Huikeeta haikeeta kivaa vaikeeta

 

Kesäkuun ja loman lopussa tunsin itseni lähinnä ravistelluksi sampanjapulloksi joka poksahtaa ja kuohuu yli hetkenä minä hyvänsä. Aika läheisten kanssa loppui kesken, kuten aina. Paluu Lappiin tuntui vastenmielisltä, en edes oikein halunnut ajatella koko asiaa, toivoin vain että loma kestäisi ikuisesti. Olisin halunnut perua paluun ja vain jäädä heinäkuuksikin sinne patjalle pikkuveljen lattialle. Viimeisenä aamuna oli sellainen olo että en vaan suostu nousemaan sängystä, vaan jään peiton alle piiloon.

No somea seuranneet tietää sen meinanneen toteutua vähän turhankin hyvin, kun lähtöä edeltävällä viikolla auto sanoi itsensä irti. Siinä menikin sitten aika monta päivää selvitellessä miten helvetissä pääsee maanantaiksi töihin. Lähtöön liittyvät tunteet sentään hautautui käytännön asioiden alle, ja sain vielä ystävän kyytiläiseksi, joten meillä oli oikeastaan aika hulvaton matka tänne Leville rämäautolla. Oikeastaan voisi kutsua ihan jopa seikkailuksi. Rengaskin puhkesi sillälailla somasti 30 kilometriä ennen Leviä, eikä autosta löytynyt sopivaa rengasavainta. Kiitos vain sille paikalliselle pojalle joka sattui ajamaan ohi ja auttoi.

 

 

Etelän loma oli ihana ja  niin tarpeellinen. En edes tehnyt mitään erikoista, mutta vietin jokaisen päivän itselleni tärkeiden ihmisten kanssa. Ja se on kaikki millä on merkitystä. Tuntea kuuluvansa jonnekin. Enkä tarkoita paikkaa, vaan ihmisiä. Täälläkin on aivan ihania ihmisiä tietenkin mun ympärillä, en missään nimessä vähättele sitä. Mutta on eri asia viettää aikaa niiden ihmisten seurassa, jotka tietää susta kaiken. Ja vaikka viihdyinkin omassa seurassani (tai lähinnä koirien), ja luojan kiitos ystäviin on säilynyt välimatkasta huolimatta melkein päivittäinen yhteys, tuntui vaan niin kertakaikkisen hyvälta viettää kuukausi normaalia sosiaalista elämää. Tuli ihan sellanen riemu että niin, mullahan oikeesti on kavereita! Ja ihan parhaita mahdollisia vieläpä.

Kuukauden nukuin lattialla, ei haitannut yhtään.

 

 

Mutta tässäpä tulee tämä minun elämän paradoksi.

Kun päätiin takaisin Leville, tuntui ihanalta olla täällä. En olisi mitenkään päin halunnut lähteä tänne ja vikat päivät ennen lähtöä vaan itketti ja kadutti omat elämänvalinnat. Ja sitten kun keskellä yötä ajettiin vanhoja iskelmiä kuunnellen Levin portista siään, mulle tuli tosi hyvä olo että ompa kiva olla kotona. Haluaisinkin mieluusti jakautua vähän useampaan osaan, niin voisin olla monessa paikassa. Lapin kesä on ollut kyllä aika kylmä, täynnä sääskiä, mutta silti jotenkin aivan ihana. Ja yks parhaista jutuista on ollut kun mut pyydettiin ohjaamaan heinäkuuksi tohon wellnessille joogaa. Vajaa vuosi edellisistä vakkaritunneista on tehnyt ihmeitä, ja oon nauttinut ihan täysillä opettamisesta.

Pari viikkoa vielä täällä, ja sitten ois aika vaihtaa maisemaa Norjan puolelle.

 

Kivaa viikonloppua♥

xx Matilda

 

 

L O M A

 

Saapuihan se kesäkuu sieltä loputtomalta tuntuneen toukokuun kärvistelyjen jälkeen. Viime hetken perinteiset pakkauskaaokset ja tuskastelut päättyivät tällä kertaa siihen, että pakkasin puolet omaisuudesta mukaan. Olen tässäkin asiassa joko tai- teen yleensä kaikki ulkomaanmatkat pelkillä käsimatkatavaroilla täysin ongelmitta, ja jos matkustan julkisilla saan pieneen reppuun helposti kaiken tarvittavan. Tai sitten heitän autoon mukaan ihan kaiken miettimättä sen kummemmin niinkuin nyt.

Vitsi mikä kupliva onni valtasi ihan luut ja ytimetkin kun saavuttiin Kuusamoon! Päästiin mökkitielle saakka kommelluksitta, mutta parisataa metriä ennen määränpäätä oli iso puu kaatuneena tien yli.  Jollakin ihmevoimilla saatiin puu nostettua pois tieltä ja vointonriemuissamme henkseleitä paukutellen kurvattiin pihaan, tai ainakin melkein. Tottakai just ennen mökkiä oli vielä toinen puu tiellä, kaatuneena näppärästi kahden muun puun väliin, eli siirtäminen ei ollut mahdollista. Tässä vaiheessa loppui jo huumori ja ajoin penkan kautta perille. No seuraavana päivänä tehtiin uusilla voimilla puutöitä.

 

 

Otettiin mökkiloma kokonaan levon kannalta. Lueskeltiin kirjoja, kokkailtiin nuotiolla, saunottiin ja juotiin viiniä. Kuusamossa on mielettömiä luontokohteita, joista olen kirjoittanut monta postausta, mutta tällä kertaa liikuttiin ihan vain meidän lähiluonnossa joka sekin tarjoaa upeita kokemuksia. Ei aina jaksa eikä tarvitsekaan lähteä merta edemmäs kalaan.

