Syksyistä ja lähdöistä

 

Kuten monelle muullekin, syksyt ovat minulle uuden alku. Tammikuissani harvoin on tapahtunut mitään merkityksellistä, mutta lähes joka syksy olen löytänyt itseni jollain tavalla uuden ääreltä.

Muutokset ovat olleet useimmiten isoja, vaikeita ja mullistavia. Olen syksyisin eronnut, rakastunut, aloittanut koulun, vaihtanut työpaikkaa. Romahtanut ja aloittanut alusta. Rakentanut uutta, haudannut vanhaa. Harvoin olen etukäteen päättänyt lyödä vanhan elämäni sirpaleiksi kun syksy saapuu, asiat vain tuntuvat kulminoituvan tähän muutosten melankoliseen vuodenaikaan.

 

 

Rakastan syksyjä. Niiden hieman alakuloista tunnelmaa. Kylmää, pimeää (jota kuitenkin pelkään). Rakastan myrskyjä ja sadetta. Eikä ehkä mikään ole kauniimpaa, kuin aurinkoinen syyspäivä luonnon loistaessa värikkäimmillään. Syksyssä on syvyyttä ja kirkkautta. Tasapainoa.

Tästä syksystä en ole saanut otetta. Palasin syksyn kynnyksellä vanhaan kotikaupunkiini, joka ei tunnu enää kodilta. On vaikea tarttua mihinkään, olotila on vellova. Kuin olisin hautautuneena liian pehmeään sänkyyn, josta ei pääse ylös. On mukava olla käymässä, mutta koko ajan odotan. Odotan lähtöä, seuraavaa seikkailua. Se kuiskuttelee nurkan takana salaisuuksiaan tulevasta talvesta, vieden jatkuvasti huomioni tästä hetkestä, jossa en muutenkaan tunne oloani aivan niin helpoksi.

Olen pyrkinyt omistamaan aikani ystäville, olemaan läsnä. On ihana tavata kasvokkain. Monille lähipiirissäni on tapahtunut myös  isoja asioita, ja olen kiitollinen siitä, että olen ollut nyt täällä. Vaikkei sanoja ole helppoa löytää, ehkä arvokkainta on oleminen ja kuunteleminen. Niin toivon.

 

 

Olen oppinut itsestäni. Olen tajunnut, ettei jääminen koskaan ollutkaan minua varten. Olen kuluttanut niin paljon turhaan voimiani pyrkimällä muottiin, johon en vain ikinä sopinut.  Lähteminen saa sydämeni läpättämään villimmin. Ystäväni sanoi lähtemisen muuttuvan kerta kerralta helpommaksi. Uskon sen pitävän paikkansa ihmisille, joiden kuuluu lähteä.

En esimerkiksi koe tippaakaan ahdistusta asunnottomuudesta, epäsäännöllisistä tuloista, pätkätöistä ja kaaosmaisesta kalenterista. Sen sijaan koin aiemmin jatkuvaa ahdistusta arjesta, ja kaikista velvollisuuksista joita se sisällään piti.

Lähteminen, niin monessa eri merkityksessä, on ollut paras päätökseni. Näköjään joskus pitää mennä kauas löytääkseen itseensä. Tuleva lähtö kutkuttelee jo vatsanpohjassa. Tunnen olevani elossa, ja se on voimauttavin tunne jonka saatan kuvitella.

Ja toki kaikki näyttää kauniimmalta vaaleanpunaisten lasien läpi katseltuna. Ja sydän läpättää taas villinä.

 

 

Nyt jatkamaan ystävien kanssa olemista, tänään Atomirotan keikalle Lutakkoon! Tätä olen muuten odottanut.

xx Matilda

Kuvat minusta Emmi Anttila

 

.

 

Kun uni ei tuu

 

Olin ennen loistava nukkuja. Nukkuminen oli suorastaan lempiharrastukseni. Olen aina ollut taipuvainen yökukkumiseen ja pitkään nukkumiseen, aamuherätykset ovat olleet minulle tuskallisia jo lapsena. Olen tehnyt lähes aina töitä iltapainotteisesti, joten myöhäinen rytmi on ollut luontevaa.  Koulussa en ole viihtynyt, ja olenkin ollut varmaan enemmän myöhässä kuin ajoissa jos kaikki koulupäivät ihan ala-astetta lukuunottamatta laskettaisi yhteen.

Olen kova stressaamaan ja murehtimaan asioita. Silloinkin, kun nukuin vielä hyvin, saattoi yöunet mennä huolien takia sivu suun. Olen valvonut lukemattomia öitä miettien raha-asioita, ihmissuhteita ja deadlineja. Märehtien to do-listan tekemättömiä kohtia ja omaa, läheisten tai koirien terveyttä.

 

 

Vuosi sitten olin elämän, ja etenkin ajankäytön suhteen umpikujassa. Vapaa-aika oli tuntematon käsite,  enkä ehtinyt todellakaan nukkua tarpeeksi. Kärsin  päivittäin rytmihäiriöistä ja saatoin itkeä kun kotona oli tiskejä enkä vain jaksanut enää päivän jälkeen siivota. Elämän kohokohta oli, jos ehdin työpäivien välissä koirien lenkityksen lisäksi nukkua vaikka 15 minuutin päiväunet. Olin iltaisin epätoivoinen jos en päässyt ajoissa nukkumaan, koska aamulla kello soi ja päivä olisi taas yhtä pitkä, kuin edellinen. En ollut kauhean pirteää seuraa, yritin vain selvitä.

Irrottauduin tästä pyörästä vasta pahan romahduksen ja parin viikon sairasloman kautta. Jäin opintovapaalle ja opiskelujen ohella ohjasin joogaa. Lisäksi henkilökohtaisessa elämässä tapahtui muutamia isoja vastoinkäymisiä, juuri samaan aikaan kun olin muutenkin loppu. Olin muutaman kuukauden todella huonossa jamassa.

