Vapaapäivä Kätkätunturilla

 

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, kuuluu sanonta. Noh, tässä tapauksessa sillä ei ole mitään totuuspohjaa.

 

Olen kohta kaksi kuukautta suunnitellut retkeileväni Levitunturin vieressä kohoavalle Kätkälle. Muutaman kerran olen ollut jo aikeissa tarttua tuumasta toimeen, mutta ystävä google on Kätkän suhteen varsin kitsas, eikä esmerkiksi reitin aloituspaikasta sanota oikein muuta, kuin että Kätkälle pääsee näppärästi Sirkan keskustasta. Toki voi avata kartan ja katsoa, mutta näin eräoppaana kartat eivät ole suosikkejani, joten olen kerta toisensa jälkeen  kevyesti ärsyyntynyt ja jättänyt jutun toiseen kertaan.

No sitten tuli vapaapäivä ja kaunis ilma ja tekosyyt loppuivat kesken kun olin saanut selville kalliomaalausten ja perimätiedon avulla mistä polku löytyy. (Immeljärven vastapuolelta, Korkeaniemen näköalalaavun luota) Reitin pituutta tai mitään muutakaan epäolennaista en tullut kysyneeksi. Päivä oli tosiaan kaunis ja aavistuksen viileähkö -20 (tuntuu kuin -25 luki säätiedotuksessa) mutta eihän pikkupakkanen meitä pelottanut. Kamat niskaan, koirat autoon, koirille evästä taskuun ja itselle kamera olalle.

 

 

Jätin auton tien varteen ja aloin tarpomaan. Löysin oikopolun joka vei suoraan ylöspäin. Oikopoluthan on aina hyvä ajatus, niimpä sitten konttasin äkkijyrkkää polkua ylöspäin, ei käynyt mielen vieressäkään että se merkitty reitti olisi saattanut olla aavistuksen loivempi. Päästiin lopulta oikealle polulle, ja ajattelin ettei varmaan enää pitkäkään matka huipulle. Väärin, koko ajan tuli lisää tarvottavaa eteen. Itsellenihän en tosiaan ottanut a) evästä b) juotavaa c) taukovaatetta. Ylpeys ei tietenkään antanut periksi kääntyä kesken kaiken vaikka oli kuuma ja kylmä ja hiki ja jano ja nälkä ja pissahätää ei sentään ollut.

Vihdoin tuli kyltti jossa ystävällisesti kerrottiin huipulle olevan 300metriä. Ja siinä vaiheessa kun huippu tuli näkyviin, ei muuten harmittanutkaan enää yhtään, ja päähän hiipi ajatus ettei se nousu niin paha ollutkaan vaan ihan mukava. Tämä ihana itsepetos saa kerta toisensa jälkeen ihmisen kuluttamaan vapaa-aikaansa rämpimällä tuntitolkulla ylämäkeen ties minkä nyppylöiden päälle. Mikähän siinäkin on, että jos jossain on mäki jonka päältä voisi potentiaalisesti nähdä jonnekin, tulee himo kiivetä. Minä ainakin voin avoimesti myöntää että se itse kiipeäminen on aivan hanurista.

Koska olin liikkeellä varsin myöhään, auringonlaskun aikaan, ei ketään muita näkynyt enää mailla halmeilla,  vain muutama seurue oli tullut vastaan kun tarvoin itse vielä ylös. Niimpä päästin koirat hetkeksi ilakoimaan  ihastelemaan maisemia ja napsin kuvia. Jotenkin täällä on kuvaaminen ja kaikki somettaminen jäänyt aika vähälle, olen keskittynyt elämään ja kokemaan tätä uutta arkea itse. Mutta ajattelin nyt, kun valo lisääntyy ja päivä pitenee, ryhdistäytyä kuvaamisessa. Koska nautin siitä ja nautin niiden hetkien katselemisesta jälkeenpäinkin.

 

 

Huipulla unohtui myös hiki ja kylmyys, upeilla maisemilla on aika iso vaikutus ihan kaikkeen. Ei ollut kiire alas, polkukin oli niin leveä ettei mitään eksymisvaaraa edes pimeässä tulisi. Koska olen ollut vastikään kipeä, en kuitenkaan viitsinyt ehdoin tahdoin jäädyttää itseäni enempää kuin oli pakollista, joten auringon painuttua piiloon lähdimme viipottamaan alas. Matka ei tuntunutkaan enää yhtään pitkältä, raskaalta eikä tuskaiselta. Alaspäin tultaessa maisema avautuu myös tosi kauniisti Leville ja Sirkkaan. Välillä oli niin jyrkkää että pysty laskea pyllymäkeä.