Vein Sirjan puolessa välissä viikkoa Kuusamoon bussiasemalla ja täydensin ruokavarastot. Näppäränä en ihan kommelluksitta selvinnyt tästä urakasta, vaan takaisin mökille päästyäni soi puhelin, ja selvisi että lompakkoni oli irtaantunut matkasta huoltoasemalla. Lupasivat ystävällisesti säilyttää sitä viikonloppuun ettei tarvinnut neljääkymmentä kilsaa suuntaansa ajella lompakon takia.

Alunperin suunnittelin matkan jatkamista perjantaina, lauantaille kun oli sovittuna menoa Jyväskylässä. Perjantaina oli kuitenkin täydellinen hellepäivä,joten matkustaminen vaihtui pihalla makoiluun ja kirjan lukemiseen (ja aikaiseen herätykseen lauantaina).

 

 

Ei ihan viisi päivää riittänyt taltuttamaan mökkikuumetta, joten pakko varmaan ajella vielä Leville palatessa Kuusamon kautta. Plus voisin tänä vuonna viisastua edellisestä, ja ottaa vaikka ne talvivaatteet ja sukset ensi talvea varten Leville mukaan. Viime syksynähän siis unohdin kaikki talvivarusteet mökille. Että silleen. Ensi talvena mulla on siis tosi paljon uusia vaatteita ja asusteita. Ja pakko varmaan alkaa taas hiihtää jos ne suksetkin ottaa mukaan.

Nyt ollaan kuitenkin Jyväskylässä ja varmaan pian jatketaan Helsinkiin.

Ihanaa olla lomalla ja etelässä, tää kaikki vehreys ja vihreys tuntuu melkein siltä kuin oisi jossain ulkomailla. Ihanaa.♥ Ja silmiäavaavaa. Toki aina oon nauttinut siitä kun kevät vaihtuu kesäksi, mutta nyt tätä kauneutta katsoo vielä ihan uusin silmin kun on ollut poissa täältä, ja Lapissa kevät on niin paljon myöhässä tähän verrattuna. Kolme viikkoa aikaa nauttia!

 

xx Matilda

Kuvat minusta Sirja Salokanta

Paljon on vettä virrannut Ounasjoessa

 

..sitten viime postauksen. Postaus sisältää selittelyä, ja ihan ehtaa etuoikeutetun unelmaduunia tekevän ihmisen vinkumista siitä, miten rankkaa on kun ei voi koko ajan matkustella.

Talvi oli ja meni, ja sen verran tuli töissä puurrettua että jostain piti karsia. Kävin päivätyön lisäksi jonkun verran ohjaamassa joogaa paikallisella studiolla, ja voi pojat sehän tuntui tosi ihanalta ja inspiroivalta pitkästä aikaa!

No päivätyön ja joogajuttujen lisäksi kahden ison ja vilkkaan koiran yksinhuoltajuus, sekä Lapin talven ulkoilu- ja harrastusmahdollisuudet tekivät valinnasta aika itsestäänselvän, ja blogi sai jäädä. Päätin että palaan tänne siinä vaiheessa, kun se ei tunnu vaivalloiselta vaan mukavalta. En aio enää toista kertaa uuvuttaa itseäni ihmisraunioksi sen takia etten malta ottaa iisisti.

Joten tässä sitä ollaan kesän kynnyksellä. Vajaa viikko töitä jäljellä, ja sitten kuukauden loma!

 

 

Tuntuu tarpeelliselta ja ansaitulta. Talvihan meni oikein mukavasti ja nopeasti, elämä pyöri töiden, koirien ja after skin  laskettelun ympärillä. Mutta kappas, kevään kynnyksellä alkoi tuttuun tapaan ahdistaa. Talvisesonki vaati verojaan, pää oli ihan hajoamispisteessä, lisäksi kaikki ne vähäisetkin tutut ja turistit häipyivät vappuna ja koko kylä muuttui autioksi. Tuli aika vahva tunne siitä että tässä sitä nyt ollaan, jumissa taas, vaikka juuri sen tunteen takia edellisestä aivan hyvästä elämästä hyppäsin pois.

Aiempina vuosina olen ratkaissut tämän kevätmasennuksena tunnetun ilmiön matkustelemalla, mutta nyt se ei ollut mahdollista. Työt oli sovittu toukokuun loppuun eikä pankkkitilikään järin kannustavalta näyttänyt. Onneksi pystyin hyödyntämään toukokuun hiljaisuuden ja sain viikon lomaa äitienpäivän tienoolla, joten karkasin tuulettamaan ajatuksia Etelä-Suomeen. Tekipä muuten hyvää olla viikko ystävien ja perheen kanssa! Etelästä palasi ihan eri tyyppi, kuin sinne lähtenyt kitisevä mörökölli. Ja Levikin näyttäytyi taas paikkana jonne halusin muuttaa.

 

 

Toukokuu onkin ollut töissä oikein mukava, kun sai oman pään kasaan. Kelit on olleet mainiot, reitit hyvässä kunnossa ja ryhmät pieniä. Ja oikeastihan on ihan mahtavaa, kun täällä ei ole ketään. Saa retkeillä ja lenkkeillä koirien kanssa kaikessa rauhassa ilman tungosta, kaupassa ei tarvitse väistellä joka suuntaan sinkoilevia turisteja, ja on vaan niin hiljaista. Tähän hiljaisuuteen tuskin voi ihminen kyllästyä. Just alkoi yötön yö, ja täälläkin on vihdoin vihreää. Loman jälkeen mulla tuli myös kavereita tänne, kivempi nauttia autiokylästä yhdessä jonkun kanssa.

