuumuudesta johtuen ei päivälle ollut mitään suunnitelmaa. Käytiin meressä uimassa, voi pojat että oikeasti viileä vesi tuntu ihanaakin ihanammalta tällä kelillä. Järvivesi ei varsinaisesti edes vilvoita, on niin lämmintä. Muuten päivä sisälsi hengailua ja löllöttelyä, joogaa ja päiväunia. Pari postausta kirjoittelin myös valmiiksi. Ja söin paljon jäätelöä.

 

 

Tänään ollaan vietetty hellepäivää laivalla, ensimmäinen kerta kun avomerelläkin tarkeni t-paidassa. Illalla ajateltiin pakata koirat mukaan ja mennä terassille, hyvä suunnitelma tukalaan kuumuuteen vai mitä 🙂 Huomiselle on luvattu hurjaa tuulta, joten vapaapäiväksi kääntyy sekin.

Kivaa viikkoa,

xx Matilda

Kuvat minusta Hanna Mensonen