Ihme kyllä auto lähti ihan nätisti käyntiin, minä sen sijaan olin aivan totaalisen umpijäässä märissä vaatteissani eikä autossakaan ollut mitään lisävaatetta. Äkkiä kotiin ja sauna tulille.

 

 

Upea upea luonto kyllä teki jälleen kerran niin suurenmoisen vaikutuksen. Vaikka vähän nauratti tuo oma ammattilaismainen valmistautuminen.  Noh, tuskin opin tästä mitään ja aion muuten viedä tulevia vieraita tuonne patikoimaan, kiva pohjetreeni. Koiratkin nukkuivat kiltisti illan.  Nyt on retkitauko katkaistu onnistuneesti, joten voi suunnitella seuraavaa. Kuvien laatu ei päätä huimaa, koska oli jo yllättäen aika pimeää kun vihdoin tonne huipulle saatiin luumme raahattua.

 

Palailen pian arkikuulumisten kanssa, olen kerännyt hitaasti mutta varmasti puhelinkuvista pientä katsausta perusarjesta täällä.

ihanaa viikkoa,

xx Matilda

Levi on 531 m korkea, sielussa rauha mutta äitiä ikävä

 

Tasan kansi viikoa sitten pakkasin neljännen kerran tänä vuonna muuttokuorman autoon, koirat konttiin ja käänsin suunnan kohti pohjoista. Tuntui kummalliselta vihdoin muuttaa, päätös tulevasta muutosta tuli kuitenkin tehtyä jo viime talvena. Harvoin suunnittelen elämässäni mitään niin pitkälle, joten tätä oli kyllä odotettu. 

Viimeisinä päivinä Jyväskylässä kärsin tutusta alakulosta ja haikeudesta,  ja mietin miksi haluan toistuvasti hyvästellä. Samalla tiesin että olo helpottaisi kun pääsisi lähtemään, seikkailu valtaisi mielen ja vapaus huumaisi aistit, niinkuin ennenkin. Eikä Jyväskylä ole enää aikoihin tarjonnut minulle sitä, mitä elämässä etsin.

Leville päästyäni purin heti tavarat kaappeihin, levitin mummun tekemän räsymaton keskeisimmälle paikalle asunnossa ja nukuin kuin tukki molemmat koirat kainalossa jättisängyssäni. Työt alkoivat heti seuraavana aamuna ja arki lähti rullaamaan rytisten. Syksyn kevyiden joogaopetusten jälkeen harppaus kokopäivätyöhön ulkona ei ollut ihan kevyt, joten elämä täällä on ollut lähinnä töitä, lenkkeilyä ja nukkumista. Ennenkuin kroppa ehti tottua fyysisesti raskaaseen työhön ja energiatasot taas palautua, sainkin riesaksi flunssan.

 

 

Kun puhelimeni hajosi ensimmäisen viikon jälkeen hetkeksi totaalisesti, tajusin miten kiinni olenkaan omissa sosiaalisissa ympyröissäni. Olen kertonut itselleni tarinaa omasta tilan- ja yksinäisyydenkaipuustani, mutta kun yksinäisyyttä heitettiinkin kasvoille oikein saavillinen pyytämättä, oli olo kaikkea mutta kuin vahva ja voimaantunut. Tajusin, etten olekaan ihan niin itsenäinen kuin omassa tarinassani.

Nautin yksinolosta, omilla ehdoillani. Vuodenaika on toki otollinen kaipuulle, illat ovat pitkiä ja pimeitä, lumikin tuli vasta pari päivää sitten. Kun ei vielä ole täältä edes pientä sosiaalisen verkon poikastakaan, tulee ihan kirjaimellisesti äitiä (ja ystäviä) ikävä. Flunssa nostaa myös itsesäälipisteitä roimasti.

 

 

Älkääkä käsittäkö väärin,

minä rakastan olla täällä.

Uusi työ on osoittautunut sellaiseksi mitä odotinkin, rakastan tehdä töitä hevosten kanssa. En osaisi kuvitella mieluisampia työkavereita kuin eläimet, olen siitä haaveillut tavalla tai toisella lapsuudesta saakka. Tuntuu hassulta, että nyt se lapusuuden unelma, kaikkien mutkien ja kiemuroiden jälkeen, toteutuikin vähän vahingossa. En missään vaiheessa eräopaskoulussakaan ajatellut hakeutuvani hevosten pariin, mutta kun ilmoituksen työpaikasta näin, kaikki loksahtikin jotenkin itsestäänselvästi paikalleen.  Ihmistyökaveritkin ovat sattumoisin täyttä kultaa. Kaikki uuden opettelu on tietenkin alussa väsyttävää, mutta niin se on aina.