Kun loma alkaa  maanantaina, suunnataan ensin  Kuusamoon mökille, arvatenkin en malta odottaa! En muista milloin olisi ollut näin pitkä aika siitä, kun olen käynyt Kuusamossa viimeksi. Mökki edustaa mulle sitä kaikkein onnellisinta ja rennointa olotilaa koko maailmassa. Kuusamosta on tarkotus jossakin vaiheessa ajella viettämään loppukuu  Etelä-Suomessa. Heinäkuuksi tulen takaisin Leville paiskimaan hommia, ja elokuu vietetään Norjassa. On heti helpompi hengittää, kun saa liikkua.

 

 

Kausi oli ihana, kamala, raskas, kepeä, synkkä ja hilpeä. Opin paljon itsestäni, mm kaipaavani omia läheisiä hullun lailla, ja etten ole kovin avoin tutustumaan uusiin ihmisiin, koska koen sosiaaliset tilanteet liian raskaina työn lisäksi. Huomasin myös, ettei välimatka vaikuta ystävyyden laatuun mitenkään, vaan siellä ne kaikki on aina mua varten. ♥

Kantapään kautta opin kevään lähestyessä sen, että reissujalka vipattaa edelleen aika voimakkaasti, ja niin ihanaa kun täällä Levillä onkin asua, on puoli vuotta yhtä mittaa samassa paikassa todella pitkä aika näillä hermoilla. Päätin viime keväänä olla ainakin vuoden lentämättä, ja nyt se vuosi on mennyt. Ehkä voisi olla mahdollista napata vielä syksylle pieni loma, ennenkuin sesonki lyö kunnolla päälle. Koska tokihan me syksyllä Norjasta palataan tänne kotiin.

Sillä eniten olen näiden kuukausien aikana ikävöinyt lähtemisen tunnetta. Paraskaan ihastus ei kutkuta samalla tavalla vatsanpohjaa, kuin vapaus.

Kuvat napsittu pitkin kevättä Leviltä, Nyrölästä ja Lauttasaaresta.

xx Matilda

 

 

Pakkanen puree poskista

 

Kiitos kaikista viesteistä viime postaukseen liittyen ♥  Kiva jos joku sai siitä innostusta toteuttaa haaveilemiaan asioita omassa elämässään.

 

 

Meillä on aika hulppeat pakkaset olleet jo reilun viikon, mutta täällä se ei aiheuta mitään katastrofia. Pieniä huomioita normaalin arjen sekaan.

Mikään ei pysähdy pakkasten takia.

 

 

Töissä tarkenee kun pukee kahdet villahousut, kolme merinopaitaa ja paksun norjalaisvillapaidan, kolmet villasukat, toppahousut, untuvatakin, kaksi numeroa liian suuret kelkkakengät, lapaset ja  rukkaset, kaulurin, pipon, kaulahuivin ja lopuksi kuorruttaa kaiken ainakin kolme numeroa liian suurella pilkkihaalarilla.

Ilman hanskoja pärjää noin kolme sekuntia, rukkasten kanssa ei saa mitään aikaan.

Hevosia ei palele. Niiden kanssa ei kovilla pakkasilla tietenkään juosta, mutta karvapallerot kestävät kyllä rauhallisia kävelyreissuja huomattavasti paremmin kuin topatut ihmiset.

Peittoon (tai kahteen) kääriytyneenä voi ihan hyvin ratsastaa.

 

 

Rinteessä ei näillä keleillä tarkene millään. Kaikki muu on mahdollista, mutta naama vain jäätyy vaikka mitä tekisi. Silmälasittomilla voi olla ehkä helpompaa kun ei tarvinne taistella samalla mitalla huurun kanssa. Jäätyminen ei toki estä laskemista, lyhentää aikaa vain. Noin tunnin kärsii mäessä vaikka olisi alusta saakka kylmä.

Hotjooga tuntuu uskomattoman mukavalta kun ulkona on sama lukema pakkasta, kuin joogasalissa lämmintä.

 

 

Koiria ei palele. Jääkalikkana töistä kotiin tuleva omistaja on joskus saattanut toivoa, ettei koirat olisi niin innokkaita ulkoilijoita kun ulkona on pakkanen 20 paremmalla puolella. Kävellessä pysyy kyllä lämpimänä.

Jos koittaa lyhentää koirien lenkkejä mukavuussyistä useampana päivänä, ilmestyy lakanoihin ja sängylle unohtuneisiin vaatteisiin kummallisia reikiä.

Pakkanen kaunistaa ja autioittaa maiseman. Hisseihin ei tarvitse jonottaa, laskea saa kaikessa rauhassa, lenkkipolut on tyhjänä, hevosten kanssa ei tarvitse häiriintyä kelkoista.

 

 

On kiva möllöttää kotona tuijottamassa takkatulta. On myös kiva lämmittää takkaa niin saa sisäälämpötilan viidestätoista asteestä lähemmäs kahtakymmentä.

Mihinkään ei voi lähteä hosuen kun autoa pitää lämmittää noin sata vuotta ennen käynnistystä. Tähän liittyen olen kehittynyt ruokakaupassa käynnin välttelyssä entistä taitavammaksi. Kahden viikon välein on ihan hyvä tiheys ruokaostoksille.

Pukeutumisessa ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä, ainut mikä kiinnostaa on lämpimänä pysyminen.

Päivät tuntuvat kaamoksen jälkeen ihan naurettavan pitkiltä. Aurinko on suorastaan huikenteleva, vaikkei vieläkään järin korkealle kipua.

