Valtavaaran huiputus

Tehtiin eilen päiväretki pitkään kohdelistallani olleelle Valtavaaralle. Valtavaara on Pohjois-Pohjanmaan korkein kohta, ihan Rukan koillispuolella. Valtavaara kohoaa 492 metriin, ja sen laella on vanha palovartijan tupa, varmaan monelle instagramista tuttu ainakin.

Me valittiin Valtavaaran huiputus- niminen rengasreitti, pituus noin kuusi kilometriä. Päivä oli helteinen eikä paljoa tuullut, joten etenkin vähän paksulle laiskalle pienelle Delille kapuaminen tunturiin otti koville. Aloitettiin retki Rukan parkkikselta, siitä reitti kulkee Karhunkierrosta pitkin huipulle saakka. Luontoon.fi-sivuston mukaan Valtavaaralle pääsee myös Konttaisen parkkipaikalta. Rukalta käppäillessä matkalle osuu onneksi Valtavaaranlampi, jossa käytettiin koirat uimassa ja juomassa. Siellä oli laavulla perhe evästämässä, muutenkin reitillä tuli jokunen tyyppi vastaan. Loppumatkasta lahjoin Deliä lupaamalla sille huipulla mun donitsin. Oli siinä kyllä itselläkin aika hiki kavutessa, ei voi paksuturkkista koiraa moittia. Lempihän etenee kuin juna vaikka maailman tappiin, sitä ei paljoa sääolosuhteet tai tunturit hetkauta.

Huipulla tuuli mukavasti, laitettiin meidän läpimärät teepaidat puuhun kuivumaan ja sai kyllä pukea kunnolla takkia päälle. Maisemat olivat tietty upeat. Mitä nyt voi odottaa maakunnan korkeimman tunturin laelta. Kannattaa käydä katsastamassa. Tuvan pihassa olevan pöydän ääressä oli reippaasti porukkaa, niimpä levitettiin meidän piknikviltti vähän syrjemmälle kallion päälle ja alettiin evästämään. Kaikkien retkien tärkein osuus.

Kirjoitettiin tietenkin vieraskirjaan ja kuvailtiin tuvan ympäristössä. Reitti jatkuu loivempaa ja metsäisempää rinnettä alas, Valtavaaran kodan kautta. Alaspäin oli tosi leppoisaa menoa, metsä viilensi ja polku oli todella helppokulkuista, leveää ja soralla päällystetty. Myös pitkospuita oli mukavan tiuhaan. Loppuvastuksena tietysti piti vielä pötkiä takaisin Rukan päälle, pienempi karvakaveri päätti puolessa välissä mäkeä että nyt riitti. Hengailtiin hetki polulla ihastellen Valtavaaraa ja kauempana siintävää Konttaista, ei huono taukopaikka ollenkaan. En yhtään ihmettele että tuohon mäkeen on tehty penkkejä aika moneen kohtaan, sen verran tiukka nousu vielä loppuun.

Olen hyljeksinyt Valtavaaran reittiä aiemmin ehkä sen lyhyyden vuoksi, mutta reitin korkeuserot ovat sen verran runsaat, että kannattaa kipaista kevyenä päiväretkenä kyllä tuo. Hellepäivään ei yhtään pidempi matkan olisi tarvinnut ollakaan. Kohta on kaikki Karhunkierroksen yksittäiset nähtävyydet käyty, kai se koko kierroskin pitäisi listalle vihdoin lisätä.

Kuusamossa kaikki hyvin, tänään tehtiin vähän pidempi patikka meidän lähitunturiin joka on Iivaara. Huomenna saan mökille uudet seuralaiset, ei tarvitsekaan jäädä vielä yksin kun iskä ja sisko lähtee.

Xx Matilda

Mökkipäiväkirjat osa 2: Juuson pennut

Rakastan karhuja, olen ollut ihan pienestä saakka karhufani. Mun tärkein lelu on ollut iso valkoinen pehmonalle, jota ilman en suostunut liikkumaan minnekään. Edelleen karhut on yksiä mun kaikkein suosikeimmista eläimistä, ja ihailen niitä suuresti. Yksi unelmistani on päästä kuvaamaan karhuja kojusta. Haluan ensin kyllä kehittyä taitavammaksi kuvaajaksi, mutta tämän unelman aion ehdottomasti toteuttaa lähitulevaisuudessa. Kuuntelin keväällä Kimmo Ohtosen Karhu-kirjan, ja se vahvisti vielä lisää ihailuani karhuja kohtaan.

Julkisuuden henkilöistä Juuso-karhu on (Robinin lisäksi) ollut jo vuosia suurin idolini, ja toivonkin vielä joskus pystyväni hankkimaan Juuson tekemää taidetta. Olen vieraillut Juusoa katsomassa useamman kerran, ja kun kevättalvella kuulin Juuson saaneen vauvoja, oli päivänselvää että tänäkin kesänä vierailtaisiin Kuusamon suurpetokeskuksella.

Tänään toteutettiin vierailu, ja voi JESTAS miten söpöjä nuo pienet palleroiset osasivatkaan olla. Ne hulluttelivat ja esittivät kaikki uudet temppunsa namien toivoissa. Saatoin seota aika pahasti, rakastan kaikkia eläinvauvoja ja kun kyseessä oli vielä karhuvauvat niin pimahdus oli sinetöity. Nähtiin myös itse herra taitelija, hän ilahdutti meitä käymällä uimassa. Viimeksi kun vierailin tarhalla, Juuso ei korvaansa lotkauttanut vierailijoille. Päästi vaan mojovan pierun kun opas heitti Juusoa omenalla. Tällä kertaa nähtiin sentään herran naamapuoli.

Suurpetokeskuksella on myös koirasusia, kettu ja ilveksiä. Itse keakityin kuvaamaan ja ihastelemaan karhuja, mutta onhan ne muutkin eläimet hienoja. Eläintarhoista voi olla montaa mieltä, ja omakin mielipiteeni on ristiriitainen. Arvostan silti mielettömästi Sulo Karjalaisen elämäntyötä suurpetojen suojelussa, ja muutenkin karhutietouden levittämistä. Olen ahminut kaikki kertomukset ja dokumentit Juusosta ja suurpetokeskuksesta ylipäätään. Oppaat kertovat tarhalla ihanasti jokaisesta karhusta, ja niiden persoonista.

Palaillaan taas mökkikuvien merkeissä myöhemmin. Huomenna ajateltiin huiputtaa Valtavaara, en ole siellä jostain syystä aiemmin edes käynyt. Sateet on väistyneet ja aurinko paistaa. Saadaan iskä tänne meidän kanssa tänään pariksi päiväksi.

Kivaa uutta viikkoa,

Xx Matilda

Mökkipäiväkirjat

Terkkuja mökiltä. Vuorossa sää- ja kuvapäiväkirja Juhannukselta.

Ajeltiin tänne mun siskon ja koirien kanssa torstaina auringonpaisteen saattelemina, ja saatiin nauttia kauniista säästä koko ilta. Suopursut kukkii ja tuoksu on huumaava. Käytiin kävelyllä ja kuvailemassa suolla tupasvilloja. Lämmitettiin sauna ja käytiin pulikoimassa. Valvottiin aamuun koska oli niin kaunis yö. Aurinko laski yhden maissa, ja nousi melkein heti vierestä kultaisena mollukkana värjäten kaiken lämpimän oranssiksi.

Aamulla saatiinkin sade kaveriksi joten oli hyvä tekosyy nukkua iltapäivään saakka. Oikeastaan koko perjantain tuli vettä iltaan asti, jolloin sade loppui kokonaan. Ilma oli ihanan raikas ja sadepisarat kimmelsivät joka puolella kuin pienet timantit. Tehtiin iltaruoka muurikalla ja saunottiin. Järvivesi on muuten täällä 10-asteista. Yöksi taas tyyntyi ja aurinko esitteli sävyjään.