Tämä kaikki on jälkeen päin ajateltuna ollut arvokas koulu, ja ilman loppuun palamista en välttämättä olisi tässä pisteessä. En siis ole katkera elämälle, enkä itselleni tuosta ajasta. Nykyään osaan valikoida mihin laitan aikani. Osaan myös laiskotella lähes hyvällä omalla tunnolla.

 

Muutaman ei niin mieluisan muiston sain kuitenkin reppuuni tuosta ajasta.

  • En jaksa enää samalla tavalla kuin ennen, on vaikeampi sitoutua ja esimerkiksi vakituinen palkkatyö säännöllisine työaikoineen kuulostaa omaan korvaani tällä hetkellä mahdottomalta. Onneksi eräoppaana ei tarvitse sellaisesta edes haaveiila, kausityöt rokkaa.
  • Rytmihäiriöt vaivaavat edelleen kun on fyysisessti tai henkisesti raskasta. Ne hankin riesakseni jo vuosia sitten treenamalla itseni ylikuntoon. Överiksi on siis mennyt ennenkin.
  • Univaikeudet.

Tuon ajanjakson jälkeen en ole enää osannut nukkua, paitsi mökillä. Jos ennen valvoin iltaisin, kun oli stressiä, nykyään valvon ihan muuten vaan.

Kärsin kahdenlaisista vaikeuksista. Eli vanha tuttu kaveri, en saa illalla nukuttua. Tämä on helpompi, jos ei uni tule, alan tekemään jotain muuta kuin pyörimään sängyssä. En muutenkaan ikinä mene nukkumaan ennenkuin olen varmasti tarpeeksi väsynyt. Mieluummin lyhyet unet, kuin pitkä pyöriminen ja silti lyhyet unet. Tähän auttaa myös äänikirjan kuuntelu uniajastimella. Laitan usein uniajastimeksi vartin, ja lisään sitä niin monta kertaa kuin tarvitsee. Pyrin välttämään kellon katsomista, ettei tule paniikkia siitä miten vähän aikaa enää on heräämiseen.

Huomattavasti inhottavampi on, että nukahdan illalla (toki saattaa olla että ensin en saa nukuttua, eli nämä kaksi myös pelaavat keskenään sopupelejä) ja herään muutaman tunnin unien jälkeen. Ei välttämättä ahdista, ei stressaa. Väsyttää, silmät on raskaat. Mutta ei vaan tule enää uni. Herään oikeastaan joka yö samaan aikaan, mutta hyvinä öinä nukahdan vähällä vaivalla uudelleen. Huonoina öinä valvon aamuun. Huonoja öitä on nyt ollut putkeen kolme, eikä sitä ennenkään järin hyvin ole mennyt.

 

 

Aina jos aamulla on aikainen ja tärkeä herätys, nukun huonosti. Se ei haittaa, sen voi jo hyväksyä. Mutta kun väsymystä ja huonosti nukuttuja öitä alkaa kertyä, myös mieliala laskee. Nukkuminen alkaa ahdistaa, ei tee edes mieli yrittää.  Ja kun ahdistaa, ei ainakaan saa nukuttua.

Väsymys on myös fyysistä kipua, silmissä, päässä. Tuntuu kuin katsoisi koko maailmaa verhon läpi. Keskittyminen on itselleni muutenkin vaikeaa, väsyneenä mahdotonta.

Ja se valvominen. Jos ei ole valvonut öitä sängyssä, ei ehkä pysty kuvittelemaan miten helkkarin tylsää on maata kahdeksan tuntia tekemättä mitään. Vaikkei ahdistaisi valmiiksi, kyllä siinä ajassa ehtii kelata sen verran syvälle että löytyy aiheita. Ehtii myös selata nettikauppoja ja tehdä heräteostoksia. Kuunnella kirjoja, musiikkia, podcasteja. Joogata, hengittää. pöyhiä peittoa, tyynyä, lakanaa. Käydä läpi kaikki elämänsä nolot asiat. Kaikki virheet. Joka yö. Kirjoittaa huolet paperille, tuulettaa huoneen. Juoda vettä, käydä pissalla. Syödä jäätelöpaketti pakkasesta.

Mutta ei noista mikään nukkumattia houkuttele.

Valvoessa koen myös suurta epäonnistumista. MIKSI en osaa nukkua. Mikä mussa on vikana. Ihailen nukkuvia ihmisiä.

En todellakaan anna yhtäkään vinkkiä parempiin yöuniin, mutta itse en lähde mihinkään enää ilman korvatulppia ja silmälappuja. Nukun myös parhaiten viileässä ilmassa paksulla peitolla. Ja treenaaminen illalla on pahinta mitä voin keksiä, voin ihan suoraan valvoa seuraavan yön edes yrittämättä nukkua. Myöskään kahvia en juo iltaisin, mutten ole mitenkään todistanut vaikutusta, ennemminkin varmuuden vuoksi.

Eikun yksi vinkki : Teltassa huonosti nukutun yön jälkeen olo on noin 100x levänneempi, kuin sisällä valvotun. Varmaan raitis ilma.

 

 

Ja hei, omat ongelmani ovat silti varsin kesyjä, toivon ettei kukaan kroonisista uniongelmista ja esim vuosien valvomisesta kärsivä pahoita mieltään tästä. Kerron vain omaa tarinaani, omasta todellisuudesta.

 

Kauniita unia,

xx Matilda

Viime päivinä olen

 

  • Nukkunut huonosti
  • Nukkunut paremmin
  • Viettänyt aikaa ystävien kanssa
  • Valmistunut eräoppaaksi
  • Saanut viimeisestä tentistä 60/62

 

 

  • Kärsinyt migreenistä
  • Tanssinut koko yön
  • Kärsinyt krapulasta (ks. edellinen kohta)
  • Aloittanut uuden koulun
  • Palkinnut itseni valmistumisesta uudella tatuoinnilla

 

 

  • Tehnyt sushia ystävien kanssa
  • Tehnyt lettuja aamupalaksi
  • Tuntenut perhosia vatsanpohjassa
  • Ohjannut joogaa
  • Käynyt tallilla
  • Elvyttänyt juoksuharrastuksen
  • Retkeillyt

 

 

  • Siivonnut keskellä yötä koiran ripuleita
  • Kävelyttänyt koiria korttelia ympäri silmät ristissä aamu neljältä (ks. edellinen kohta)
  • Ollut pikkukoiran kanssa hamppilääkärissä
  • Pohdiskellut elämää ja sen ihmeellistä arvaamattomuutta
  • Kuunnellut repeatilla Jenni Vartiasen uutta levyä

 

 

Ei siis mitään kummempia tänne tällä hetkellä, arki Keski-Suomessa alkaa asettua uomiinsa.

xx Matilda

Lähtö

 

Nyt on lähtö.