 

 

Ihanaa viikkoa ♥ Huomenna saan parhaan ystäväni kylään! cant wait.

xx Matilda

 

Jos haaveilet Lappiin muutosta, lopeta tekosyiden etsiminen ja tee asialle jotain.

 

Tämä postaus on omistettu kaikille teille, jotka siellä pimeässä etelässä haaveilette päivästä toiseen oikeesta talvesta ja tuntureista ja revontulista, mutta ette saa aikaiseksi kuitenkaan repästä itseänne irti tutusta ja turvallisesta.

Ajattelin avata vähän omaa polkuani tänne pohjoiseen, kun siitä aika paljon viestejä satelee. On tosi kiva, kun ihmiset on kiinnostuneita ja oon huomannut et tosi moni haaveilee tänne muutosta. Joten koitan omalla esimerkilläni kannustaa kokeilemaan, ei se satu.

 

 

Itsehän siis kävin koko Levillä ekan kerran viime talvena, tutustumassa tähän tulevaan työpaikkaani. Olin vähän silleen epämääräisesti haaveillut pohjoisesta ja kausitöistä, ja asettanut tavoitteeksi työllistyä eräoppaana valmistumisen jälkeen. Noh, olen jossain määrin, ainakin työjutuissa, varsin onnellisten tähtien alla syntynyt. Joten tämäkin epämääräinen haaveiluni konkretisoitui yhteen facebookissa nähtyyn postaukseen, jossa haettiin vaellusopasta islanninhevostallille Leville. Liika harkitseminen ei kuulu sen suuremmin vahvuuksiini kuin heikkouksiinikaan, joten hain paikkaa.

Yllätys olikin suuri, kun sain samantien paluuviestin jossa kysyttiin olenko valmis lyömään kättä päälle ensi talven suhteen. Pari paniikki-innostuspuhelua parhaille ystäville ja päätös oli sinetöity, totta kai tarttuisin tilaisuuteen. Sovittiin tulevan työnantajan kanssa että menen hiihtolomalla käymään Levillä, tutustumassa paikkoihin ja porukkaan.

Näin mulla oli siis maaliskuussa hankittuna työpaikka koko seuraavaksi talveksi Leviltä. Ihan vahingossa. Ja muuten, en täyttänyt työpaikkailmoituksen hakuehtoja. Aina kannattaa hakea.

 

 

Sittemmin kävinkin täällä useampaan otteeseen, keväällä, kesällä ja kahdesti syksyllä ennen  muuttoa. Muuttaessani en kuitenkaan tuntenut ketään muita kuin tulevat työkaverini. Asunto mulla on työnantajan puolesta, se on varmaan haastavin asia tänne muuttaessa. Asunnot on todellakin kiven alla, siinä asiassa ei kannata lähteä soitellen sotaan. Itse varovasti toivoisin ensi kesän aikana löytäväni oman kämpän tulevalle kaudelle. Työpaikasta itse ehkä neuvoisin aloittamaan, koska sitä kautta luultavasti järjestyy asuntokin, ja on joku verkosto ihmisiä olemassa.

Töissä oon viihtynyt alusta saakka tosi hyvin, meillä on ihan mahtava työyhteisö ja mä todellakin rakastan mun työtä. Se on varmasti ollut iso osa tässä kotiutumisessa. Alkuun oli muuten vähän rankkaa ja yksinäistä. Olin tosi väsynyt, en tuntenut ketään ja koko ajan oli pimeetä. Vaikka oon aina liikkunut tosi paljon ulkona luonnossa, on kuitenkin eri asia hypätä yhtäkkiä työhön jossa oot 6-12 tuntia päivässä ulkona kylmässä ja suurimmaksi osaksi pimeessä. Onneks mulla on koirat ja ne työkaverit. Tätä vähän vaikeempaa aikaa kesti ehkä pari viikkoa, sit alkoi väsymys helpottaa ja sitä myöten kaikki näyttää kirkkaammalta. Saatiin myös vihdoin kunnolla lunta eli valoa, ja mä tutustuin pariin kivaan tyyppiin, eli sain kavereita myös töiden ulkopuolelta.

 

 

Tykkään täällä arjesta tosi paljon, pääsen toteuttamaan mun unelmaa töiden parissa, mulla on ihana koti ja hyviä tyyppejä ympärillä. Täällä on muutenkin ihmiset ihan mielettömän ystävällisiä, en ymmärrä kuka on keksiny sen et lappilaiset olisi jotenkin epämiellyttäviä tai suhtautuisivat junan tuomiin huonosti.  Päinvastoin! Samaa sarjaa kuin se kaamoksella pelottelu. Lisäks täällä on kaikki mun kaipaamat harrastusmahdollisuudet käden ulottuvilla, en oo joutunut luopumaan mistään. Päinvastoin, vaikka teen ihan normaalia työviikkoa pääosin, tuntuu että ehdin harrastamaan paljon enemmän.

Ratsastuksen ja koirien kanssa lenkkeilyn ja retkeilyn lisäks käyn joka viikko joogassa ja laskettelemassa.  Oon aivan fiiliksissä edelleen näistä maisemista, en meinaa käsittää että saan asua näin kauniissa paikassa ja että voin ihan minä tahansa arkipäivänä hilppasta tunturin laelle, ja kun meen ihan vaan lähimpään metsään siellä ei kuulu mitään ääniä. Ei oo valosaastetta, mun niskat on varmaan siksi niin jumissa koko ajan kun kuljen pää kenossa ihailemassa tähtiä tai revontulia. Tunnen sellasta ylitsevuotavaa kiitollisuutta monta kertaa viikossa.