Tänään onkin satanut ihan urakalla koko päivän, ollaan leivottu ja möllötetty. Aamulla istuskelin tunnin verran ulkona koirien kanssa kunnes sade yltyi turhan rajuksi. Oli pakko laittaa kamiinaankin tulet kun on niin viileää ja kosteaa.

Kirjoitan ekaa kertaa puhelimella postausta koska mökillä en saa tietokonetta laturiin, täällä on myös tosi huono netti kun ollaan niin korvessa. Katsotaan mitä tästä postauksesta tulee, vai tuleeko mitään.

xx Matilda

Joogaa ja Islanninhevosia Kuusamossa 24.-26.8.2018

Tervetuloa nautiskelemaan  joogasta ja Islanninhevosista Kuusamon upeisiin maisemiin elokuussa. Järjestämme yhteistyössä Wanhan Raatesalmen kanssa ratsastusjooga-viikonlopun.  Olen vieraillut tilalla ja se on kertakaikkisen upea, ihastuin ensi vierailulla ikihyviksi. Ja issikat tietenkin parhaita.  Alla olevasta linkistä pääset suoraan tapahtuman sivulle:

 

http://wanharaatesalmi.fi/fi/islanninhevoset/ratsastusjooga-viikonloppu/

 

Tässä tapahtuman kuvaus Wanhan Raatesalmen sivuilta:

Nyt sinulla on mahdollisuus tulla kehittämään itseäsi ratsastajana joogan avulla. Viikonlopun aikana teemme joogaharjoituksia sekä ratsailla, että matolla. Kaikkien harjoitusten tarkoituksena on saada ratsastaja tuntemaan kehonsa paremmin.

Matilda.jpeg

Ratsastuksessa tarvitaan hyvää tasapainoa ja keskivartalon hallintaa ja näiden kehittämiseen jooga on oiva työkalu. Joogaharjoitukset myös poistavat lihaskireyksiä ja auttavat sinua siten rentoutumaan paremmin hevosen selässä.

Ratsastusjoogatunnit pidetään pienryhmissä, mikä takaa jokaiselle henkilökohtaisemman kokemuksen ja ohjaamisen. Ratsastusjooga rakentuu sekä kehoa lämmittävien ja avaavien asana-sarjojen, että hengitysharjoituksen ja sitä kautta osittain myös keskittymisen ja mindfulnessin ympärille. Näiden tarkoituksena on herätellä ratsastajan kehoa ja aisteja herkemmiksi yhteistyölle oman kehon ja myös hevosen kanssa.

Viikonlopuksi Aittamme Juhlatila muuntuu joogastudioksi. Yin&Yang-tyyppiset iltajoogat yhdistelevät hengityksen tahdissa tehtäviä rauhallisia liikesarjoja sekä useamman minuutin mittaisia rentouttavia ja liikkuvuutta lisääviä asanoita. Harjoituksissa keskittyisin etenkin lantion, lonkkien ja yläselän alueeseen sekä keskivartalon hallintaan ja vahvistamiseen.

Viikonloppuna tehtävät harjoitukset auttavat sinua rentoutumaan ja olemaan paremmin läsnä hevosesi kanssa. Viikonlopun aikana opit harjoituksia, joita voit hyödyntää myös kotona.

Kurssin hinta on 295€/henkilö, sisältää majoituksen täysihoidolla Villa Raatteenrannassa kahden hengen huoneissa, opetuksen, kurssihevosen, aamiaisen, lounaan, päivällisen sekä saunan käytön.

Joogaohjaajana toimii Matilda Lindström ” Opiskelin Clare Gates-Sjöblomin hellässä huomassa RYT200- tutkinnon Yin-joogasta, ja syvennän osaamistani Seasonal Yin (RYT300) opintojen parissa. Lisäksi olen käynyt lyhyempiä kursseja ja workshoppeja. Jooga edustaa minulle lempeää, hellivää ja hoivaavaa liikettä, pysähtymistä ja rauhoittumista. Lupaa olla oma itsensä. Opettajana tärkein arvoni on luoda asiakkaalle turvallinen ja salliva ympäristö, joka antaa tilaa harjoituksen henkilökohtaisuudelle. Harrastuksiini kuuluvat islanninhevoset ja koirat”

Alustava aikataulu:

Perjantai 24.8.

klo: 16 Saapuminen Wanhalle Raatesalmelle
klo: 18 rentouttava iltajooga aitan juhlatilassa
klo: 20 iltatee ja tutustumista ryhmäläisiin

Lauantai 25.8.

klo: 9 aamiainen
klo: 10-12 aamujooga ratsailla
klo: 12-13 lounas
klo: 13-16 2h maastoratsastus
klo: 16 illallinen
klo: 18 iltajooga aitan juhlatilassa
klo: 19 sauna
klo: 20.30 iltatee

Sunnuntai 26.8.

klo: 9 aamiainen
klo: 10-12 aamujooga ratsailla
klo: 12-13 lounas
klo: 13-15 jooga ulkona, jonka jälkeen lähtö kotiin

VARAUKSET:
varaukset ja lisätiedot:
varaukset(at)wanharaatesalmi.fi
p. 040-1502 606/Mirva

Kurssin hinta on 295€/henkilö
(Sis. majoituksen täysihoidolla Villa Raatteenrannassa kahden hengen huoneissa, opetuksen, kurssihevosen sekä saunan käytön)

Lämpimimmin tervetuloa Kuusamoon kanssamme ♥

xx Matilda

Laitonta söpöilyä

Tämä postaus sisältää noin 58 kuvaa tuoreesta hevosen lapsesta, ja hyvin vähän asiaa. Aivan sopiva sunnuntaipostaus siis. Nautiskelen tässä itse aamupalaa ja kolmatta kuppia kahvia, kello on kuitenkin vasta 13:00. Unta on riittänyt aika paljon, edelliset viikot olivat varsin kiireistä sinkoilua, pitkiä raskaita päiviä ja paljon matkustusta ympäriinsä. Nyt huomaa, että kroppa ja mieli kaipaa lepoa. Olen tässä porukoilla majaillessa saanut taas rauhallisten aamujen rutiineistani kiinni, eli aloitan aamuni muutamalla Yin-asanalla, sitten meditoin hetken ja kun nousen teen vielä muutaman herättelevän joogasarjan. Ihan erilainen olo kropassa ja mielessä, ja harjoituksen kesto on ihan vapaasti määriteltävissä.  Vartissa saa jo ihmeitä aikaan. Mun oma kroppa on ihan jumissa tällä hetkellä a) autoilusta b) muutosta c) harjoituksen laiminlyönnistä kiireen nimissä. Ajattelin ehkäpä kuvata joogajuttuja ensi viikolla, jos Kuusamon hyttystilanne sallii ulkona joogailun. Hyttysjooga ei houkuttele.

Hyttysiä tai ei, ihanaa päästä mökille! On tää kevät ollut niin hullunmyllyä, ja vaikka tietysti odotan eniten Norjan reissua, viikon välietappi Kuusamon perukoilla on kyllä parasta mitä voi nyt elämä tarjota. Rakastan meidän mökkiä, rakastan Kuusamoa ja kaipaan hetken rauhaa. Tänä kesänä ei mitään varsinaista kesälomaa ole, mutta nyt pidän viikon vapaata ennen työharkkaa ja viipyilen Norjassa vähän pidempään, kuin harjoittelu kestää.