Juurihan minä saavuin. Rakkautta ensisilmäyksellä, meinasin tikahtua ihastuksesta. Hengitin maisemia syvään, päästäen samalla irti vanhasta. Nautin kaikilla aisteilla, en halunnut olla missään muualla. Rakastuin vuoriin, mereen. Jylhyyteen. Suuruuteen. Tunsin itseni pieneksi, irralliseksi. Se tekee hyvää, asettaa mittasuhteet itselle ja elämälle.

 

 

Aluksi päivät hiipivät toistensa ohi huomaamatta, hiljalleen, tuudittivat loputtoman kaukaiselta tuntuvaan ajatukseen syksystä ja lähdöstä siellä jossain. Yhtäkkiä ne alkoivatkin lupaa kysymättä kiiruhtaa. Sinkoilla eteenpäin. Lipua sormienieni välistä, vaikka parhaani mukaan yritin takertua tiukemmin. Ja kuin varkain, ne on kulutettu loppuun. On taas lähtö.

 

 

Tuntuu vaikealta irroittaa ote. Haluan jäädä, täällä on helpompi olla. Ilma on raikkaampaa hengittää. Ei sanottu hyvästejä, sanottiin heippa. Silti kurkku oli karhea ja silmät kosteat. Olisin halunnut sanoa niin paljon, mutta suusta tuli vain Kiitos. Kiitos tästä kesästä.

Mieli on haikea. Paluu. Kuin pehmoisena pilvenä hyppäämisen ja maahan iskeytymisen välissä onneksi viikko mökillä. Siellä on varmaan marjoja. Rakastan syksyä. Syksyssä on lähtemisen tuntu.

Lähteminen on aina tuntunut helpommalta kuin palaaminen.

Mutta ehkä uusi seikkailu vasta alkaa, kuten ystävä lohdutti.

 

 

Lähdettiin tänä aamuna matkaan, kierrettiin Senja ja yöksi suuntaamme Skibotniin. Huomenna Suomen puolelle.

 

xx Matilda

“Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi”

”Minä tunsin itseni niin onnelliseksi, etten edes pelännyt tämän hetken menevän ohi.” – Muumipappa

 

 

”Luultavasti myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu. ” -Muumipappa

 

 

”Kyllä on jännittävää elää, ajatteli Muumipeikko. Kaikki voi hetkessä kääntyä ihan ylösalaisin – ilman mitään syytä.” -Muumipeikko

 

 

”Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.” -Tuutikki

 

 

”Minä omistan kaiken mitä näen ja mistä pidän. Minä omistan koko maailman.” -Nuuskamuikkunen

 

 

”Uusi elämä on aloitettava juuri näin: Myrskylyhty palaa maston huipussa, rantaviiva katoaa takana pimeyteen, koko maailma nukkuu.” -Muumipappa

xx Matilda

Viikko takana eloa Norjassa

 

Täällä vietetään laiskaa sunnuntaita, tultiin juuri päivän ensimmäiseltä lenkiltä, kello on puoli kuusi. Päivän ohjelmaan on kuulunut paljon nukkumista, istuskelua rappusilla katsellen koirien leikkejä, syntyjen syvien mietiskelyä. Ja aamupala kello 14. Rivien välistä voinee siis lukea, että eilisiltana meni vähän myöhään.

Tänään on ensimmäinen vapaapäivä tänne tuloni jälkeen. Saamme myös tänään lisää työvoimaa, joten jatkossa ei tarvitse ehkä ihan jokaisena päivänä painaa duunia.

 

 

Ensimmäinen viikko on opettanut, että laivatyö on pirun raskasta, meri väsyttää tämmöistä pientä maakrapua jo ihan itsessään. Tavoitteeni on päästä joka ilta kymmeneltä nukkumaan, mutta menestys on ollut vähän heikkoa. Olen silti omassa yökyöpeliyden mittakaavassani edistynyt todella hyvin, koska vain parina iltana on mennyt yli 11. Olen myös onneksi viikossa rutinoitunut työssä sen verran, ettei päivät veny enää ihan mahdottoman pitkiksi. Mutta kyllä jokainen työpäivä sellaiset 9-10 tuntia kestää, ja joskus venyy pidempään jos herra kaskelotit tahtovat olla piilosilla.

Kaiken tämän vastapainona, edelleen on kyllä joka kerta mahtavaa nähdä valaat. Menee kylmät väreet siinä vaiheessa, kun kaskelotti sukeltaa. Nähtiin myös pallopäävalaiden lauma toissapäivänä, voi pojat että olin innoissani kuin pikkulapsi. Eikä muuten harmita yhtään, etten tule enää merisairaaksi.

 

 

Ja töiden jälkeen koirat tietysti odottavat täällä ihan liekeissä. Ne pääsevät kyllä useimmiten ulkoilemaan myös sillä aikaa kun olen töissä, mutta siitä on varsin vähän merkkejä siinä vaiheessa kun avaan mökin oven. Ja täällä on niin ihanat maastot, etten halua möllöttää sisällä vaan kahmia kilometrejä vaelluskengille niin paljon kuin mahdollista. Koska työpäivät ovat niin pitkiä, olen kunnostautunut myös aamulenkkeilyssä, joka ei todellakaan ole kuulunut vahvuuksiini. Nyt olen huomannut, että päivä lähtee aika mukavasti käyntiin kun pomppaa suoraan sängystä meren rantaan heräilemään.