 

 

Havaintojeni perusteella tosi moni tuntuu miettivän, et olisi siistiä muuttaa Lappiin, mutta sitten ei kuitenkaan rahkeet riitä toteuttamaan. Mä toisaalta osaan ja toisaalta en osaa  samaistua tohon, ainahan muutokset on vaikeita ja pelottavia! Enemmän mua itseäni kuitenkin pelottaa ajatus että yhtäkkiä huomaat elämän ajautuneen sellaseen pisteeseen, ettei ookaan enää mahdollisuutta lähteä ja toteuttaa unelmia. Kannattaa ajatella miten uskomattoman etuoikeutettu on kun on mahdollista ne omat unelmat toteuttaa, ja sitä kautta  taas voi miettiä miten suurta haaskausta olisi jättää ne toteuttamatta vain sen takia että se tuntuu vaikealta.

Mä en usko että ikinä tarvii katua sitä että uskalsi lähteä ja kokeilla, koska aina voi palata. Eihän tässä elämässä mikään oo pysyvää, muutos on ainut varma asia. Uskon että hukkaan heitetyt mahdollisuudet kyllä alkaa kaivelemaan, ja jos liikaa miettii asioita niin melkein mikä vaan alkaa tuntua liian isolta ja vaivalloiselta. Mut tässä(kin) asiassa oon eniten kiitollinen mun kotikasvatukselle. Voin aina luottaa siihen et mitä tahansa teenkin ja minne meen, saan tukea.

Mutta jos haaveilee vaan vuodesta toiseen eikä  toteuta, niin äkkiä ne vuodet muuten vierii. Ja sitä parempaa hetkeä on aivan turha odotella, ei sellasta tule. Eikä sitä kannata pelätä että mitä sitten jos ei viihdykään. Ei tänne muutto mikään one way ticket ole. Jos ei natsaa niin lähtee takasin, sitten aukee joku muu ovi elämässä eikä tarvii jossitella ja kuvitella että voi kun se elämä olis paljon parempaa varmaan siellä jänkhällä.

 

 

Ihanaa loppuviikkoa ♥

xx Matilda

 

 

Levi on 531 m korkea, sielussa rauha mutta äitiä ikävä

 

Tasan kansi viikoa sitten pakkasin neljännen kerran tänä vuonna muuttokuorman autoon, koirat konttiin ja käänsin suunnan kohti pohjoista. Tuntui kummalliselta vihdoin muuttaa, päätös tulevasta muutosta tuli kuitenkin tehtyä jo viime talvena. Harvoin suunnittelen elämässäni mitään niin pitkälle, joten tätä oli kyllä odotettu. 

Viimeisinä päivinä Jyväskylässä kärsin tutusta alakulosta ja haikeudesta,  ja mietin miksi haluan toistuvasti hyvästellä. Samalla tiesin että olo helpottaisi kun pääsisi lähtemään, seikkailu valtaisi mielen ja vapaus huumaisi aistit, niinkuin ennenkin. Eikä Jyväskylä ole enää aikoihin tarjonnut minulle sitä, mitä elämässä etsin.

Leville päästyäni purin heti tavarat kaappeihin, levitin mummun tekemän räsymaton keskeisimmälle paikalle asunnossa ja nukuin kuin tukki molemmat koirat kainalossa jättisängyssäni. Työt alkoivat heti seuraavana aamuna ja arki lähti rullaamaan rytisten. Syksyn kevyiden joogaopetusten jälkeen harppaus kokopäivätyöhön ulkona ei ollut ihan kevyt, joten elämä täällä on ollut lähinnä töitä, lenkkeilyä ja nukkumista. Ennenkuin kroppa ehti tottua fyysisesti raskaaseen työhön ja energiatasot taas palautua, sainkin riesaksi flunssan.

 

 

Kun puhelimeni hajosi ensimmäisen viikon jälkeen hetkeksi totaalisesti, tajusin miten kiinni olenkaan omissa sosiaalisissa ympyröissäni. Olen kertonut itselleni tarinaa omasta tilan- ja yksinäisyydenkaipuustani, mutta kun yksinäisyyttä heitettiinkin kasvoille oikein saavillinen pyytämättä, oli olo kaikkea mutta kuin vahva ja voimaantunut. Tajusin, etten olekaan ihan niin itsenäinen kuin omassa tarinassani.

Nautin yksinolosta, omilla ehdoillani. Vuodenaika on toki otollinen kaipuulle, illat ovat pitkiä ja pimeitä, lumikin tuli vasta pari päivää sitten. Kun ei vielä ole täältä edes pientä sosiaalisen verkon poikastakaan, tulee ihan kirjaimellisesti äitiä (ja ystäviä) ikävä. Flunssa nostaa myös itsesäälipisteitä roimasti.

 

 

Älkääkä käsittäkö väärin,

minä rakastan olla täällä.

Uusi työ on osoittautunut sellaiseksi mitä odotinkin, rakastan tehdä töitä hevosten kanssa. En osaisi kuvitella mieluisampia työkavereita kuin eläimet, olen siitä haaveillut tavalla tai toisella lapsuudesta saakka. Tuntuu hassulta, että nyt se lapusuuden unelma, kaikkien mutkien ja kiemuroiden jälkeen, toteutuikin vähän vahingossa. En missään vaiheessa eräopaskoulussakaan ajatellut hakeutuvani hevosten pariin, mutta kun ilmoituksen työpaikasta näin, kaikki loksahtikin jotenkin itsestäänselvästi paikalleen.  Ihmistyökaveritkin ovat sattumoisin täyttä kultaa. Kaikki uuden opettelu on tietenkin alussa väsyttävää, mutta niin se on aina.