 

 

Mutta nyt kuvien henkilöön. Hän on Irmeli! Kävin eilen tapaamassa häntä, hoitohevoseni Fridan kaksi päivää vanhaa vauvaa. Meinasin haljeta liitoksistani. Uskotteko miten pehmeä ja rutistettava tuo otus on. Sain myös pussailla hänen täydellisen pehmoista turpaansa. Äitinsä on ollut rakas ystäväni jo monta vuotta, mutta harmillisen vähän olen vuoden aikana ehtinyt tallille. Jostain pitänee aina malttaa luopua, kun jotain uutta tulee elämään.  Harmittaahan se, kun aika on niin rajallista. Mutta onneksi sitä on meillä kaikilla vuorokaudessa ihan saman verran.

 

 

 

Aloin jo vähän harmitella, kun ensi viikolla pitää lähteä.. Aion kyllä ehtiä vielä uudelleen moikkaamaan tätä kaveria ennen sitä. Ja onneksi tyyppi on varsin pieni vielä syksylläkin, kun seuraavan kerran tapaamme. Mutta siis. Kattokaa nyt. Sievä kuin sika pienenä, vaikka onkin hevon lapsi.

 

 

Mulla on tänään toisiksi viimeinen joogatunti Pranalla, aivan hullua! Koitan olla ajattelematta sitä. Sen sijaan ajattelen mielelläni häntä. Illalla menen ystävän kanssa vähän mökkeilemään. Tässä lähtöä edeltävässä kaoottisessa vaiheessa on kyllä se hyvä puoli, että on tullut nähtyä ystäviä enemmän kuin yleensä. Vaikka harvan kanssa muutenkaan nähdään erityisen usein, niidenkään jotka asuvat samassa kaupungissa. Silti, kun lähtee kauas on siinä erilainen etäisyyden tuntu, ja tarve nähdä vielä ennen lähtöä. En valita yhtään. Ja nyt kun muutosta on selvitty jotakuinkin, pitäisi alkaa miettiä mitä tarvitsee mukaan kahden kuukauden reissulle.

Seuraavassa postauksessa ehkä jotain asiaakin, mikäli pääni täyttänyt hattara joskus väistyy ja aivotoimintani palautuu. Siihen saakka, ei muutakin ihanaa sunnuntaita.

xx Matilda

 

Ei viisivuotissuunnitelmaa

 

Sain viime yönä yhden maissa vihdoin muuton valmiiksi, ja sanoinkin ystävälleni joka oli ollut auttamassa loppurutistuksessa, etten hanki kotia enää ikinä. Muuttaminen on aivan kamalaa. Kävin palauttamassa avaimet yöllä, eli enää ei ole mitään asiaa paikkaan, joka ehti viisi vuotta olla mun koti. Tuntuu ihan hurjalta kelata ajassa taaksepäin, muistan kirkkaasti sen päivän kun kävin katsomassa tuota asuntoa ensimmäistä kertaa, ja kun muutin ilman yhtäkään huonekalua, seuranani vaan petauspatja ja koirat. Viidessä vuodessa elämä on ehtinyt muuttua ihan totaalisesti, kuten toki arvata saattaa. Olen vaihtanut työpaikkaa useamman kerran, opiskellut melkein kolme ammattia, joutunut luopumaan ensimmäisestä koirastani, hankkinut Delin, matkustellut, saanut uusia ystäviä, hukannut muutamia vanhoja.

 

 

Muutin tuohon Heinälammen asuntoon punkattuani pari kuukautta ennen sitä vanhempieni luona, ja nyt muutin tuosta kämpästä takaisin porukoiden sohvalle. Kiitos vaan vanhemmille, jotka toivottaa aina tervetulleeksi. Elämä kai kulkee aina ympyrää, vaikkei sitä ennalta arvaisi. Viisi vuotta sitten muuttaessani kuvittelin tulevaisuuden kaikin tavoin aivan erilaiseksi. En edes haaveillut silloin vielä mistään näistä asioista, jotka olen saavuttanut tai saavuttamassa. Ja silti, en voisi nyt kuvitella olevani missään muualla, missään muussa tilanteessa. Omakotitalon ja vakaan elämän aika tulee ehkä myöhemmin, mutta nyt on aika mennä. En tiedä, olisinko onnettomampi vai onnellisempi jos elämä olisi kulkenut eri polkua, ei sitä kukaan voi tietää. En usko, että meille on tarjolla oikeita tai vääriä valintoja elämässä, mä uskon että on valintoja, joiden jälkeen tulee aina uusia valintoja ja vaihtoehtoja. Vaikka joku valinta osoittautuisi huonoksi, ei se tarkoita että se toinen vaihtoehto olisi ollut parempi. Tärkeintä on valita jotain, eikä jäädä haljuun ei miltään tuntuvaan elämään makaamaan ja odottamaan jonkun toisen valitsevan puolestasi. Aina voi muuttaa mieltä, aina voi valita uudelleen. Mutta jos jää jossittelemaan ja empimään sen takia, ettei uskalla, varmasti alkaa kaduttaa myöhemmin. Eihän me voida tietää mistään mitään mitenkään muuten, kuin kokeilemalla.

 

 

Enkä missään nimessä tarkoita, että kaikkien pitää irtisanoutua ja muuttaa maasta ja olla kodittomia, tarkoitan että meidän tulisi uskaltaa valita elämässään ne itselle merkitykselliset asiat, eikä antaa tuntemattomaan astumisen pelon määrittää omia valintoja. On niin helppoa jäädä tuttuun ja turvalliseen, vaikkei se tekisi onnelliseksi. Muutos pelottaa aina. Rohkeinta on tehdä niinkuin itsestä tuntuu oikealta.

 

“Hän katseli tuumivasti tummaa vuolasta vettä ja sai päähänsä, että elämä oli ihan kuin virta. Toiset purjehtivat hitaasti ja toiset nopeasti ja jotkut keikahtivat kumoon.” Muumilaakson marraskuu

“On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.” Muumilaakson marraskuu

“Ei ole konstikaan olla rohkea, jos ei pelota” Tove Jansson

 

Mulla ei todellakaan ole mitään hajua mitä seuraavat viisi vuotta tuo tullessaan, enkä edes halua arvailla saatika tehdä jotakin suunnitelmaa. Se ei tarkoita, että haluaisin ajelehtia päämäärättä. Tällä hetkellä mun suunnitelma on keskittyä unelmiin ja toteuttaa niitä. Tehdä täysillä omaa juttua ja antaa elämän kuljettaa. En halua sitoa itseäni tiukkoihin suunnitelmiin siitä, miten elämän pitäisi mennä, vaan luottaa että ne oikeat asiat löytää mun luo. Ja vaikka varmasti jossain vaiheessa haluankin vielä pysyvän kodin eilisestä uhkailusta huolimatta, nyt tuntuu hyvältä olla sitoutumatta liikaa mihinkään paikkaan. Haluan reissata, tehdä töitä siellä missä niitä on, vaeltaa ja nukkua lukemattomia öitä teltassa, olla mökillä niin kauan kuin huvittaa. Oppia paremmaksi valokuvaajaksi. Kirjoittaa kivoja juttuja. Työt ja opinnot vie mut ainakin Norjaan, Kittilään, Kuusamoon, Jyväskylään, Jämsään, Helsinkiin ja Hankoon. Olen unelmoinut reissupakusta jo varmaan pari vuotta, ja toivon että se olisi jossain vaiheessa taloudellisesti mahdollista toteuttaa. Eli just nyt kiinnostaa kiertolaiselämä, ja töihin keskittyminen. Mutta mitä seuraavat viisi vuotta tuokaan tullessaan, se voi ollakin jotain ihan muuta. Mutta nyt olen tässä ja on aika hypätä ja luottaa siihen että elämä kantaa.