 

 

Tänään lupasin viimein tehdä niitä paljon puhuttuja lettuja iltapalaksi. Olen saanut töissä jo virallisen kalakeittomestarin tittelin, on siis aika lunastaa myös täällä kotona lettumestarin päähine.

Postauksen kuvat on iltalenkiltä joku päivä, käppäilimme rantaa pitkin ensimmäiselle vastaan tulevalle vuonolle saakka. Matkan varrelta löytyi muun muassa kaksi pyöreiden kivien rantaa. Ja toinen toistaan kauniimpia maisemia kulmien, kivien ja nyppylöiden takana. On tämä vaan niin upea paikka. Nukun muuten täällä kuin tukki, meri-ilma kai sopii minulle. Kärsin säännöllisen epäsäännöllisesti huonoista yöunista, joten tämä on tosi iso onnellisuusjuttu, kun saa nukuttua.

 

 

Olo on täällä niin onnellinen, irrallinen ja vapaa. Vapaudentunne on pakahduttavan ihanaa, käsinkosketeltavaa. Tätä tunnetta on vaikeaa kuvitella silloin, kun on säännöllinen elämä, työ, tulot, koti ja harrastukset. Silloin ajatus tämän vuoden kaltaisesta hyppäämisestä tuntuu kaukaiselta, vaikealta ja jopa mahdottomalta. Muistan ne kaikki esteet joita luettelin itselleni kun mietin töistä pois jäämistä. Jos en olisi ollut niin huonossa jamassa, että etsin vain epätoivoisesti ulospääsyä siitä väsymyksen ja ahdistuksen suosta jossa tarvoin viime syksynä, en tiedä olisinko uskaltanut tehdä tätä ratkaisua. Tai jos ihanin ystäväni ei olis takonut järkeä ja uskallusta päähäni, ja laskenut valmiiksi paljonko saisin rahaa. Nyt en voisi kuvitella olevani missään muualla, kuin tässä. Tässä ihanassa epävarmuudessa.

 

 

Ja jos et vielä tiennyt, niin elämä kantaa.  En usko kuulleeni ikinä kenenkään katuneen uskaltamista, heittäytymistä, lähtemistä. Sen sijaan olen kuullut paljon jossitteluita, ja tarinoita siitä miten olisi ollut mahdollisuus lähteä, muttei sitten ikinä lähtenyt ja se on jäänyt kaivelemaan. Eikä sillä ole mitään väliä, onko se lopulta oikea polku jolle astuu koska ihan aina voi palata takaisin, kokemuksia rikkaampana. Sellaista sunnuntaimietiskelyä.

Kannattaa tarttua elämään ihan kaksin käsin kiinni, ei näitä meillä kuitenkaan kaiketi enempää kuin tämä yksi ole. Ja ei, kaikki ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta ihan samalla tavalla valvoin öitäni laskuja miettien silloinkin, kun sain joka kuukausi säännöllisen palkan tilille. Olen siis elänyt tämän vuoden opinto- ja asumistuella, lisäksi nostanut koko opintolainan ja tienannut maksimimäärän palkkaa. Nyt työharjoittelussa saan koululta ruokarahaa ja matkakustannukset julkisten mukaan. Asuminen on ilmaista, jos ei olisi maksaisi koulu vuokran.

 

Nyt lettuja!

xx Matilda

Mökkipäiväkirjat osa 3

Tänään sataa, joten on hyvä hetki jakaa viime päivien mökkikuvia. Kelit on olleet ihan priimaa, ollaan retkeilty aika ahkerasti. Iltaisin tehty ruokaa ulkona, ja mitäs muutakaan kuin saunottu ja uitu. Mitäpä sitä täydellistä mökkireseptiä muuttamaan.

Päiväretkiä on ollut mukavaa tehdä, ettei ihan vallan mökkihöperöidy. Käytiin Valtavaaralla, josta postasinkin eilen. Ja Iivaaralla josta postaus tulossa pian, kunhan saan käytyä ne muutamat kuvat läpi.. Sekä vierailtu Suurpetokeskuksella. Tänään iskä ja sisko lähti kotiin ja mä hammaslääkäriin. Juu, eilen retkellä eväitä syödessä alkoi jomottaa ihan penteleesti hammasta, eikä se siitä ohi mennyt. Ei auttanut kuin aamusta soittaa Kuusamon hammashoitolaan ja sain onneksi tälle iltapäivälle ajan. Nyt olen yhtä viisaudenhammasta köyhempi ja puhun hassusti. Ei varmaan naurata enää kun puudutus lakkaa. Hammas ei todellakaan irronnut suosiolla, mutta ei siitä sen enempää. Paitsi että tosi kivaa henkilökuntaa Kuusamossa, edellisestä käynnistä Laukaassa jäi traumat, tästä ei yhtään.

Kohta saadaan mökille vieraita, entinen luokkakamu seuralaisineen. Tosi kiva, koska lähdenkin vasta ensi viikon lopulla Norjan puolelle niin on kyllä aikaa täällä itekseen pönöttää. Toki en saa tänään syödä mitään järkevää enkä saunoa, mutta tehdään jotain keittoa.

Mukavaa ja vähän hampaatonta torstaita.

xx Matilda

Miten päädyin joogaohjaajaksi?

Tein tänään eräopaskoulun näytön, joka oli metsämieli-retki Nuuksiossa. Ohjasin 1 h 45 min retken, johon sisältyi myös luento metsän hyvinvointivaikutuksista ja pieni joogaosuus. Retken jälkeen sain mukana olleelta työharjoittelijalta ihanan palautteen, josta etenkin yksi kohta jäi mieleeni. Hän sanoi että ”tuo jooga taitaa olla sulle todella mielekästä, tuli ihan sellainen olo että se on oikein sun juttu mitä tykkäät ohjata”. Ja niinhän se on, lämmitti tosi paljon mieltä! Ajattelinpa siis tässä postauksessa avata vähän polkuani joogaopettajuuden pariin. Blogissa on tähän mennessä ollut enemmän juttua eräopashommista, koska koulu on tällä hetkellä aika isossa osassa elämää. Jooga on kuitenkin se, joka mut elättää.