Tämä paikka. Meinaan pakahtua ja haljeta ilosta joka päivä, kun katselen näitä maisemia, ja tajuan että minä oikeasti asun täällä. Ei tarvitse lähteä minnekään. Voin kiivetä tunturiin joka päivä ihastelemaan aurinkoa, joka juuri ja juuri jaksaa vielä kavuta horisontin yläpuolelle, kävellä aamuisin Ounasjoen rantaa kuun valaistessa polkua. Ihmetellä iltalenkillä tähtitaivasta ilman valosaastetta. Kuunnella puhdasta hiljaisuutta.

Liitelevä ja lepattava sieluni on löytänyt taas kotiin. Tunturit pistävät sisimpäni levottomuudet oikeisiin mittasuhteisiin. Olen kokenut tätä samaa levollisuutta aina Kuusamossa, ja viime kesänä Norjassa. Pohjoinen vinksauttaa jollain perustavanlaatuisella tavalla palaseni oikeille paikoilleen.

On hyvä olla, vaikkei ihan kaikki aina olisikaan hyvin.

 

 

Tietysti, täälläkin, syyllistyn luonteelleni ominaisesti “hetikaikkimullenyt” ahdinkoon, eli koen huonoa omaatuntoa kun makaan flunssassa väsyneenä sohvalla, vaikka olen täällä. Mutta yritän silti parhaani mukaan vakuutella itselleni, ettei nuo tunturit tuolta mihinkään katoa, vaikken ole ensimmäisen kahden viikon aikana ehtinyt jokaista huiputtamaan.

Sen sijaan olen käppäillyt lähipoluilla ja maannut viltin alla kuuntelemassa Harry Potteria. ja kuten taaskin itseäni viisaampi ystäväni sanoi

“Henkinen kasvu pysähtyy jos yrittää kasvaa kaamosaikana”

 

Kuvia otin Levitunturin päältä, ennenkuin lumi saapui maahan.

xx Matilda

Päivä Särestöniemessä

 

Palataan vielä yhden postauksen verran taannoiseen Lapin reissuun- kohta onkin aika jo uusille pohjoisen tarinoille jee.

Vierailimme Retkipaikan Ystävien kirjoittajaleirillä lauantaina Särestöniemi-museossa Kaukosessa. Täytyy heti myöntää, että itselleni taitelija Reidar Särestöniemi oli aivan tuntematon, enkä siis tiennyt yhtään mitä odottaa.

 

 

Pysähdyimme ihan ensin lounastamaan Kittilään, toisin sanoen ostimme kaupasta eväät ja menimme Karinnokan laavulle Ounasjoen rantaan syömään niitä. Siitä matka jatkui museolle, ja jukranpujut! Miljöö jo itsessään oli aivan mahtava. komeita hirsirakennuksia, vetoaa puiseen sieluuni täysillä.

Nautiskelimme asiaankuuluvasti lounaskahvit ensi töiksemme, ja lähdimme hiljalleen kiertämään paikkaa. Ensimmäisen oli galleria, ja täytyy sanoa että rakennuksen lisäksi myös taide teki vaikutuksen. Rakastan värejä, rakastan luontoa. Töistä löytyi molempia. Galleriarakennus oli sisältä vähintään yhtä vaikuttava kuin ulkoa, mm vaatimaton uima-allas ja ihana takka jäivät mieleen.

 

 

Galleriasta seuraavana oli ateljee, joka ei ainakaan kalvennut loistossaan gallerialle. Särestöniemi on selvästi tykännyt varsin mahtipontisista hirsilinnoista. Ei huono maku. Ja viimeisenä Särestöniemen kotipaikka. Vanha pihapiiri oli upea ja hyvinhoidettu, sisätiloissa oli esillä jos jonkinmoista vanhaa tavaraa jota on aina mukava ihastella. Tämänkin talon takka teki itseeni suurimman vaikutuksen.

 

 

Ihan mahtava päivä ja paikka, juuri sellainen johon en ikinä itse olisi tullut menneeksi, mutta teki suurenmoisen vaikutuksen kun sinne minut vietii. Särestöniemi ei vienyt Juuso-karhun paikkaa lempitaiteilijanani, mutta kyllä nuo maalaukset vaan hienoja olivat.

 

Kannatta vierailla jos Levin matkalla kaipaa myös kultturellejä elämyksiä!

Kirjoitin meidän leiristä jutun myös Retkipaikkaan, voit lukea sen tästä.

xx Matilda

Syksyistä ja lähdöistä

 

Kuten monelle muullekin, syksyt ovat minulle uuden alku. Tammikuissani harvoin on tapahtunut mitään merkityksellistä, mutta lähes joka syksy olen löytänyt itseni jollain tavalla uuden ääreltä.

Muutokset ovat olleet useimmiten isoja, vaikeita ja mullistavia. Olen syksyisin eronnut, rakastunut, aloittanut koulun, vaihtanut työpaikkaa. Romahtanut ja aloittanut alusta. Rakentanut uutta, haudannut vanhaa. Harvoin olen etukäteen päättänyt lyödä vanhan elämäni sirpaleiksi kun syksy saapuu, asiat vain tuntuvat kulminoituvan tähän muutosten melankoliseen vuodenaikaan.

 

 

Rakastan syksyjä. Niiden hieman alakuloista tunnelmaa. Kylmää, pimeää (jota kuitenkin pelkään). Rakastan myrskyjä ja sadetta. Eikä ehkä mikään ole kauniimpaa, kuin aurinkoinen syyspäivä luonnon loistaessa värikkäimmillään. Syksyssä on syvyyttä ja kirkkautta. Tasapainoa.