 

 

Postauksen kuvat musta ja koirista ottanut sisko Amanda, joka on mun esikuva lähtemisessä ja palaamisessa. Ja kuvissa esiintyy mun karvaiset tukipilarit joita ilman tuskin uskaltaisin lähteä minnekään. Koirat tekee mulle paikoista kodin.

Ihanaa viikonloppua, nautiskelkaahan. Mä oon menossa katsomaan parin päivän vanhaa issikanpentua än yy tee nyt ♥

xx Matilda

Miten päädyin joogaohjaajaksi?

Tein tänään eräopaskoulun näytön, joka oli metsämieli-retki Nuuksiossa. Ohjasin 1 h 45 min retken, johon sisältyi myös luento metsän hyvinvointivaikutuksista ja pieni joogaosuus. Retken jälkeen sain mukana olleelta työharjoittelijalta ihanan palautteen, josta etenkin yksi kohta jäi mieleeni. Hän sanoi että ”tuo jooga taitaa olla sulle todella mielekästä, tuli ihan sellainen olo että se on oikein sun juttu mitä tykkäät ohjata”. Ja niinhän se on, lämmitti tosi paljon mieltä! Ajattelinpa siis tässä postauksessa avata vähän polkuani joogaopettajuuden pariin. Blogissa on tähän mennessä ollut enemmän juttua eräopashommista, koska koulu on tällä hetkellä aika isossa osassa elämää. Jooga on kuitenkin se, joka mut elättää.

Olen aina liikkunut paljon, ja innostun helposti kokeilemaan uusia lajeja. Lainasin yläasteella ensimmäisen joogakirjan, ja siitä saakka jooga on ollut vaihtelevalla intensiteetillä osa elämääni. Liikkuvuuteni on kuitenkin aina ollut varsin, sanotaanko, rajallinen enkä olisi ikinä voinut kuvitellakaan ohjaavani jonakin päivänä työkseni joogaa. Käsitykseni joogaohjaajista oli luokkaa lähes yliluonnollisen notkea akrobaatti, joka elää pyhällä hengellä ja levitoi paikalle. Puhuu rauhallisen kirkkaalla äänellä, ja laulaa mantroja. Harrastin joogaa muiden liikuntalajien tukena, palauttavana harjoituksena ja venyttelyn sijaan. Kävi kuitenkin niin, että painonnostoharrastukseni joutui jatkuvasti tauolle toistuvien selkävaivojen takia, ja samalla joogalle tuli enemmän tilaa. Kävin hot joogatunneilla, ja joogasin youtuben videoiden tahtiin kotona. Selkä parani joogan avulla mukavasti, mutten enää uskaltanut palata painonnoston pariin. Joogailin kotona, hot joogastudio oli laittanut ovensa kiinni.

Kas kummaa, eräänä syksyisenä iltana Facebookia selaillessani huomasin Urban Pranan sivuilla päivityksen, josko joku vanhoista asiakkaista olisi kiinnostunut kouluttautumaan studion perustajan johdolla joogaohjaajaksi, ja ohjaamaan tunteja kun Prana avattaisiin uudelleen. Tunsin kuinka sykkeeni nousi, hengästytti ja tuli paniikki: voisinkohan se olla minä. Naputtelin samantien kommentin, jossa ilmaisin varovaisen kiinnostukseni. Kiinnostukseni ei ollut yhtään varovaista, mutta ajattelin kiinnostuneita olevan niin paljon, etten kuitenkaan tulisi valituksi koska en ole tarpeeksi ”hyvä joogaaja”. En ole tippaakaan notkea, en osaa seistä käsilläni ja syön liikaa karkkia. Annoin silti kommentin olla. Siitä lähti pyörät pyörimään, joulukuussa tapasimme studion perustaja Claren, sekä kahden muun tulevan ohjaajan kanssa uusissa tiloissamme Jyväskylässä. Tammikuussa alkoi koulutus, ja olin ehkä enemmän innoissani, kuin mistään aiemmin. Minusta tulisi oikea joogaohjaaja. Yliluonnollinen henkilö!

Noh, saatatte arvata, etten ole muuttunut tippaakaan yliluonnolliseksi tähänkään päivään mennessä. Mutta edelleen olen joogaohjaajuudesta yhtä innoissani, kuin silloin aluksi. Kouluttauduin Claren opastuksella Yinissä RYT200-ohjaajaksi, ja elokuussa jatkan koulutustani seuraavaa etappia, RYT300-tutkintoa kohti. Lisäksi olen käynyt lyhyempiä koulutuksia. Kun olimme käyneet koulutuksessa perusasiat läpi, aloitin ohjaukset harjoittelijana. Muistan edelleen ensimmäisen tuntini. Jännitti niin paljon, että luulin tosissani pyörtyväni. En pystynyt hengittämään, ajatuskin puhumisesta oli mahdoton. Niin se suu vain silti aukesi, ja tunnin jälkeen paljastin asiakkailleni sen olleen ensimmäinen ohjaukseni ikinä. Samoja asiakkaita käy tunneilla edelleen, olen suunnattoman kiitollinen heidän luottamuksestaan. Pitkä matka on tultu ensimmäisestä ohjauksesta tähän päivään. En olisi arvannut, kuinka ison elämänmuutoksen hyppäys joogaohjaajaksi tulee käynnistämään.

Aika pian ohjaamisen aloitettuani aloin varovaisesti tajuta, että tässä saatan olla hyvä. Tähän saakka olin hyvin vahvasti ammatillisesta näkökulmasta etsinyt itseäni, tietämättä tippaakaan mikä minusta voisi tulla isona. Ohjaamista rakastin heti. Tätä halusin tehdä isona. Luonnolisesti aloin panostaa todella paljon aikaa studioon, ja pikkuhiljaa olin ongelmissa. Halusin ohjata niin paljon kuin vain mahdollista. Kohta en ehtinyt mitään muuta tehdä, kuin töitä ja ohjata tunteja. Olin aivan loppu, vaikka sain tehdä rakastamaani työtä joogan parissa, eikä toisessakaan työssäni mitään vikaa ollut. Elämä ei silti voi olla pelkkää työtä. Pitäisi ehtiä esim. syödä ja nukkua. Olin todella uupunut. Tilanteesta oli pakko päästä pois, ja kesälomallani kypsyi ajatus hakea eräopaskouluun. Pääsin kouluun ja tein päätöksen jäädä vakityöstäni opintovapaalle. Saisin keskittyä ohjaamiseen ja opiskeluun täysipäiväisesti. Elämäni parhaita päätöksiä. Eräoppaana kiinnostukseni on luonnon hyvinvointivaikutuksissa, ja joogan sekä eräopastamisen yhdistämisessä.

Pian on edessä taas valtava muutos, sillä ohjaan tällä hetkellä viimeisiä tuntejani Pranalla tulevan muuttoni takia. Ainakaan pariin kuukauteen minulla ei tule olemaan vakituisia tunteja missään, mutta ehkäpä tilanne muuttuu syksyllä uudessa asuinpaikassani. Ohjaamisesta en aio missään nimessä luopua, ja erilaisia projekteja onkin joogan parissa suunnitteilla tulevaisuuteen. Ohjaan myös metsämieli-retkillä aina pienen joogaharjoituksen, ne sopivat niin hyvin yhteen.