Olen aina liikkunut paljon, ja innostun helposti kokeilemaan uusia lajeja. Lainasin yläasteella ensimmäisen joogakirjan, ja siitä saakka jooga on ollut vaihtelevalla intensiteetillä osa elämääni. Liikkuvuuteni on kuitenkin aina ollut varsin, sanotaanko, rajallinen enkä olisi ikinä voinut kuvitellakaan ohjaavani jonakin päivänä työkseni joogaa. Käsitykseni joogaohjaajista oli luokkaa lähes yliluonnollisen notkea akrobaatti, joka elää pyhällä hengellä ja levitoi paikalle. Puhuu rauhallisen kirkkaalla äänellä, ja laulaa mantroja. Harrastin joogaa muiden liikuntalajien tukena, palauttavana harjoituksena ja venyttelyn sijaan. Kävi kuitenkin niin, että painonnostoharrastukseni joutui jatkuvasti tauolle toistuvien selkävaivojen takia, ja samalla joogalle tuli enemmän tilaa. Kävin hot joogatunneilla, ja joogasin youtuben videoiden tahtiin kotona. Selkä parani joogan avulla mukavasti, mutten enää uskaltanut palata painonnoston pariin. Joogailin kotona, hot joogastudio oli laittanut ovensa kiinni.

Kas kummaa, eräänä syksyisenä iltana Facebookia selaillessani huomasin Urban Pranan sivuilla päivityksen, josko joku vanhoista asiakkaista olisi kiinnostunut kouluttautumaan studion perustajan johdolla joogaohjaajaksi, ja ohjaamaan tunteja kun Prana avattaisiin uudelleen. Tunsin kuinka sykkeeni nousi, hengästytti ja tuli paniikki: voisinkohan se olla minä. Naputtelin samantien kommentin, jossa ilmaisin varovaisen kiinnostukseni. Kiinnostukseni ei ollut yhtään varovaista, mutta ajattelin kiinnostuneita olevan niin paljon, etten kuitenkaan tulisi valituksi koska en ole tarpeeksi ”hyvä joogaaja”. En ole tippaakaan notkea, en osaa seistä käsilläni ja syön liikaa karkkia. Annoin silti kommentin olla. Siitä lähti pyörät pyörimään, joulukuussa tapasimme studion perustaja Claren, sekä kahden muun tulevan ohjaajan kanssa uusissa tiloissamme Jyväskylässä. Tammikuussa alkoi koulutus, ja olin ehkä enemmän innoissani, kuin mistään aiemmin. Minusta tulisi oikea joogaohjaaja. Yliluonnollinen henkilö!

Noh, saatatte arvata, etten ole muuttunut tippaakaan yliluonnolliseksi tähänkään päivään mennessä. Mutta edelleen olen joogaohjaajuudesta yhtä innoissani, kuin silloin aluksi. Kouluttauduin Claren opastuksella Yinissä RYT200-ohjaajaksi, ja elokuussa jatkan koulutustani seuraavaa etappia, RYT300-tutkintoa kohti. Lisäksi olen käynyt lyhyempiä koulutuksia. Kun olimme käyneet koulutuksessa perusasiat läpi, aloitin ohjaukset harjoittelijana. Muistan edelleen ensimmäisen tuntini. Jännitti niin paljon, että luulin tosissani pyörtyväni. En pystynyt hengittämään, ajatuskin puhumisesta oli mahdoton. Niin se suu vain silti aukesi, ja tunnin jälkeen paljastin asiakkailleni sen olleen ensimmäinen ohjaukseni ikinä. Samoja asiakkaita käy tunneilla edelleen, olen suunnattoman kiitollinen heidän luottamuksestaan. Pitkä matka on tultu ensimmäisestä ohjauksesta tähän päivään. En olisi arvannut, kuinka ison elämänmuutoksen hyppäys joogaohjaajaksi tulee käynnistämään.

Aika pian ohjaamisen aloitettuani aloin varovaisesti tajuta, että tässä saatan olla hyvä. Tähän saakka olin hyvin vahvasti ammatillisesta näkökulmasta etsinyt itseäni, tietämättä tippaakaan mikä minusta voisi tulla isona. Ohjaamista rakastin heti. Tätä halusin tehdä isona. Luonnolisesti aloin panostaa todella paljon aikaa studioon, ja pikkuhiljaa olin ongelmissa. Halusin ohjata niin paljon kuin vain mahdollista. Kohta en ehtinyt mitään muuta tehdä, kuin töitä ja ohjata tunteja. Olin aivan loppu, vaikka sain tehdä rakastamaani työtä joogan parissa, eikä toisessakaan työssäni mitään vikaa ollut. Elämä ei silti voi olla pelkkää työtä. Pitäisi ehtiä esim. syödä ja nukkua. Olin todella uupunut. Tilanteesta oli pakko päästä pois, ja kesälomallani kypsyi ajatus hakea eräopaskouluun. Pääsin kouluun ja tein päätöksen jäädä vakityöstäni opintovapaalle. Saisin keskittyä ohjaamiseen ja opiskeluun täysipäiväisesti. Elämäni parhaita päätöksiä. Eräoppaana kiinnostukseni on luonnon hyvinvointivaikutuksissa, ja joogan sekä eräopastamisen yhdistämisessä.

Pian on edessä taas valtava muutos, sillä ohjaan tällä hetkellä viimeisiä tuntejani Pranalla tulevan muuttoni takia. Ainakaan pariin kuukauteen minulla ei tule olemaan vakituisia tunteja missään, mutta ehkäpä tilanne muuttuu syksyllä uudessa asuinpaikassani. Ohjaamisesta en aio missään nimessä luopua, ja erilaisia projekteja onkin joogan parissa suunnitteilla tulevaisuuteen. Ohjaan myös metsämieli-retkillä aina pienen joogaharjoituksen, ne sopivat niin hyvin yhteen.