Tämä paikka. Meinaan pakahtua ja haljeta ilosta joka päivä, kun katselen näitä maisemia, ja tajuan että minä oikeasti asun täällä. Ei tarvitse lähteä minnekään. Voin kiivetä tunturiin joka päivä ihastelemaan aurinkoa, joka juuri ja juuri jaksaa vielä kavuta horisontin yläpuolelle, kävellä aamuisin Ounasjoen rantaa kuun valaistessa polkua. Ihmetellä iltalenkillä tähtitaivasta ilman valosaastetta. Kuunnella puhdasta hiljaisuutta.

Liitelevä ja lepattava sieluni on löytänyt taas kotiin. Tunturit pistävät sisimpäni levottomuudet oikeisiin mittasuhteisiin. Olen kokenut tätä samaa levollisuutta aina Kuusamossa, ja viime kesänä Norjassa. Pohjoinen vinksauttaa jollain perustavanlaatuisella tavalla palaseni oikeille paikoilleen.

On hyvä olla, vaikkei ihan kaikki aina olisikaan hyvin.

 

 

Tietysti, täälläkin, syyllistyn luonteelleni ominaisesti “hetikaikkimullenyt” ahdinkoon, eli koen huonoa omaatuntoa kun makaan flunssassa väsyneenä sohvalla, vaikka olen täällä. Mutta yritän silti parhaani mukaan vakuutella itselleni, ettei nuo tunturit tuolta mihinkään katoa, vaikken ole ensimmäisen kahden viikon aikana ehtinyt jokaista huiputtamaan.

Sen sijaan olen käppäillyt lähipoluilla ja maannut viltin alla kuuntelemassa Harry Potteria. ja kuten taaskin itseäni viisaampi ystäväni sanoi

“Henkinen kasvu pysähtyy jos yrittää kasvaa kaamosaikana”

 

Kuvia otin Levitunturin päältä, ennenkuin lumi saapui maahan.

xx Matilda

Dronningruta

 

Ollaan käyty nyt kahdesti kiertämässä Dronningruta, eli kuningattaren reitti. Molemmilla kerroilla ollaan aloitettu Støstä, ja kierretty reitti vastapäivään.

Dronningruta on 15 kilometrin mittainen merkitty rengasreitti, joka kulkee Støn ja Nyksundin välissä. Reitti on merkitty punaisilla, kiviin maalatuilla T-kirjaimilla. Reitti kulkee suurimmaksi osaksi ylhäällä vuorilla, hirveitä nousuja ja laskuja on muutama. Ensimmäinen nousu on pisin ja haastavin. Siinä joutuu vähän kiipeilemään.

Vastapäivään Støstä kuljettaessa vaikein ja jyrkin osuus tullaan ylöspäin, mikä on mielestäni koirien kanssa turvallisempaa. Osa reitistä kulkee myös merenrantaa pitkin, olenkin kirjoittanut oman postauksen tuosta reitillä olevasta Skipsandin hiekkarannasta. Korkein kohta reitillä on 448 m kohoava Finngamheia, jonka päälle kavutaan juurikin tuon ensimmäisen nousun aikana.

 

 

Reitin kuvauksessa lukee sen olevan keskivaikea, ja vievän aikaa noin 5-8 tuntia. Molemmat pitivät hyvin paikkansa. Ensimmäisellä kerralla, kun kuljin reitin yksin koirien kanssa, meillä meni 5h 15 min. Toisella kerralla, kun mentiin koirien ja Hannaleenan kanssa, meillä meni kahdeksan tuntia.

Retkien keston suuri ero selittyy suurimmaksi osaksi säällä. Yksin kulkiessani koko matka vuorilla oli sankkaa sumua, ja vesisadetta. Ei paljoa tullut pysähdeltyä, ja kävelyvauhtikin pysyi reippaana, ettei ala paleltaa. Sumu oli niin sankkaa, että se kasteli kulkijat tehokkaammin kuin vesisade. Tuohon viiteen tuntiin mahtui silti yksi pidempi, ja yksi lyhyt evästako. Ja joku parisataa kuvaa.

 

 

Toisella kerralla oli paahtava helle, ensin lykättiin lähtöä alkuiltaan, ja ennen vuoria pysähdyttiin hyväksi toviksi uimaan matkan varrella olevaan pieneen järveen. Myös kiivetessä pidettiin taukoja usein, oikeastaan aina kun Deli niin päätti. Otettiin myös paljon kuvia, ja käveltiin varsin maltillista vauhtia.