Vieläkään en ole notkea, ja polkuni joogaohjaana on vasta varsin alussa. Olen silti oppinut uskomattoman paljon jo tähän mennessä, eniten itsestäni. Joogassa ei ole tippaakaan kyse notkeudesta, vaan kaikesta muusta. Jooga on minulle tapa pitää itsestäni huolta ja pysähtyä. Joogassa on minulle kyse rauhoittumisesta, hyväksymisestä, lempeydestä ja tarvittaessa myös itsensä haastamisesta. Kun malttaa keskittyä harjoitukseen, keho kyllä kertoo millaista liikettä kaipaa. Ohjaajana toivon voivani jakaa asiakkaille edes pienen palan sitä kokonaisvaltaista hyvää oloa ja onnistumista, jota olen itse joogasta ja sen ohjaamisesta löytänyt. Toivon että tuntini on asiakkaalle paikka, jossa voi hyväksyä itsensä täysin, ja lempeästi kysellä oman kehon ja mielen kuulumisia, tarjota itselleen parempaa oloa ja rentoutumista. Nautin suunnattomasti dynaamisten joogatuntien ohjaamisesta, mutta uskon että päätymiseni nimenomaan yin-joogan pariin on tarkoitettua. Olen ollut aina se tyyppi, joka treenaa paljon ja täysiä. ”Ei kipuu, ei hyötyy”, kävin aamuisin juoksemassa ja illalla painonnonnostotreeneissä. En pitänyt kuntosaliharjoittelua edes varsinaisesti harrastuksena, vaan osana jokaisen hyvinvoivan ihmisen elämää. Paljastus: en ole käynyt kahteen vuoteen kuntosalilla, eikä mitään radikaalia ole tapahtunut. Paitsi ettei selkä enää oireile. Käytän edelleen samoja vaatteita, liikun muilla tavoilla joka päivä reilusti terveyssuositusten yli. Kuntosalitreeni on hyvä liikuntamuoto, mutta ei mikään pakollinen osa elämää. Joogatunneista valitsin ne kaikkiein dynaamisimmat ”palauttaviksi” harjoituksiksi. Treenasin itselleni yilkunnon ja kärsin vieläkin aina kuormittavissa tilanteissa rytmihäiriöistä. Nimenomaan Yinin parista olen löytänyt itselleni täysin uuden tavan kohdella ja kuunnella kehoani. Luulempa, että yinin pariin pysähtyminen on ollut kohdallani ratkaiseva tekijä matkalla kohti unelmiani, ja ylipäätään elämässä uskaltamiseen.

Joogan ohjaaminen kuulostaa mahtavalta unelmatyöltä. Ja sitä se onkin. Se ei silti ole yksisarvisella asiakkaiden eteen ratsastamista ja muutaman netistä lainatun elämänviisauden jakamista. Löysin joogasta itselleni oman jutun heti varmastikin muutaman syyn takia. Ensinnäkin, olen tehnyt asiakaspalvelutyötä kymmenen vuotta. Joogan ohjaaminen on asiakaspalvelua. Joogan ohjaaminen ei ole joogaamista. En tee välttämättä joillakin tunneillani yhtäkään asanaa mukana, jotta voin keskittyä paremmin asiakkaisiini. Tässä ei ole mitään oikeaa tai väärää tapaa, mutta jos kuvittelee saavansa itse joogata viikkotuntiensa verran ja siitä vielä maksetaan, tulee pettymys. Toiseksi, on luonteeltani todella ulospäinsuuntautunut, puhelias ja iloinen, minulle on siis helppoa puhua yksikseni 90 minuuttia putkeen muiden kuunnellessa. Ala-asteen opettajani ehdotti tuleviksi ammateikseni mm. näyttelijää ja radiojuontajaa. Joogaopettajia on myös liikaa, joten töihin ei luultavasti tulla kotoa hakemaan. Oma aktiivisuus on kaiken a ja o, verkostoituminen on elinehto. Omaa osaamista ja palveluita voi joutua markkinoimaan todella paljon ja moneen paikkaan, ennenkuin tärppää. Asiakkaiden luottamuksen eteen joutuu tekemään niska limassa töitä. Itse maksoin alussa äidilleni joogatunteja, jotta sain tunneille osallistujia. Mainostin myös jokaista tuntiani kaikissa somekanavissani studion kanavien lisäksi. Kirjoittelin mainoksia myös toisen työpaikkani ilmoitustaululle ja järjestin heille sopimushinnat. Työpaikkoja ei pääsääntöisesti ole vaan opettajat toimivat freelancereinä, eli laskuttavat tuntinsa studiolta. Tämä tarkoittaa esimerkiksi laskutuspalvelun kautta toimimista, tai toiminimen perustamista, joka taas mahdollisessa työttömyystilanteessa saattaa vaikuttaa työttömyyskorvauksiisi. Itse työskentelen osuuskunta Lilithissä työntekijänä, joten saan keskittyä täysillä ohjaamiseen. Minusta ei olisi ikinä kirjanpitohommiin. Omat vahvuudet on tärkeää tunnistaa ja tunnustaa, mutta myös ne asiat joihin ei ole rahkeita. Suosittelen tutustumaan aiheeseen huolellisesti. Itselläni on kultaakin kalliimpi mentori, jolta olen saanut korkeakoulun verran oppia varsinaisen opettajakoulutuksen ulkopuoleltakin.

Olen loputtoman kiitollinen siitä Facebook-päivityksestä, jonka seurauksena koko elämässäni käynnistyi muutosten dominoefekti. Tie ei ole ollut tähän saakka helppo, eikä varmasti helpommaksi muutu. Mutta unelmien eteen on kyllä valmis antamaan itsestään uskomattoman paljon. Kiitos, kun luotatte minuun ja saan ohjata teille rakastamaani asiaa.

Kivaa loppuviikkoa, mä lähden just ajelemaan kohti Jyväskylää.

xx Matilda

Jos sun stressi on niin mene metsään

 

Muuttokaaoksen keskellä olen taas kerran ihan itse konkreettisesti todistanut kuinka iso vaikutus luonnolla on omaan hyvinvointiin. Kun on kiire ja stressaa, on vaan ihan pakko päästä välillä metsään. Huomaan jo pienenkin piipahduksen tekevän ihmeitä. Metsän syleilyssä on helpompi olla ja hengittää, arkiset murheet eivät jaksa seurata puiden alle, vaan jäävät metsän reunaan odottamaan.  Tässä muuttoa suorittaessa aina välillä kotona pahvilaatikoiden keskellä istuessa iskee epätoivo, mutta jo kymmenen minuuttia metsässä saa aivot käännettyä “kyllä kaikki järjestyy” asentoon. Metsästä palaa pikkuisen energisempi ja iloisempi tyyppi, joka jaksaa uskoa siihen että vielä tästä kaaoksestakin löytyy se järki ja innostus, jonka takia tälle tielle lähdin.

Tällä hetkellä ollaan poikien kanssa siskoni luona Helsingissä, mulla on Nuuksiossa metsämieli-keikkoja. En taas oikein tahdo uskoa, miten kivaa voi työ olla. Kun alotin joogan ohjaamisen, mietin ihan samaa.  Työssä menee kuitenkin elämästä aika iso siivu, joten olen kyllä todella kiitollinen saadessani tehdä asioita, joita rakastan. Leipä on ohut ja alkutaipaleellahan tässä ollaan kaikin puolin, mutta on jo nyt todella etuoikeutettu olo. On muuten myös kivaa kertoa ihmisille luonnosta ja sen hyvinvointivaikutuksista, kun ne koskettaa itseä tällä hetkellä stressaavassa elämäntilanteessa niin läheisesti ja konkreettisesti. Seison sataprosenttisesti sen takana, mitä puhun.