Tästä syksystä en ole saanut otetta. Palasin syksyn kynnyksellä vanhaan kotikaupunkiini, joka ei tunnu enää kodilta. On vaikea tarttua mihinkään, olotila on vellova. Kuin olisin hautautuneena liian pehmeään sänkyyn, josta ei pääse ylös. On mukava olla käymässä, mutta koko ajan odotan. Odotan lähtöä, seuraavaa seikkailua. Se kuiskuttelee nurkan takana salaisuuksiaan tulevasta talvesta, vieden jatkuvasti huomioni tästä hetkestä, jossa en muutenkaan tunne oloani aivan niin helpoksi.

Olen pyrkinyt omistamaan aikani ystäville, olemaan läsnä. On ihana tavata kasvokkain. Monille lähipiirissäni on tapahtunut myös  isoja asioita, ja olen kiitollinen siitä, että olen ollut nyt täällä. Vaikkei sanoja ole helppoa löytää, ehkä arvokkainta on oleminen ja kuunteleminen. Niin toivon.

 

 

Olen oppinut itsestäni. Olen tajunnut, ettei jääminen koskaan ollutkaan minua varten. Olen kuluttanut niin paljon turhaan voimiani pyrkimällä muottiin, johon en vain ikinä sopinut.  Lähteminen saa sydämeni läpättämään villimmin. Ystäväni sanoi lähtemisen muuttuvan kerta kerralta helpommaksi. Uskon sen pitävän paikkansa ihmisille, joiden kuuluu lähteä.

En esimerkiksi koe tippaakaan ahdistusta asunnottomuudesta, epäsäännöllisistä tuloista, pätkätöistä ja kaaosmaisesta kalenterista. Sen sijaan koin aiemmin jatkuvaa ahdistusta arjesta, ja kaikista velvollisuuksista joita se sisällään piti.

Lähteminen, niin monessa eri merkityksessä, on ollut paras päätökseni. Näköjään joskus pitää mennä kauas löytääkseen itseensä. Tuleva lähtö kutkuttelee jo vatsanpohjassa. Tunnen olevani elossa, ja se on voimauttavin tunne jonka saatan kuvitella.

Ja toki kaikki näyttää kauniimmalta vaaleanpunaisten lasien läpi katseltuna. Ja sydän läpättää taas villinä.

 

 

Nyt jatkamaan ystävien kanssa olemista, tänään Atomirotan keikalle Lutakkoon! Tätä olen muuten odottanut.

xx Matilda

Kuvat minusta Emmi Anttila

 

.

 

Kun uni ei tuu

 

Olin ennen loistava nukkuja. Nukkuminen oli suorastaan lempiharrastukseni. Olen aina ollut taipuvainen yökukkumiseen ja pitkään nukkumiseen, aamuherätykset ovat olleet minulle tuskallisia jo lapsena. Olen tehnyt lähes aina töitä iltapainotteisesti, joten myöhäinen rytmi on ollut luontevaa.  Koulussa en ole viihtynyt, ja olenkin ollut varmaan enemmän myöhässä kuin ajoissa jos kaikki koulupäivät ihan ala-astetta lukuunottamatta laskettaisi yhteen.

Olen kova stressaamaan ja murehtimaan asioita. Silloinkin, kun nukuin vielä hyvin, saattoi yöunet mennä huolien takia sivu suun. Olen valvonut lukemattomia öitä miettien raha-asioita, ihmissuhteita ja deadlineja. Märehtien to do-listan tekemättömiä kohtia ja omaa, läheisten tai koirien terveyttä.

 

 

Vuosi sitten olin elämän, ja etenkin ajankäytön suhteen umpikujassa. Vapaa-aika oli tuntematon käsite,  enkä ehtinyt todellakaan nukkua tarpeeksi. Kärsin  päivittäin rytmihäiriöistä ja saatoin itkeä kun kotona oli tiskejä enkä vain jaksanut enää päivän jälkeen siivota. Elämän kohokohta oli, jos ehdin työpäivien välissä koirien lenkityksen lisäksi nukkua vaikka 15 minuutin päiväunet. Olin iltaisin epätoivoinen jos en päässyt ajoissa nukkumaan, koska aamulla kello soi ja päivä olisi taas yhtä pitkä, kuin edellinen. En ollut kauhean pirteää seuraa, yritin vain selvitä.

Irrottauduin tästä pyörästä vasta pahan romahduksen ja parin viikon sairasloman kautta. Jäin opintovapaalle ja opiskelujen ohella ohjasin joogaa. Lisäksi henkilökohtaisessa elämässä tapahtui muutamia isoja vastoinkäymisiä, juuri samaan aikaan kun olin muutenkin loppu. Olin muutaman kuukauden todella huonossa jamassa.

Tämä kaikki on jälkeen päin ajateltuna ollut arvokas koulu, ja ilman loppuun palamista en välttämättä olisi tässä pisteessä. En siis ole katkera elämälle, enkä itselleni tuosta ajasta. Nykyään osaan valikoida mihin laitan aikani. Osaan myös laiskotella lähes hyvällä omalla tunnolla.

 

Muutaman ei niin mieluisan muiston sain kuitenkin reppuuni tuosta ajasta.

  • En jaksa enää samalla tavalla kuin ennen, on vaikeampi sitoutua ja esimerkiksi vakituinen palkkatyö säännöllisine työaikoineen kuulostaa omaan korvaani tällä hetkellä mahdottomalta. Onneksi eräoppaana ei tarvitse sellaisesta edes haaveiila, kausityöt rokkaa.
  • Rytmihäiriöt vaivaavat edelleen kun on fyysisessti tai henkisesti raskasta. Ne hankin riesakseni jo vuosia sitten treenamalla itseni ylikuntoon. Överiksi on siis mennyt ennenkin.
  • Univaikeudet.