Myöhäinen ajankohta oli hyvä päätös, oltiin vielä vuorilla kun aurinko laski. Upea näky. Tällä kertaa maisemat antoivat parastaan, välillä tuntui, kuin olisi ollut ekaa kertaa koko reitillä. Toisaalta sumupilvet olivat hieno kokemus myös, ei mennyt missään nimessä  hukkaan sekään reissu.T ehdään vielä yksi retki Dronningrutalle tänä kesänä, kun sisko ja ystävä tulee parin viikon kuluttua tänne. Ajateltiin olla yötä reitillä.

 

 

Molemmilla kerroilla muita kulkijoita on ollut varsin sopivasti. Ei ruuhkaksi asti, mutta kuitenkin jonkun verran. Jos vaikka sattuisi jotain, varmasti saisi apua pian. Koiria on ihmisillä paljon mukana, eli uskon monenlaisten koirien pärjäävän hyvin. En silti lähtisi tuonne tottumattoman koiran kanssa.

Omillani ei ole esiintynyt suurempia haasteita, paitsi toisella kerralla kuumuus. Juomavettä kannattaa ottaa hyvin mukaan, ihan usemapi litra. Sekä koirille, että ihmisille. Ja tietysti hyvät eväät, kyllä tuolla kinttu alkaa vähän painaa, kun on Suomen loiviin tuntureihin tottunut taapertaja.

 

 

Masentavinta on, kun itse lyijynpainoisilla jaloilla koitat selvitä vielä viimeisen vuoren päälle, ja joku saakelin Norjalainen juoksee ohi. Ei ehkä ihan vielä ensi kesälle realistinen tavoite.

Maisemat ovat käsittämättömän kauniit, ja ihan koko ajan on joka puolella jotain nähtävää ja kuvattavaa. Reitin aloitus löytyy Støn leirintäalueelta, ja samassa on myös opastaulu. Merkkeja on kuitenkin polulla sen verran tiuhaan, ettei eksymisvaaraa ole. Jos on hyvä keli, kannattaa ottaa uikkarit ja pyyhe, ja pulahtaa joko Skipsandilla, tai hieman edempänä olevassa järvessä.

 

 

Olen rasvannut koirien tassut molemmilla kerroilla kun ollaan tuo reitti kävelty, en siis osaa sanoa miten tassut kestäisi ilman. Vahattuna ei ole ainakaan tullut mitään anturaongelmia. Polku on kivikkoista, vuorilla kun ollaan. Ei nyt silti mistään pahimmasta päästä.

Kivaa maanantaita, mulla ollut tänään vapaa. Olen ollut todella väsynyt, ja eilen illalla iski pitkästä aikaa migreenin tynkääkin. Sain onneksi kuitenkin nukuttua melkein kellon ympäri, ja kun aamulla herätessä oli pää edelleen teräviä veitsiä täynnä, iskin napin naamaan ja särky vaihtui sellaiseksi tylpäksi nakutukseksi. Oon silti kulutttanut tän kirjoittamiseen ja kuvien käsittelyyn ihan koko päivän.

 

 

Nyt lähen kattomaan missä vaiheessa meidän taco-iltamat on, heippi!

xx Matilda

Huh, hellettä

 

Terkkuja helteisestä Norjasta!

Lämpöaalto rantautui meillekin ihan toden teolla loppuviikosta, ja samalla minulle tarjoitui mahdollisuus viettää vähän useampia vapaapäiviä, kun oli niin paljon porukkaa töissä. Tämän viikon alusta olen kahdestaan oppaan kanssa laivalla, joten vapaapäiviä on vain silloin, kun ei ole safaria. Otin siis tarjotut extravapaat vastaan ilomielin.

Täällä päivät menevät omaa tahtiaan, en kovinkaan usein ole perillä mikä viikonpäivä on menossa. Mutta menneellä viikolla tuli helteestä huolimatta puuhailtua kaikkea mukavaa. Alkuviikko sujuhti normaalisti laivalla. Keskiviikkona paistettiin lettuja maissa, kun Støssä vieraili Lars Monsen ja seuraajat Dronningrutaa pitkin. Torstaina olin laivalla, ja kotiin lähtiessä oli tarkoitus nopeasti piipahtaa kaupassa. Löydettiin kuitenkin karannut koira juoksemassa keskellä tietä, ja lopulta olin kolme tuntia myöhemmin vasta kotona. Koira oli vaellellut varsin pitkän matkan, onneksi kaikki päättyi hyvin.