Huominen metsämieli- keikka on samalla eräopasopintojeni näyttö, aiheena teemallisten luontopalveluiden järjestäminen. Koulu on siis sentään hyvällä mallilla, vaikka tuntuu että koko pakka on muka levällään tällä hetkellä. Noh, perjantaina asunnon luovutus joten sen jälkeen olen huoleton koditon. Ennen perjantaita on kyllä vielä hommaa enemmän kuin tarpeeksi, alunperin ajattelin viihtyä täällä torstaihin saakka, mutta pakko lähteä jo huomenna että ehtii nukkuakin ennen perjantaita. Nukkuminen on nimittäin aika jees, sen aina tajuaa kun unet jää kiireen keskellä liian lyhyiksi.

Tänään meillä oli yhtä varsin vapaamuotoista palaveria lukuunottamatta vapaapäivä, yritin aamulla herätä kymmenelta mutta olin niin väsynyt että sain itseni oikeasti hereille lopulta vasta 12, kun sisko alkoi paistaa lettuja (tehokas herätyskello). Hoitelin aamupäivän vähän asioita koneen ja puhelimen päässä, ja iltapäivästä käppäiltiin Rajasaareen palaveriin, jonka tuotos julkaistaan ihan pian. En malttaisi odottaa, tulee niin kivaa. Palaveri pidettiin siis koirapuistossa, joten koirat saattavat liittyä myös valmiiseen tuotteeseen olennaisesti. Mukava 12 km kävelylenkki saatiin samalla, ja pysähdyttiin Regattaan kahville ja korvapuustille. Noista mun maalaisjunteista on täällä Helsingissä kuoriutunut varsin kehityskelpoisia citykoiria, enpä aluksi olisi uskonut.

Nyt taidetaan käydä vielä iltauinnilla, huomennakaan ei onneksi tarvitse kukonlaulun aikaan nousta. Postauksen kuvat on maanantailta Nuuksiosta. On kyllä maa niin tuhottoman kuiva, että ihan hirvittää. Kävin ihan lenkkareilla kuvaamassa tupasvilloja, ei puhettakaan että olisi kengät kastuneet.

xx Matilda

Kebnekaisen retki

 

Ennenkuin karkaamme seuraavan suuren seikkailun pariin Norjaan, haluan kertoa tämän vuoden ehdottomasta kohokohdasta, eli hiihtovaelluksesta Kebnekaisen tunturimassiivin ympäri. Sopii hyvin viilenneisiin keleihin, vai mitä.

Saimme marraskuussa opettajaltamme Wilma-viestin, jossa kerrottiin mahdollisuudesta osallistua huhtikuussa reilun viikon mittaiselle Ankarat Avotunturit- hiihtovaellukselle Kebnekaisen ympäri. Ilmoittauduin melkein heti. Talven aikana tein omia varustehankintoja, mm. tunturisukset ja ahkion, sekä hiihdin jonkun verran ahkion kanssa. Ja ilman. Vaellukselle osallistumisen edellytyksenä oli Avotuntureiden järjestämälle yhden yön johdatuskurssille osallistuminen helmikuussa. Teimme myös koulussa lyhyen hiihtovaelluksen, kolme yötä Salamajärven kansallispuistossa. Kyllä jännitti kovasti, kun lähtö lähestyi. Mitä jos en vaan jaksa hiihtää viikkoa 8 tuntia päivässä ahkion kanssa? Mitä jos joka yö on 40 astetta pakkasta, ja varusteet eivät riitä pitämään lämpimänä? Tai mitä jos vaan kerta kaikkiaan tympii se hiihtäminen. No, päälimmäinen tunne oli silti älytön innostus. Aika meni tosi nopeasti ja kohta oltiinkin jo matkalla Leville, josta retki alkoi.

Vietimme maastossa kuusi yötä, seitsemän päivää. Lähdimme hiihtämään Nikkaluoktasta iltapäivällä. Tunne oli aivan uskomaton. Maisemat mielettömän hienot jo heti lähdöstä, aurinko paistoi ja typerä hymy naamalla hoin itselleni “mä oon täällä nyt oikeesti, tää ei oo jonkun muun somekuva”. Ensimmäinen ja toinen hiihtopäivä olivat varsin tasaista maastoa, hiihtelimme joen uomaa tuntureiden välissä. Kelit vaihtelivat auringonpaisteesta sankkaan lumipyryyn, ensimmäinen yö oli reissumme kylmin –29 asteella. Ei onneksi palellut, kiitos mm. parhaan talvivarustehankinnan ikinä, uudelleen käytettävien lämmittimien, joita keittelimmekin Maijan kanssa joka ilta. Toisen päivän leiri pystytettiin  myräkän takia paria kilometriä suunniteltua aikaisemmin. Näkyvyys oli aivan olematon illalla leiriytyessä, niimpä aamulla teltasta ulos köpiessä oli vastassa huikea yllätys, kun joka puolella olikin vuoria. Oli jotenkin kotoisaa kuunnella teltassa myrskyn pauhaamista ulkona, omaa untani se ei myöskään häirinnyt yhtään. Saimmekin myräkän melkein kaikkina tulevina öinä seuraksemme, siinä oppi pystyttämään teltan varsin huolellisesti, ettei keskellä yötä tarvinnut lähteä myrskyyn kiristelemään lepattavaa majaa uudelleen. Eräänä aamuna herätessämme koimme hauskan yllätyksen, kun tuuletusaukosta oli pyryttänyt muutaman sentin kerros lunta kaikkien absidissa olevien tavaroidemme päälle. Eli toisin sanoen kaikkien tavaroidemme päälle.

Kolmantena hiihtopäivänä aloitimme nousun ylös tunturiin. Päivä piti sisällään ylämäkeen hiihtämistä 9 tuntia. Mutta myös upeimmat maisemat, joita olen hetkeen nähnyt. Saavutimme päivän loppupuolella reittimme korkeimman kohdan 1060 metrissä. Kuvittelin useaan otteeseen päivän aikana, etten jaksa enää yhtään.  Kun vihdoin saavutimme leiripaikan, olo oli todella kaikkensa antanut. Päivä oli silti yksi ikimuistoisimpia. Itsensä ylittämisen tunne oli varsin vahvana läsnä kun illalla kömpi makuupussiin, ja se jos mikä saa tuntemaan olevansa elossa. Ainut kuva minusta reissussa on tuona päivänä viimeiseltä tauolta ennen leiriin saapumista, voin palata siihen fiilikseen joka kerta kun katson tuota kuvaa. Heti tulee sellainen olo, että pystyy mihin vaan.

Onneksi edessä oli ansaittu lepopäivä, eli kaksi yötä samassa leirissä. Hyödynsimme lepopäivän paistamalla lettuja ja laiskottelemalla, mutta harjoittelimme myös evakuointia ja kaivoimme lumiluolan, jossa kaksi seurueen jäsentä nukkui seuraavan yön. Ehdimme totta kai myös laskea pulkkamäkeä ahkioilla. Juhlapäivän kunniaksi vaihdoimme puhtaat alusvaatteet!  Luksusta. Oli ihanaa laiskotella teltassa, tehtiin myös teltta-yiniä, todella kehityskelpoinen tuote. Sopii muuten aika loistavasti hiihdon jumittamalle tomumajalle. Vapaapäivän jälkeen suunta kääntyikin hiljalleen alaspäin, ja viimeiset päivät seurailimme Kungsleden -reittiä. Söimme toiseksi viimeisenä päivänä lounaan Kebnekaise fjällstationilla, ja täytyy kyllä sanoa että harvoin on kalja ruoka  maistunut niin hyvältä. Vaikka olimme telttaparini Maijan kanssa panostaneet retkiruokaammekin varsin antaumuksellisesti. Retken ruuat suunnittelimme niin, että aamupala ja päivällinen tehtiin yhdessä. Lounaaksi pussiruoka termariin, sillä lounaat nautittiin ahkion päällä istuskellen reitin varrella. Jokaiselle illalle oli myös jälkiruoka. Hiihtäessä täytyy lisäksi napsia koko ajan välipaloja, itselläni oli mm. pähkinöitä, suklaata, sipsejä, termarissa mehukeittoa, kuivattuja marjoja ja urheilujuomaa.