Vieläkään en ole notkea, ja polkuni joogaohjaana on vasta varsin alussa. Olen silti oppinut uskomattoman paljon jo tähän mennessä, eniten itsestäni. Joogassa ei ole tippaakaan kyse notkeudesta, vaan kaikesta muusta. Jooga on minulle tapa pitää itsestäni huolta ja pysähtyä. Joogassa on minulle kyse rauhoittumisesta, hyväksymisestä, lempeydestä ja tarvittaessa myös itsensä haastamisesta. Kun malttaa keskittyä harjoitukseen, keho kyllä kertoo millaista liikettä kaipaa. Ohjaajana toivon voivani jakaa asiakkaille edes pienen palan sitä kokonaisvaltaista hyvää oloa ja onnistumista, jota olen itse joogasta ja sen ohjaamisesta löytänyt. Toivon että tuntini on asiakkaalle paikka, jossa voi hyväksyä itsensä täysin, ja lempeästi kysellä oman kehon ja mielen kuulumisia, tarjota itselleen parempaa oloa ja rentoutumista. Nautin suunnattomasti dynaamisten joogatuntien ohjaamisesta, mutta uskon että päätymiseni nimenomaan yin-joogan pariin on tarkoitettua. Olen ollut aina se tyyppi, joka treenaa paljon ja täysiä. ”Ei kipuu, ei hyötyy”, kävin aamuisin juoksemassa ja illalla painonnonnostotreeneissä. En pitänyt kuntosaliharjoittelua edes varsinaisesti harrastuksena, vaan osana jokaisen hyvinvoivan ihmisen elämää. Paljastus: en ole käynyt kahteen vuoteen kuntosalilla, eikä mitään radikaalia ole tapahtunut. Paitsi ettei selkä enää oireile. Käytän edelleen samoja vaatteita, liikun muilla tavoilla joka päivä reilusti terveyssuositusten yli. Kuntosalitreeni on hyvä liikuntamuoto, mutta ei mikään pakollinen osa elämää. Joogatunneista valitsin ne kaikkiein dynaamisimmat ”palauttaviksi” harjoituksiksi. Treenasin itselleni yilkunnon ja kärsin vieläkin aina kuormittavissa tilanteissa rytmihäiriöistä. Nimenomaan Yinin parista olen löytänyt itselleni täysin uuden tavan kohdella ja kuunnella kehoani. Luulempa, että yinin pariin pysähtyminen on ollut kohdallani ratkaiseva tekijä matkalla kohti unelmiani, ja ylipäätään elämässä uskaltamiseen.

Joogan ohjaaminen kuulostaa mahtavalta unelmatyöltä. Ja sitä se onkin. Se ei silti ole yksisarvisella asiakkaiden eteen ratsastamista ja muutaman netistä lainatun elämänviisauden jakamista. Löysin joogasta itselleni oman jutun heti varmastikin muutaman syyn takia. Ensinnäkin, olen tehnyt asiakaspalvelutyötä kymmenen vuotta. Joogan ohjaaminen on asiakaspalvelua. Joogan ohjaaminen ei ole joogaamista. En tee välttämättä joillakin tunneillani yhtäkään asanaa mukana, jotta voin keskittyä paremmin asiakkaisiini. Tässä ei ole mitään oikeaa tai väärää tapaa, mutta jos kuvittelee saavansa itse joogata viikkotuntiensa verran ja siitä vielä maksetaan, tulee pettymys. Toiseksi, on luonteeltani todella ulospäinsuuntautunut, puhelias ja iloinen, minulle on siis helppoa puhua yksikseni 90 minuuttia putkeen muiden kuunnellessa. Ala-asteen opettajani ehdotti tuleviksi ammateikseni mm. näyttelijää ja radiojuontajaa. Joogaopettajia on myös liikaa, joten töihin ei luultavasti tulla kotoa hakemaan. Oma aktiivisuus on kaiken a ja o, verkostoituminen on elinehto. Omaa osaamista ja palveluita voi joutua markkinoimaan todella paljon ja moneen paikkaan, ennenkuin tärppää. Asiakkaiden luottamuksen eteen joutuu tekemään niska limassa töitä. Itse maksoin alussa äidilleni joogatunteja, jotta sain tunneille osallistujia. Mainostin myös jokaista tuntiani kaikissa somekanavissani studion kanavien lisäksi. Kirjoittelin mainoksia myös toisen työpaikkani ilmoitustaululle ja järjestin heille sopimushinnat. Työpaikkoja ei pääsääntöisesti ole vaan opettajat toimivat freelancereinä, eli laskuttavat tuntinsa studiolta. Tämä tarkoittaa esimerkiksi laskutuspalvelun kautta toimimista, tai toiminimen perustamista, joka taas mahdollisessa työttömyystilanteessa saattaa vaikuttaa työttömyyskorvauksiisi. Itse työskentelen osuuskunta Lilithissä työntekijänä, joten saan keskittyä täysillä ohjaamiseen. Minusta ei olisi ikinä kirjanpitohommiin. Omat vahvuudet on tärkeää tunnistaa ja tunnustaa, mutta myös ne asiat joihin ei ole rahkeita. Suosittelen tutustumaan aiheeseen huolellisesti. Itselläni on kultaakin kalliimpi mentori, jolta olen saanut korkeakoulun verran oppia varsinaisen opettajakoulutuksen ulkopuoleltakin.

Olen loputtoman kiitollinen siitä Facebook-päivityksestä, jonka seurauksena koko elämässäni käynnistyi muutosten dominoefekti. Tie ei ole ollut tähän saakka helppo, eikä varmasti helpommaksi muutu. Mutta unelmien eteen on kyllä valmis antamaan itsestään uskomattoman paljon. Kiitos, kun luotatte minuun ja saan ohjata teille rakastamaani asiaa.