 

 

Käytiin Hannaleenan kanssa yhteisenä vapaapäivänä kiertämässä taas Dronningruta, tällä kertaa aurinkoisessa, paahtavassa, säässä. Tarkoitus oli lähteä joskus yhden maissa, mutta myöhästytettiin lähtö viiteen. Loistava päätös, ei oltaisi selvitty koirien kanssa keskipäivän kuumuudessa vuorille.

Nytkin taitoimme matkaa todella hitaasti, ja pidimme Delin määrittämiä taukoja, eli varsin usein. Onneksi molemmat tykkäävät valokuvata, niin ei tarvinnut toisen odotella tuskissaan ja etenemisvauhti pysyi kuumuuteen sopivan leppoisana. Oli aika erilaista kuin ensimmäisellä kerralla, nyt näki maisematkin. Tultiin alas vuorilta vasta puolen yön jälkeen, eikä haitannut yhtään.

 

 

Seuraavana päivänä muut olivat töissä, ja ajattelin mennä koirien kanssa Klon laaksoon, jota ihailtiin edellisenä iltana Dronningrutalta käsin. Näkyy tuossa edellisessa kuvassa. Sinne on istutettu kuusimetsää, ja laakso on täynnä pieniä järviä/lampia. Idea oli tosi hyvä, mutta päivä oli aivan liian kuuma. Vaikka lampia oli paljon, kaikki liikkuminen oli tuskallista, ja paarmat sekä lauma kärpäsiä kiusasi niin sitkeästi, ettei pysähtyminen ollut mukavaa. Pari tuntia riitti, pitää mennä viileämmällä kelillä uudelleen. Jäi monta polkua tutkimatta. Loppuviikoksi on luvattu viilenevää säätä.

 

 

Kun muut pääsivät töistä, suunnattiin lähijärvelle letun paistoon ja uiskentelemaan. Siellä ei kiusannut mikään, oli ihana ilta. Meillä on kyllä ihan huippujengi täällä. Järvellä hurahti ihan kaikessa vahingossa neljä tuntia. Siinä vaan istuskellessa ja rupatellessa, minä lettupannun varressa. Delille kävi pieni tapaturma.  Järvestä noustaan ylös kalliota pitkin, ja Delihän rakastaa uimista, ja myös ennen kaikkea järveen hyppimistä. Se siis varsin usein ramppasi tuota kalliota ylös. Loppuvaiheessa iltaa Hansku huomasi, että Delin takajalat on veressä. Tarkempi tarkastelu osoitti, että sen molemmista takatassuista oli kaksi keskimmäistä kynttä kulunut liikaa ihan siinä illan aikana. Vuoto oli onneksi jo tyrehtynyt, eikä Deli aristanut tassuja yhtään. Kotona pesin ne hyvin, ja määräsin pari päivää lepoa ja pelkällä pehmeällä alustalla kävelyä.

Kotimatkalla, joka on kaksi kilometriä, oli pakko ajaa sivuun ja ottaa pari kuvaa auringonlaskusta. Kotona olikin vielä pakko koikkelehtia ilman housuja keskellä yötä rantaan, kun Hanna ilmoitti että kuu on upea. Ja niin totta vie oli. Ihan kuin maalauksesta.

 

 

Sunnuntaina olin laivalla koko muun poppoon kanssa, mutta menin vasta kymmeneksi, eli kaksi tuntia tavallista myöhemmin. Ja onneksi olin, nähtiin taas miekkavalaat. Voi sitä riemua, sanoinkuvaamattoman hienoja ne vaan on. Oli myös Hanskun viimeinen päivä, toivon kyllä parin viikon perusteella, että kohdataan vielä. Onneksi ollaan syksyllä Suomessa aika samoilla seuduilla.

 

 

Maanantaina ei ollut safaria, eli taas nautittiin vapaasta. Kuulostaa siltä, etten juuri töissä olekaan.  Delin tassusta ja tukalasta kuumuudesta johtuen ei päivälle ollut mitään suunnitelmaa. Käytiin meressä uimassa, voi pojat että oikeasti viileä vesi tuntu ihanaakin ihanammalta tällä kelillä. Järvivesi ei varsinaisesti edes vilvoita, on niin lämmintä. Muuten päivä sisälsi hengailua ja löllöttelyä, joogaa ja päiväunia. Pari postausta kirjoittelin myös valmiiksi. Ja söin paljon jäätelöä.

 

 

Tänään ollaan vietetty hellepäivää laivalla, ensimmäinen kerta kun avomerelläkin tarkeni t-paidassa. Illalla ajateltiin pakata koirat mukaan ja mennä terassille, hyvä suunnitelma tukalaan kuumuuteen vai mitä 🙂 Huomiselle on luvattu hurjaa tuulta, joten vapaapäiväksi kääntyy sekin.