Eväitä oli mukana varsin sopivasti, ja muutenkin tavaramäärä meni aika lailla nappiin. Juurikaan turhaa tavaraa en perässäni joutunut vetämään, mutta myöskään suuria puutteita ei ilmennyt. Myöskään huoleni palelemisesta ei toteutunut, jouduin ensimmäistä yötä lukuun ottamatta vähentämään vaatteita jokaisena yönä. Pari rakkoa kehittyi kantapäihin hiljalleen viikon aikana, ja jokailtainen rituaali olikin jalkojen teippaus ennen nukkumaan menoa. Hiihtäminen sujui teipatuilla jaloilla rakoista huolimatta kivuttomasti. Kuntokin riitti hyvin, toki reissu oli tottumattomalle raskas, mutta fiilis pysyi koko ajan hyvänä. Meillä oli mahtava porukka, ja Maijan kanssa yhteiselo sujui loistavasti. Reissun jälkeen arkeen palaaminen oli vaikein pala koko kakusta. Onneksi karvainen kotiinpaluukomitea helpotti oloa aika paljon. Koiraikävä kasvoi viikon aikana sen verran akuutiksi, että kun reissun loppupäässä Kungsledeniä hiihdellessämme tuli varsin paljon koiria vastaan, pelkäsin itsehillintäni pettävän minä hetkenä hyvänsä, ja näin jo itseni kaulailemassa kaikkien vastaantulevien karvakasojen kanssa. Viikko meni uskomattoman nopeasti, mutta samalla tuntui kuin olisi ollut siellä tunturissa sukset jalassa ahkio perässä viikkokausia, ja arkielämä muuttui kaukaiseksi uneksi. Onneksi vietimme myös reissun lopuksi yhden yön Levillä, saunottiin viikon kuonat pois ja juotiin kaljaa turistiin vielä kokemuksia läpi.

Aika kummallinen fiilis oli matkalla Jyväskylään. Olisin mieluusti jäänyt vaikka siihen ABC:llekin vielä hengailemaan, ettei reissukuplaa olisi tarvinnut puhkaista. Noh, hassu karvalakkirusketus sentään säilyi konkreettisena muistona vielä hyvän tovin. Reissu täytti ja ylitti kaikki odotukseni, olihan se pakko alkaa heti suunnittelemaan jo seuraavaa. Ensi keväänä olisinkin jo valmiiksi sopivasti Levillä, joten miksikäs ei…

xx Matilda

Rescuesta on kotikoiraksi – Deli

 

Tällä hetkellä on käynnissä sosiaalisessa mediassa Koiruuksien klubin kampanja nimeltä Rescuesta on kotikoiraksi. Koska rescuekoirat ovat olleet viime aikoina pinnalla useasti, mielestäni kampanja on erityisen tärkeä ja tulee hyvään saumaan. Halusin osallistua kampanjaan kertomalla Delin tarinan, Deli kun on ehta rescuekoira Liettuan perukoilta. Ajoituskin on mainio, sillä pari viikkoa sitten tuli kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun tuon karvapalleron kävin Helsingistä noutamassa.

Lempin jäätyä ainokaiseksi vanhan koirani Herkun kuoltua, olin hiljalleen alkanut suunnitella toisen koiran hankintaa, kuitenkaan asiaa kauheasti kiirehtimättä. Ainoa toimenpide oli, että liityin Facebookin Aikuiset kodinvaihtajat- ryhmään, sillä en halunnut pentua vaan tarjota kodin jollekin sitä tarvitsevalle. Luotin siihen, että tiedän kun se oikea pomppaa vastaan. Ja niinhän siinä kävi, joku oli linkittänyt Pet Rescue Finlandin sivuilta jonkun aivan muun koiran, ja vahingossa erehdyin sivuja selaamaan. Jumahdin Delin kohdalle, ja katsoin videoita uudestaan ja uudestaan. Sivuilla luki Delin olevan tyttö, täydellistä, koska Lempi oli alkanut vähän pörheillä toisille uroksille aikuistuttuaan. Noh, en silti tehnyt vielä asian eteen mitään.

Huomasin vierailevani sivuilla useamman kerran viikossa, tarkistamassa olisiko tämä Delis-niminen kaunotar jo löytänyt kodin. Ei ollut, ja eräänä päivänä Delin kohdalle oli ilmestynyt teksti, jossa kerrottiin koiran olevan valmis matkaamaan Suomeen, koti vain puuttui. Soitin muistaakseni äidille ja kannustuksen saattelemana laitoin viestiä Pet Rescue Finlandille. Kerroin hyvin kaunistelematta meidän elämästä, että asutaan kerrostalossa ja minkälaista elämää vietetään. Tuli ensimmäinen takapakki, Deli olikin poika. Vaihdeltiin paljon viestejä ja puntaroitiin tilannetta monelta kantilta. Pikkuisen piti uudelleen miettiä, mutta olin jo niin ihastunut koiraan että yhdistyksen kanssa sovittiin, että Deli tuotaisi joka tapauksessa Suomeen ja jos yhteiselo meillä ei sujuisi, siirtyisi Deli yhdistyksen kautta kotihoitoon ja hänelle etsittäisiin rauhassa uusi koti. Tästä päätöksestä meni muistaakseni vain reilu viikko siihen, että Deli matkasi Suomeen.

Ajoimme ystäväni Jennin kanssa hakemaan Deliä Helsingistä, Lempi mukana. Pelkojeni vastaisesti Lempi oli ystävällisen kiinnostunut Delistä, mutta Deli pelkäsikin isompaa urosta hullun lailla ja murisi ja näytteli hampaita jos Lempi tuli liian lähelle. Päätettiin silti yrittää, ja Deli pakattiin takakontiin syömään luuta. Kotona veimme Jennin kanssa koirat yhdessä asuntoon, ja jaoimme kaksioni puoliksi isolla vanerilevyllä. Halusin että molemmilla koirilla on oma rauha.  Ensimmäiset viikot olivat suoraan  sanottuna todella haastavia. Deli pelkäsi Lempiä, ja kävi päälle aina kun Lempi tuli liian lähelle. Totta kai Lempillä alkoi myös palaa hermot, kun joku tulee sen kotiin ärisemään. Koirat viettivät siis kotona ollessaan aikansa eri puolilla asuntoa, ja lenkillä käytiin yhtäaikaa mutta eri ihmisten taluttamana. Kiitos vaan perheelle ja ystäville jotka auttoivat ihan huikean paljon tässä vaiheessa. Pikkuhiljaa pystyin menemään yksin molempien kanssa ulos, ja ulkona ei tullut enää kovin helposti kinaa. Oli onneksi lämmin toukokuun loppu, ja luin pääsykokeisiin eli olin töistä pari viikkoa lomalla. Vietimme aikaa lähinnä ulkona, ja hiljalleen Deli alkoi sietää Lempiä. Vieläkin kävi helposti niin, että Deli halusi vähän leikkiä, mutta Lempin lähtiessä mukaan Deli säikähti ja alkoi ärisemään. En siis aluksi antanut poikien yhtään innostua toistensa kanssa, vaikka olisivat halunneet. Uimisesta onneksi löytyi yhteinen sävel, ja Deliäkin oli helppo uittaa flexin kanssa.