Kivaa loppuviikkoa, mä lähden just ajelemaan kohti Jyväskylää.

xx Matilda

Jos sun stressi on niin mene metsään

 

Muuttokaaoksen keskellä olen taas kerran ihan itse konkreettisesti todistanut kuinka iso vaikutus luonnolla on omaan hyvinvointiin. Kun on kiire ja stressaa, on vaan ihan pakko päästä välillä metsään. Huomaan jo pienenkin piipahduksen tekevän ihmeitä. Metsän syleilyssä on helpompi olla ja hengittää, arkiset murheet eivät jaksa seurata puiden alle, vaan jäävät metsän reunaan odottamaan.  Tässä muuttoa suorittaessa aina välillä kotona pahvilaatikoiden keskellä istuessa iskee epätoivo, mutta jo kymmenen minuuttia metsässä saa aivot käännettyä “kyllä kaikki järjestyy” asentoon. Metsästä palaa pikkuisen energisempi ja iloisempi tyyppi, joka jaksaa uskoa siihen että vielä tästä kaaoksestakin löytyy se järki ja innostus, jonka takia tälle tielle lähdin.

Tällä hetkellä ollaan poikien kanssa siskoni luona Helsingissä, mulla on Nuuksiossa metsämieli-keikkoja. En taas oikein tahdo uskoa, miten kivaa voi työ olla. Kun alotin joogan ohjaamisen, mietin ihan samaa.  Työssä menee kuitenkin elämästä aika iso siivu, joten olen kyllä todella kiitollinen saadessani tehdä asioita, joita rakastan. Leipä on ohut ja alkutaipaleellahan tässä ollaan kaikin puolin, mutta on jo nyt todella etuoikeutettu olo. On muuten myös kivaa kertoa ihmisille luonnosta ja sen hyvinvointivaikutuksista, kun ne koskettaa itseä tällä hetkellä stressaavassa elämäntilanteessa niin läheisesti ja konkreettisesti. Seison sataprosenttisesti sen takana, mitä puhun.

Huominen metsämieli- keikka on samalla eräopasopintojeni näyttö, aiheena teemallisten luontopalveluiden järjestäminen. Koulu on siis sentään hyvällä mallilla, vaikka tuntuu että koko pakka on muka levällään tällä hetkellä. Noh, perjantaina asunnon luovutus joten sen jälkeen olen huoleton koditon. Ennen perjantaita on kyllä vielä hommaa enemmän kuin tarpeeksi, alunperin ajattelin viihtyä täällä torstaihin saakka, mutta pakko lähteä jo huomenna että ehtii nukkuakin ennen perjantaita. Nukkuminen on nimittäin aika jees, sen aina tajuaa kun unet jää kiireen keskellä liian lyhyiksi.

Tänään meillä oli yhtä varsin vapaamuotoista palaveria lukuunottamatta vapaapäivä, yritin aamulla herätä kymmenelta mutta olin niin väsynyt että sain itseni oikeasti hereille lopulta vasta 12, kun sisko alkoi paistaa lettuja (tehokas herätyskello). Hoitelin aamupäivän vähän asioita koneen ja puhelimen päässä, ja iltapäivästä käppäiltiin Rajasaareen palaveriin, jonka tuotos julkaistaan ihan pian. En malttaisi odottaa, tulee niin kivaa. Palaveri pidettiin siis koirapuistossa, joten koirat saattavat liittyä myös valmiiseen tuotteeseen olennaisesti. Mukava 12 km kävelylenkki saatiin samalla, ja pysähdyttiin Regattaan kahville ja korvapuustille. Noista mun maalaisjunteista on täällä Helsingissä kuoriutunut varsin kehityskelpoisia citykoiria, enpä aluksi olisi uskonut.

Nyt taidetaan käydä vielä iltauinnilla, huomennakaan ei onneksi tarvitse kukonlaulun aikaan nousta. Postauksen kuvat on maanantailta Nuuksiosta. On kyllä maa niin tuhottoman kuiva, että ihan hirvittää. Kävin ihan lenkkareilla kuvaamassa tupasvilloja, ei puhettakaan että olisi kengät kastuneet.

xx Matilda

Kebnekaisen retki

 

Ennenkuin karkaamme seuraavan suuren seikkailun pariin Norjaan, haluan kertoa tämän vuoden ehdottomasta kohokohdasta, eli hiihtovaelluksesta Kebnekaisen tunturimassiivin ympäri. Sopii hyvin viilenneisiin keleihin, vai mitä.

Saimme marraskuussa opettajaltamme Wilma-viestin, jossa kerrottiin mahdollisuudesta osallistua huhtikuussa reilun viikon mittaiselle Ankarat Avotunturit- hiihtovaellukselle Kebnekaisen ympäri. Ilmoittauduin melkein heti. Talven aikana tein omia varustehankintoja, mm. tunturisukset ja ahkion, sekä hiihdin jonkun verran ahkion kanssa. Ja ilman. Vaellukselle osallistumisen edellytyksenä oli Avotuntureiden järjestämälle yhden yön johdatuskurssille osallistuminen helmikuussa. Teimme myös koulussa lyhyen hiihtovaelluksen, kolme yötä Salamajärven kansallispuistossa. Kyllä jännitti kovasti, kun lähtö lähestyi. Mitä jos en vaan jaksa hiihtää viikkoa 8 tuntia päivässä ahkion kanssa? Mitä jos joka yö on 40 astetta pakkasta, ja varusteet eivät riitä pitämään lämpimänä? Tai mitä jos vaan kerta kaikkiaan tympii se hiihtäminen. No, päälimmäinen tunne oli silti älytön innostus. Aika meni tosi nopeasti ja kohta oltiinkin jo matkalla Leville, josta retki alkoi.