Kivaa viikkoa,

xx Matilda

Kuvat minusta Hanna Mensonen

 

 

“Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi”

”Minä tunsin itseni niin onnelliseksi, etten edes pelännyt tämän hetken menevän ohi.” – Muumipappa

 

 

”Luultavasti myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu. ” -Muumipappa

 

 

”Kyllä on jännittävää elää, ajatteli Muumipeikko. Kaikki voi hetkessä kääntyä ihan ylösalaisin – ilman mitään syytä.” -Muumipeikko

 

 

”Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.” -Tuutikki

 

 

”Minä omistan kaiken mitä näen ja mistä pidän. Minä omistan koko maailman.” -Nuuskamuikkunen

 

 

”Uusi elämä on aloitettava juuri näin: Myrskylyhty palaa maston huipussa, rantaviiva katoaa takana pimeyteen, koko maailma nukkuu.” -Muumipappa

xx Matilda

Mökkipäiväkirjat, viimeinen osa

 

 

Viimeistä iltaa mökillä. Huomen aamuna matka jatkuu ensin kohti Kilpisjärveä, jossa tarkoitus viettää yksi yö ja huiputtaa Saana, jos kelit on suotuisat. Kilpisjärveltä suuntaamme Norjan puolelle, ajatuksena Vierailla Blåvatnetilla niin ikään yhden yön taktiikalla. Sieltä sitten huristellaan perjantaina kohti määränpäätämme Støtä.  Siellä vietetään loppukesä, ja palataan elokuun lopussa takaisin Kuusamoon. Parasta! Olen todella todella innoissani kaikesta tulevasta.

 

 

Meillähän oli mökillä vieraita torstaista lauantaihin, käytiin vierailemassa kesäasuisella Konttaisella ja muuten sitten syötiin, saunottiin ja syötiin. Lauantaista saakka ollaan oltu koirien kanssa kolmestaan, aivan ihanaa akkujen latausta. Kevät oli niin isoa myllerrystä, että tämä parin viikon mittaan venynyt loma Kuusamossa on ollut juuri se, mitä olen kaivannut. Aika täällä kulkee ihan omia uomiaan. Toisaalta tuntuu, kuin olisimme olleet vasta muutaman päivän, ja toisaalta taas vanha elämä Keski-Suomessa tuntuu vähän kuin kaukaiselta unelta. Ja hyvä niin, aikansa kutakin. Nyt on aika mennä kohti uusia tuulia. On ihanaa olla aivan irrallaan. En tiedä yhtään, enkä haluakaan tietää, mitä elämä tuo tästä eteenpäin tullessaan. Ehkä juuri tämä parin viikon juurrutus näissä rakkaissa maisemissa saa kaiken tuntumaan niin mahdolliselta. Olen ennenkin tullut tänne pakoon stressiä, nyt tulin tänne aloittamaan kokonaan uuden luvun elämässä. Kuusamo tekee ihmiselle hyvää. Ja varmaan koirillekin, paitsi Delistä on tullut kuriton. Pyydystin sitä äsken hyvän tovin, kun se ei suostunut tulemaan rannalta sisälle mökkiin. Ruokahan se lopulta sitten tehosi.

 

 

Ollaan pari päivää lähinnä löllötelty ja hengailtu mökkimaisemissa, käyty iltalenkillä ja saunottu ja uitu. Paistettu lettuja aamu- ja iltapalaksi. Nukuttu niin kauan kuin nukuttaa. Olen kuvaillut joka ilta auringonlaskua, koska  se tuntuu olevan ilta illalta kauniimpi. Järvivesi on edelleen kymmenen asteista, mutta olen uinut joka ikisenä iltana. Eilinen vietettiin Hossassa, käytiin tutkailemassa reittejä yhtä tulevaa juttua varten. Kierrettiin Kokalmuksen kierros, ja voi pojat, se oli ihana. Kokalmuksesta ja Konttaisesta tulossa ihan omat postauksensa, jahka pääsen tukikohtaan jossa voin kirjoittaa koneella. WordPress- sovellus puhelimelle on todella todella raivostuttava.

 

 

Nyt pitäisi pakata kamat autoon jotenkin järkevästi, ja siivota mökki. Kävin tänään jo Kuusamossa täydentämässä koiranruokavarastot ja tankkaamassa auton. Tarkoituksena päästä oikeasti aamulla hyvissä ajoin lähtemään. Olen edistynyt pakkaamisessa hyvin vähän, mutta sauna on jo tietenkin päällä, heh. Postauksen kuvat on otettu tässä muutaman viime päivän aikana, taas täältä mökkiympäristöstä. Löysin tuon ihanan Tupasvillaparatiisin ihan sattumalta iltalenkillä, silloin ei tietenkään ollut kameraa mukana. Ei muutakun seuraavana iltana kameran kanssa uudestaan.