Tuon ajanjakson jälkeen en ole enää osannut nukkua, paitsi mökillä. Jos ennen valvoin iltaisin, kun oli stressiä, nykyään valvon ihan muuten vaan.

Kärsin kahdenlaisista vaikeuksista. Eli vanha tuttu kaveri, en saa illalla nukuttua. Tämä on helpompi, jos ei uni tule, alan tekemään jotain muuta kuin pyörimään sängyssä. En muutenkaan ikinä mene nukkumaan ennenkuin olen varmasti tarpeeksi väsynyt. Mieluummin lyhyet unet, kuin pitkä pyöriminen ja silti lyhyet unet. Tähän auttaa myös äänikirjan kuuntelu uniajastimella. Laitan usein uniajastimeksi vartin, ja lisään sitä niin monta kertaa kuin tarvitsee. Pyrin välttämään kellon katsomista, ettei tule paniikkia siitä miten vähän aikaa enää on heräämiseen.

Huomattavasti inhottavampi on, että nukahdan illalla (toki saattaa olla että ensin en saa nukuttua, eli nämä kaksi myös pelaavat keskenään sopupelejä) ja herään muutaman tunnin unien jälkeen. Ei välttämättä ahdista, ei stressaa. Väsyttää, silmät on raskaat. Mutta ei vaan tule enää uni. Herään oikeastaan joka yö samaan aikaan, mutta hyvinä öinä nukahdan vähällä vaivalla uudelleen. Huonoina öinä valvon aamuun. Huonoja öitä on nyt ollut putkeen kolme, eikä sitä ennenkään järin hyvin ole mennyt.

 

 

Aina jos aamulla on aikainen ja tärkeä herätys, nukun huonosti. Se ei haittaa, sen voi jo hyväksyä. Mutta kun väsymystä ja huonosti nukuttuja öitä alkaa kertyä, myös mieliala laskee. Nukkuminen alkaa ahdistaa, ei tee edes mieli yrittää.  Ja kun ahdistaa, ei ainakaan saa nukuttua.

Väsymys on myös fyysistä kipua, silmissä, päässä. Tuntuu kuin katsoisi koko maailmaa verhon läpi. Keskittyminen on itselleni muutenkin vaikeaa, väsyneenä mahdotonta.

Ja se valvominen. Jos ei ole valvonut öitä sängyssä, ei ehkä pysty kuvittelemaan miten helkkarin tylsää on maata kahdeksan tuntia tekemättä mitään. Vaikkei ahdistaisi valmiiksi, kyllä siinä ajassa ehtii kelata sen verran syvälle että löytyy aiheita. Ehtii myös selata nettikauppoja ja tehdä heräteostoksia. Kuunnella kirjoja, musiikkia, podcasteja. Joogata, hengittää. pöyhiä peittoa, tyynyä, lakanaa. Käydä läpi kaikki elämänsä nolot asiat. Kaikki virheet. Joka yö. Kirjoittaa huolet paperille, tuulettaa huoneen. Juoda vettä, käydä pissalla. Syödä jäätelöpaketti pakkasesta.

Mutta ei noista mikään nukkumattia houkuttele.

Valvoessa koen myös suurta epäonnistumista. MIKSI en osaa nukkua. Mikä mussa on vikana. Ihailen nukkuvia ihmisiä.

En todellakaan anna yhtäkään vinkkiä parempiin yöuniin, mutta itse en lähde mihinkään enää ilman korvatulppia ja silmälappuja. Nukun myös parhaiten viileässä ilmassa paksulla peitolla. Ja treenaaminen illalla on pahinta mitä voin keksiä, voin ihan suoraan valvoa seuraavan yön edes yrittämättä nukkua. Myöskään kahvia en juo iltaisin, mutten ole mitenkään todistanut vaikutusta, ennemminkin varmuuden vuoksi.

Eikun yksi vinkki : Teltassa huonosti nukutun yön jälkeen olo on noin 100x levänneempi, kuin sisällä valvotun. Varmaan raitis ilma.

 

 

Ja hei, omat ongelmani ovat silti varsin kesyjä, toivon ettei kukaan kroonisista uniongelmista ja esim vuosien valvomisesta kärsivä pahoita mieltään tästä. Kerron vain omaa tarinaani, omasta todellisuudesta.

 

Kauniita unia,

xx Matilda

Viime päivinä olen

 

  • Nukkunut huonosti
  • Nukkunut paremmin
  • Viettänyt aikaa ystävien kanssa
  • Valmistunut eräoppaaksi
  • Saanut viimeisestä tentistä 60/62

 

 

  • Kärsinyt migreenistä
  • Tanssinut koko yön
  • Kärsinyt krapulasta (ks. edellinen kohta)
  • Aloittanut uuden koulun
  • Palkinnut itseni valmistumisesta uudella tatuoinnilla

 

 

  • Tehnyt sushia ystävien kanssa
  • Tehnyt lettuja aamupalaksi
  • Tuntenut perhosia vatsanpohjassa
  • Ohjannut joogaa
  • Käynyt tallilla
  • Elvyttänyt juoksuharrastuksen
  • Retkeillyt

 

 

  • Siivonnut keskellä yötä koiran ripuleita
  • Kävelyttänyt koiria korttelia ympäri silmät ristissä aamu neljältä (ks. edellinen kohta)
  • Ollut pikkukoiran kanssa hamppilääkärissä
  • Pohdiskellut elämää ja sen ihmeellistä arvaamattomuutta
  • Kuunnellut repeatilla Jenni Vartiasen uutta levyä

 

 

Ei siis mitään kummempia tänne tällä hetkellä, arki Keski-Suomessa alkaa asettua uomiinsa.

xx Matilda