Muutaman viikon kuluessa vaihdoin kotona vanerin eurolavaan, eli näköyhteys oli koko ajan, kun olin itsekin kotona. Hiljalleen etenimme niin, ettei minun kotona ollessani ollut enää mitään estettä, mutten jättänyt poikia keskenään samalle puolelle. Noin kuukauden kulutta yhteiselossa oli saavutettu rauha, ja molemmat koirat pystyivät rentoutumaan. Harjoittelimme vielä keskenään olon pienissä pätkissä, ihan niinkuin pennun kanssa. Sen jälkeen ne ovat olleet kuin veljekset, välillä tulee jostain asioista (ruoka, kepit, lelut, huomio) kinaa, mutta ikinä ei ole kumpaankaan tullut edes pientä naarmua. Leikit ovat todella rajuja, ja Deli on se osapuoli joka haastaa ja härnää vanhempaa Lempiä leikkimään, eikä luovuta ennenkuin saa huomiota, hyvällä tai pahalla.

Ihmisille Deli on ollut koko ajan todella ystävälinen, mutta oli aluksi myös tosi arka. Käytöksestä näki selvästi, että koiraa on kohdeltu huonosti. Deli ei siis ole taustaltaan katukoira, vaan on kasvanut jossakin perheessä, joka toi Delin lopetettavaksi koska koirasta oli kasvanut heidän mielestään liian suuri. Eläinlääkäri ei onneksi kilttiä nuorta nallekarhua lopettanut, vaan se päätyi Pet Rescuen yhteistyötarhalle, ja sieltä kotihoitoon Liettuassa. Kotihoitopaikka oli Delille lottovoitto, siellä oli muutama vanhempi koira ja todella koirakokenut vanha pariskunta omistajina. Valitettavasti pariskunnan mies sairastui ja Deli joutui tarhalle. Tarhalla Deli alkoi kehittää hyvin nopeasti turhautuneisuuttaan huonoja tapoja, ja henkilökunta olikin sitä mieltä että koira on saatava äkkiä Suomeen.  Deli ehti viettää tarhalla vain puoli vuotta, ja sen takia sopeutuikin varmasti niin mutkattomasti meidän perheeseen. Delillä oli siis hyvä sijaisperhe, ja näin itse viime kesänä kun Deli tapasi Pet Rescuen tapaamisessa sijaisperheensä isännän puolentoista vuoden tauon jälkeen, en meinannut hennoa viedä koiraa enää mukanani, kiintymys oli puolin ja toisin niin käsin kosketeltava. Oli kyllä roskia molemmissa silmissä kotimatkalla.

Huonot kokemukset ovat siis tulleet alkuperäisestä perheestä. Deli leimautui minuun todella nopeasti, eikä ole ikinä ollut ihmisiä kohtaan tippaakaan hyökkäävä, päinvastoin pelokas ja alistuva. Deliä ei moneen kuukauteen voinut yhtään komentaa, koska koira meni aivan paniikkiin heti. Miehiä Deli arasteli todella pitkään, ja pieni varovaisuus on edelleen havaittavissa etenkin sisätiloissa. Ensimmäinen eläinlääkärikäynti on jäänyt mieleen, kun 40kg karvaohjus juoksi ympäri vastaanottoa eläinlääkäriä pakoon, siinä meni tippatelineet ym. mukana. Deli on muutenkin varsin pidättyväinen vieraita kohtaan, se hakeutuu aina omiin oloihinsa vaikka olisi tuttujakin kylässä. Myös vieraissa paikoissa Deli etsii aina rauhallisen (makuu)huoneen ja hakeutuu omaan rauhaan, jos vain mahdollista.  Deli oli myös alkuun aivan mahdoton ruokavaras, ja edelleenkin hotkii kaiken ruokaa etäisesti muistuttavan ajattelematta yhtään. Olin alkuun varma, että koira vielä tukehtuu. Syötän pojat edelleen erikseen, ja Deli söi pitkää ihan omassa rauhassa suljettujen ovien takana, koska myös ihmisten läsnäolo aiheutti silmittömän paniikkiahmimisen. Olen mm. todistanut Delin syövän kokonaisen kuolleen linnun kerralla, säikähdettyään että aion viedä sen aarteen.

Palkitsevinta kaikesta on ollut koiran luonteen täydellinen muutos. Kun Deli saapui meille, sen koko olemus oli yhtä isoa anteeksipyyntöä. Koira oli täysin hajuton, mauton ja väritön, alistui kun siihen päin edes vilkaisi. Luultiin myös pitkään, ettei se varmaan edes osaa haukkua. Mutta kun pato murtui, löytyi komea ja kumea haukkuääni, jota se ei arkaile käyttää mikäli ei saa haluamaansa huomiota. Pikkuhiljaa Delistä on kehittynyt maailman jästipäisin ja hassuin pieni riiviö, jolla on korvat välillä vain koristeena. Olemuksessa ei ole enää mitään anteeksipyytelevää, mutta samalla Deli on edelleen minuun todella leimautunut ja tottelee tosi hyvin, jos totteleminen tehdään sen kannalta kannattavaksi. Eli niinkuin mikä tahansa koira. Deli on myös mukavuudenhaluisin ja halipulaisin otus, johon olen törmännyt. Se omii sängyt ja sohvat jokaisessa paikassa silmääkään räpäyttämättä, ja r a k a s t a a köllötellä kainalossa, ja pyytää myös syliin jos ei ole saanut omasta mielestään tarpeeksi läheisyyttä. Uusin taito, jonka Deli on omaksunut, on ihmisten pussailu. Vasta ihan viime aikoina se on alkanut antamaan varovaisia pusuja. Vaikka Deli on vieraille edelleen pidättyväinen, on se oman perheen parissa todella riehakas, iloinen ja huumorintajuinen otus. En voisi olla onnellisempi siitä, että tarjosin kodin rescuelle. Persoonallisempaa koiraa saa hakea.

Deli rakastaa uimista ja lunta. Se suhtautuu molempiin uskomattoman suurella intohimolla. Myös varvikossa ja nurmikolla kieriskely, etenkin uimisen jälkeen ovat sen lempipuuhia. Ruoka on edelleen Delille tärkeintä, mutta enää en joka päivä pelkää sen tukehtuvan. Deli oli fyysisesti todella surkeassa kunnossa meille saapuessaan, aluksi lenkit olivat todella lyhyitä ja rauhallisia. Sen uintitekniikkakin oli pylly pohjassa ja etujalat ilmassa-tyyppinen. Mutta nykyään se jaksaa huoletta vaeltaa koko päivän, ja silti vielä iltaisin riehua ja leikkiä. Uintitekniikkakin on melkein yhtä hyvä kuin Lempillä. Delin mielestä kaikenlainen rauhallinen ja pitkäkestoinen liikunta on vähän tylsää, se mieluiten jakaisi aikansa sohvalla makoilun ja leikkimisen välillä. Mutta ei se silti valita, kulkee vaan vaappuen perässä ja odottaa milloin kuuluu taikasana “vapaa” ja saa riehua. Deli on todella hyvä toisten koirien kanssa, se on utelias mutta alkuun vähän vetäytyvä ja rauhallinen. Meidän pojilla onkin paljon pikkukoiria ystävinä, ja Deli osaa suhtautua pieniin kunnioittavan varovaisesti.

Olen uskomattoman kiitollinen siitä, että saatiin Deli meidän perheeseen. Tiedän olevani onnekas, kun Deli on ollut niin helppo ja kiltti koko ajan. Tiedän  että meidän tulevakin koira tulee olemaan rescue, vaikea kuvitella mitään palkitsevampaa kuin muutos jota on saanut seurata näiden kahden vuoden ajan. Ressukasta riiviöksi kuvaa meidän Deliä ihan täydellisesti.

xx Matilda