 

 

Nyt alan tiskaamaan ja roudaan matot ulos, ratsaan ruokakomeron ja pakkaan vaatteet. HUh, hengästyttää. Sitten otan viiniä ja menen saunaan- kuulostaa paremmalta. Palataan tien päältä.

 

xx Matilda

ps. Ensimmäinen versio postauksesta KATOSI, joten tämä versio kirjoitettu aikamoisella vauhdilla ja kiukulla.

Mökkipäiväkirjat osa 3

Tänään sataa, joten on hyvä hetki jakaa viime päivien mökkikuvia. Kelit on olleet ihan priimaa, ollaan retkeilty aika ahkerasti. Iltaisin tehty ruokaa ulkona, ja mitäs muutakaan kuin saunottu ja uitu. Mitäpä sitä täydellistä mökkireseptiä muuttamaan.

Päiväretkiä on ollut mukavaa tehdä, ettei ihan vallan mökkihöperöidy. Käytiin Valtavaaralla, josta postasinkin eilen. Ja Iivaaralla josta postaus tulossa pian, kunhan saan käytyä ne muutamat kuvat läpi.. Sekä vierailtu Suurpetokeskuksella. Tänään iskä ja sisko lähti kotiin ja mä hammaslääkäriin. Juu, eilen retkellä eväitä syödessä alkoi jomottaa ihan penteleesti hammasta, eikä se siitä ohi mennyt. Ei auttanut kuin aamusta soittaa Kuusamon hammashoitolaan ja sain onneksi tälle iltapäivälle ajan. Nyt olen yhtä viisaudenhammasta köyhempi ja puhun hassusti. Ei varmaan naurata enää kun puudutus lakkaa. Hammas ei todellakaan irronnut suosiolla, mutta ei siitä sen enempää. Paitsi että tosi kivaa henkilökuntaa Kuusamossa, edellisestä käynnistä Laukaassa jäi traumat, tästä ei yhtään.

Kohta saadaan mökille vieraita, entinen luokkakamu seuralaisineen. Tosi kiva, koska lähdenkin vasta ensi viikon lopulla Norjan puolelle niin on kyllä aikaa täällä itekseen pönöttää. Toki en saa tänään syödä mitään järkevää enkä saunoa, mutta tehdään jotain keittoa.

Mukavaa ja vähän hampaatonta torstaita.

xx Matilda

Mökkipäiväkirjat

Terkkuja mökiltä. Vuorossa sää- ja kuvapäiväkirja Juhannukselta.

Ajeltiin tänne mun siskon ja koirien kanssa torstaina auringonpaisteen saattelemina, ja saatiin nauttia kauniista säästä koko ilta. Suopursut kukkii ja tuoksu on huumaava. Käytiin kävelyllä ja kuvailemassa suolla tupasvilloja. Lämmitettiin sauna ja käytiin pulikoimassa. Valvottiin aamuun koska oli niin kaunis yö. Aurinko laski yhden maissa, ja nousi melkein heti vierestä kultaisena mollukkana värjäten kaiken lämpimän oranssiksi.

Aamulla saatiinkin sade kaveriksi joten oli hyvä tekosyy nukkua iltapäivään saakka. Oikeastaan koko perjantain tuli vettä iltaan asti, jolloin sade loppui kokonaan. Ilma oli ihanan raikas ja sadepisarat kimmelsivät joka puolella kuin pienet timantit. Tehtiin iltaruoka muurikalla ja saunottiin. Järvivesi on muuten täällä 10-asteista. Yöksi taas tyyntyi ja aurinko esitteli sävyjään.

Tänään onkin satanut ihan urakalla koko päivän, ollaan leivottu ja möllötetty. Aamulla istuskelin tunnin verran ulkona koirien kanssa kunnes sade yltyi turhan rajuksi. Oli pakko laittaa kamiinaankin tulet kun on niin viileää ja kosteaa.

Kirjoitan ekaa kertaa puhelimella postausta koska mökillä en saa tietokonetta laturiin, täällä on myös tosi huono netti kun ollaan niin korvessa. Katsotaan mitä tästä postauksesta tulee, vai tuleeko mitään.

xx Matilda

#vainmatukkajutut osa 1

Edellisessä työpaikassani syntyi käsite #vainmatukkajutut, lähinnä kuvaamaan kaikenlaisia kommelluksia ja toilailuja joita mulle sattuu ehkä vähän enemmän kuin joillekin muille. Ajattelin lanseerata juttusarjan myös tänne blogin puolelle, koska uskallan luvata näitä kommelluksia sattuvan ja tapahtuvan myös tulevaisuudessa. Aloitetaan mieluummin heti, koska elämässä tärkeää on osata nauraa itselleen ja itsensä säännöllinen nolaaminen tekee hyvää.