Vietimme maastossa kuusi yötä, seitsemän päivää. Lähdimme hiihtämään Nikkaluoktasta iltapäivällä. Tunne oli aivan uskomaton. Maisemat mielettömän hienot jo heti lähdöstä, aurinko paistoi ja typerä hymy naamalla hoin itselleni “mä oon täällä nyt oikeesti, tää ei oo jonkun muun somekuva”. Ensimmäinen ja toinen hiihtopäivä olivat varsin tasaista maastoa, hiihtelimme joen uomaa tuntureiden välissä. Kelit vaihtelivat auringonpaisteesta sankkaan lumipyryyn, ensimmäinen yö oli reissumme kylmin –29 asteella. Ei onneksi palellut, kiitos mm. parhaan talvivarustehankinnan ikinä, uudelleen käytettävien lämmittimien, joita keittelimmekin Maijan kanssa joka ilta. Toisen päivän leiri pystytettiin  myräkän takia paria kilometriä suunniteltua aikaisemmin. Näkyvyys oli aivan olematon illalla leiriytyessä, niimpä aamulla teltasta ulos köpiessä oli vastassa huikea yllätys, kun joka puolella olikin vuoria. Oli jotenkin kotoisaa kuunnella teltassa myrskyn pauhaamista ulkona, omaa untani se ei myöskään häirinnyt yhtään. Saimmekin myräkän melkein kaikkina tulevina öinä seuraksemme, siinä oppi pystyttämään teltan varsin huolellisesti, ettei keskellä yötä tarvinnut lähteä myrskyyn kiristelemään lepattavaa majaa uudelleen. Eräänä aamuna herätessämme koimme hauskan yllätyksen, kun tuuletusaukosta oli pyryttänyt muutaman sentin kerros lunta kaikkien absidissa olevien tavaroidemme päälle. Eli toisin sanoen kaikkien tavaroidemme päälle.

Kolmantena hiihtopäivänä aloitimme nousun ylös tunturiin. Päivä piti sisällään ylämäkeen hiihtämistä 9 tuntia. Mutta myös upeimmat maisemat, joita olen hetkeen nähnyt. Saavutimme päivän loppupuolella reittimme korkeimman kohdan 1060 metrissä. Kuvittelin useaan otteeseen päivän aikana, etten jaksa enää yhtään.  Kun vihdoin saavutimme leiripaikan, olo oli todella kaikkensa antanut. Päivä oli silti yksi ikimuistoisimpia. Itsensä ylittämisen tunne oli varsin vahvana läsnä kun illalla kömpi makuupussiin, ja se jos mikä saa tuntemaan olevansa elossa. Ainut kuva minusta reissussa on tuona päivänä viimeiseltä tauolta ennen leiriin saapumista, voin palata siihen fiilikseen joka kerta kun katson tuota kuvaa. Heti tulee sellainen olo, että pystyy mihin vaan.

Onneksi edessä oli ansaittu lepopäivä, eli kaksi yötä samassa leirissä. Hyödynsimme lepopäivän paistamalla lettuja ja laiskottelemalla, mutta harjoittelimme myös evakuointia ja kaivoimme lumiluolan, jossa kaksi seurueen jäsentä nukkui seuraavan yön. Ehdimme totta kai myös laskea pulkkamäkeä ahkioilla. Juhlapäivän kunniaksi vaihdoimme puhtaat alusvaatteet!  Luksusta. Oli ihanaa laiskotella teltassa, tehtiin myös teltta-yiniä, todella kehityskelpoinen tuote. Sopii muuten aika loistavasti hiihdon jumittamalle tomumajalle. Vapaapäivän jälkeen suunta kääntyikin hiljalleen alaspäin, ja viimeiset päivät seurailimme Kungsleden -reittiä. Söimme toiseksi viimeisenä päivänä lounaan Kebnekaise fjällstationilla, ja täytyy kyllä sanoa että harvoin on kalja ruoka  maistunut niin hyvältä. Vaikka olimme telttaparini Maijan kanssa panostaneet retkiruokaammekin varsin antaumuksellisesti. Retken ruuat suunnittelimme niin, että aamupala ja päivällinen tehtiin yhdessä. Lounaaksi pussiruoka termariin, sillä lounaat nautittiin ahkion päällä istuskellen reitin varrella. Jokaiselle illalle oli myös jälkiruoka. Hiihtäessä täytyy lisäksi napsia koko ajan välipaloja, itselläni oli mm. pähkinöitä, suklaata, sipsejä, termarissa mehukeittoa, kuivattuja marjoja ja urheilujuomaa.

Eväitä oli mukana varsin sopivasti, ja muutenkin tavaramäärä meni aika lailla nappiin. Juurikaan turhaa tavaraa en perässäni joutunut vetämään, mutta myöskään suuria puutteita ei ilmennyt. Myöskään huoleni palelemisesta ei toteutunut, jouduin ensimmäistä yötä lukuun ottamatta vähentämään vaatteita jokaisena yönä. Pari rakkoa kehittyi kantapäihin hiljalleen viikon aikana, ja jokailtainen rituaali olikin jalkojen teippaus ennen nukkumaan menoa. Hiihtäminen sujui teipatuilla jaloilla rakoista huolimatta kivuttomasti. Kuntokin riitti hyvin, toki reissu oli tottumattomalle raskas, mutta fiilis pysyi koko ajan hyvänä. Meillä oli mahtava porukka, ja Maijan kanssa yhteiselo sujui loistavasti. Reissun jälkeen arkeen palaaminen oli vaikein pala koko kakusta. Onneksi karvainen kotiinpaluukomitea helpotti oloa aika paljon. Koiraikävä kasvoi viikon aikana sen verran akuutiksi, että kun reissun loppupäässä Kungsledeniä hiihdellessämme tuli varsin paljon koiria vastaan, pelkäsin itsehillintäni pettävän minä hetkenä hyvänsä, ja näin jo itseni kaulailemassa kaikkien vastaantulevien karvakasojen kanssa. Viikko meni uskomattoman nopeasti, mutta samalla tuntui kuin olisi ollut siellä tunturissa sukset jalassa ahkio perässä viikkokausia, ja arkielämä muuttui kaukaiseksi uneksi. Onneksi vietimme myös reissun lopuksi yhden yön Levillä, saunottiin viikon kuonat pois ja juotiin kaljaa turistiin vielä kokemuksia läpi.

Aika kummallinen fiilis oli matkalla Jyväskylään. Olisin mieluusti jäänyt vaikka siihen ABC:llekin vielä hengailemaan, ettei reissukuplaa olisi tarvinnut puhkaista. Noh, hassu karvalakkirusketus sentään säilyi konkreettisena muistona vielä hyvän tovin. Reissu täytti ja ylitti kaikki odotukseni, olihan se pakko alkaa heti suunnittelemaan jo seuraavaa. Ensi keväänä olisinkin jo valmiiksi sopivasti Levillä, joten miksikäs ei…

xx Matilda