Ajelin eilen illalla vanhempieni luota kotiin auringonlaskun leimutessa kauneimmillaan. Oli pakko pysähtyä ensin kaupan pihaan kuvaamaan älyttömän hienoja pilviä, siinä hötäkässä unohdin sekä käsijarrun, että vaihteen, ja kaikessa rauhassa taivaalle tuijotellessani ja kuvia räpsiessäni  havahduin kun auto lähti valumaan mun päälle. Tietysti kaupan pihassa seisoi joku nuori mies todistamassa tätä onnistunutta kuvaushetkeäni, ja auton perään sinkoiluani.

Muutaman kilometrin päästä kurvasin vielä bussipysäkille pellon laitaan, ja koikkelehdin hyttysten syötävänä etsimässä esteetöntä näkymää järvelle hienon kuvan toivossa. Vartin päästä autolle palatessani havaitsin, että olin sitten innostuksissani jättänyt oven auki, ja koko auto oli täynnä hyttysiä. Valehtelematta joku sata inisijää.  Ei siinä auttanut kuin lähteä ajelemaan hyttyspurkilla kotia kohti, huitoen ja kiroillen. Koitin ikkunoita avaamalla saada tuuletettua itikät pois, laihoin tuloksin.

Saattaa olla, että siinä taistelua käydessäni auto ei kulkenut ihan koko aikaa suoraan. Saattaa myös olla, etten heti huomannut perässä tulevaa poliisiautoa. Poliisisedät olivat muutaman kilometrin katsoneet menoa, ja sitten tuli pysäytyskäsky. Tunsin itseni pahimman luokan rikolliseksi ja olin varma että ne vie mut suoraan vankilaan, koirat joutuu orpokotiin. Paniikissa sopertelin tuimalle sedälle että “emmää mitään puhelinta näprännyt kun tää auto meni täyteen hyttysiä sillä aikaa kun kuvailin pinkkejä pilviä” ei sentään tarvinnut kamerasta esitellä todistusaineistoa. Koirat auttoi tilannetta mylvimällä täyttä kurkkua karkoittaakseen epäilyttävän tunkeilijan meidän autolta. Poliisit puhallutti ja käski keskittyä loppumatkan enemmän ajamiseen ja vähemmän hyttysiin. Loppumatkan ajoinkin sitten polvet tutisten varmuuden vuoksi pientä alinopeutta.

Mutta ihan kivoja kuvia tuli kuitenkin. Nukahdin kotiin päästyäni puhelin, kamera ja laturi vieressäni ja nukuin yhtä soittoa kymmeneen saakka. Tänään en ole saanut aikaiseksi yhtään mitään, paitsi purettua rinkan. Suunnittelin ensin olevani tosi reipas, tarttumaan kotitöihin sun muihin, mutta hylkäsin suunnitelman heti aamulla ja päätinkin keskittyä löllöttelyyn palautumiseen. En ole jaksanut mennä kauppaankaan, joten olen juonut pikakahvia maitojauheella ja syönyt erinäisiä jämiä. Illalla on onneksi treffit ystävien kanssa sushin merkeissä, parasta. Ainakin mulla on kaikkien reissujen jälkeen on aina pieni kotiinpaluumasennus, ystävien seura ja etenkin ystävien seura hyvään ruokaan yhdistettynä on varsin toimiva hoitokeino. Silloin muistaa, että on niitä onnellisia asioita kotonakin aika paljon.

Tuntui myös mukavalta käppäillä aamulenkki tutussa takapihan metsässä, huomata kesän vieneen rytinällä kevään paikan viikon aikana. Valoisa ja kirkas, vähän ujo vehreys on vaihtunut syvään, kaikkia vihreän sävyjä tarjoilevaan viidakkoon. Viimeisetkin kevään rippeet on kaikonneet kesän anteeksipyytelemättömään loiston alta. Metsän tuoksukin on kesäisen makea, vähän painostava. Tuntuu että kaikki kasvit tuoksuvat kilpaa, ja maasta hohkaa lämpöä. Valo siivilöityy lehtien välistä, muuttuen lämpimän vihreäksi. Sadetta ei ilmeisesti ole luvattu aikoihin, mutta nämä kelit saa kyllä odottamaan kunnon ukkoskuuroa.

Ihanaa lauantaita sulle,

xx Matilda