Miten päädyin joogaohjaajaksi?

Tein tänään eräopaskoulun näytön, joka oli metsämieli-retki Nuuksiossa. Ohjasin 1 h 45 min retken, johon sisältyi myös luento metsän hyvinvointivaikutuksista ja pieni joogaosuus. Retken jälkeen sain mukana olleelta työharjoittelijalta ihanan palautteen, josta etenkin yksi kohta jäi mieleeni. Hän sanoi että ”tuo jooga taitaa olla sulle todella mielekästä, tuli ihan sellainen olo että se on oikein sun juttu mitä tykkäät ohjata”. Ja niinhän se on, lämmitti tosi paljon mieltä! Ajattelinpa siis tässä postauksessa avata vähän polkuani joogaopettajuuden pariin. Blogissa on tähän mennessä ollut enemmän juttua eräopashommista, koska koulu on tällä hetkellä aika isossa osassa elämää. Jooga on kuitenkin se, joka mut elättää.

Olen aina liikkunut paljon, ja innostun helposti kokeilemaan uusia lajeja. Lainasin yläasteella ensimmäisen joogakirjan, ja siitä saakka jooga on ollut vaihtelevalla intensiteetillä osa elämääni. Liikkuvuuteni on kuitenkin aina ollut varsin, sanotaanko, rajallinen enkä olisi ikinä voinut kuvitellakaan ohjaavani jonakin päivänä työkseni joogaa. Käsitykseni joogaohjaajista oli luokkaa lähes yliluonnollisen notkea akrobaatti, joka elää pyhällä hengellä ja levitoi paikalle. Puhuu rauhallisen kirkkaalla äänellä, ja laulaa mantroja. Harrastin joogaa muiden liikuntalajien tukena, palauttavana harjoituksena ja venyttelyn sijaan. Kävi kuitenkin niin, että painonnostoharrastukseni joutui jatkuvasti tauolle toistuvien selkävaivojen takia, ja samalla joogalle tuli enemmän tilaa. Kävin hot joogatunneilla, ja joogasin youtuben videoiden tahtiin kotona. Selkä parani joogan avulla mukavasti, mutten enää uskaltanut palata painonnoston pariin. Joogailin kotona, hot joogastudio oli laittanut ovensa kiinni.

Kas kummaa, eräänä syksyisenä iltana Facebookia selaillessani huomasin Urban Pranan sivuilla päivityksen, josko joku vanhoista asiakkaista olisi kiinnostunut kouluttautumaan studion perustajan johdolla joogaohjaajaksi, ja ohjaamaan tunteja kun Prana avattaisiin uudelleen. Tunsin kuinka sykkeeni nousi, hengästytti ja tuli paniikki: voisinkohan se olla minä. Naputtelin samantien kommentin, jossa ilmaisin varovaisen kiinnostukseni. Kiinnostukseni ei ollut yhtään varovaista, mutta ajattelin kiinnostuneita olevan niin paljon, etten kuitenkaan tulisi valituksi koska en ole tarpeeksi ”hyvä joogaaja”. En ole tippaakaan notkea, en osaa seistä käsilläni ja syön liikaa karkkia. Annoin silti kommentin olla. Siitä lähti pyörät pyörimään, joulukuussa tapasimme studion perustaja Claren, sekä kahden muun tulevan ohjaajan kanssa uusissa tiloissamme Jyväskylässä. Tammikuussa alkoi koulutus, ja olin ehkä enemmän innoissani, kuin mistään aiemmin. Minusta tulisi oikea joogaohjaaja. Yliluonnollinen henkilö!

Noh, saatatte arvata, etten ole muuttunut tippaakaan yliluonnolliseksi tähänkään päivään mennessä. Mutta edelleen olen joogaohjaajuudesta yhtä innoissani, kuin silloin aluksi. Kouluttauduin Claren opastuksella Yinissä RYT200-ohjaajaksi, ja elokuussa jatkan koulutustani seuraavaa etappia, RYT300-tutkintoa kohti. Lisäksi olen käynyt lyhyempiä koulutuksia. Kun olimme käyneet koulutuksessa perusasiat läpi, aloitin ohjaukset harjoittelijana. Muistan edelleen ensimmäisen tuntini. Jännitti niin paljon, että luulin tosissani pyörtyväni. En pystynyt hengittämään, ajatuskin puhumisesta oli mahdoton. Niin se suu vain silti aukesi, ja tunnin jälkeen paljastin asiakkailleni sen olleen ensimmäinen ohjaukseni ikinä. Samoja asiakkaita käy tunneilla edelleen, olen suunnattoman kiitollinen heidän luottamuksestaan. Pitkä matka on tultu ensimmäisestä ohjauksesta tähän päivään. En olisi arvannut, kuinka ison elämänmuutoksen hyppäys joogaohjaajaksi tulee käynnistämään.

Aika pian ohjaamisen aloitettuani aloin varovaisesti tajuta, että tässä saatan olla hyvä. Tähän saakka olin hyvin vahvasti ammatillisesta näkökulmasta etsinyt itseäni, tietämättä tippaakaan mikä minusta voisi tulla isona. Ohjaamista rakastin heti. Tätä halusin tehdä isona. Luonnolisesti aloin panostaa todella paljon aikaa studioon, ja pikkuhiljaa olin ongelmissa. Halusin ohjata niin paljon kuin vain mahdollista. Kohta en ehtinyt mitään muuta tehdä, kuin töitä ja ohjata tunteja. Olin aivan loppu, vaikka sain tehdä rakastamaani työtä joogan parissa, eikä toisessakaan työssäni mitään vikaa ollut. Elämä ei silti voi olla pelkkää työtä. Pitäisi ehtiä esim. syödä ja nukkua. Olin todella uupunut. Tilanteesta oli pakko päästä pois, ja kesälomallani kypsyi ajatus hakea eräopaskouluun. Pääsin kouluun ja tein päätöksen jäädä vakityöstäni opintovapaalle. Saisin keskittyä ohjaamiseen ja opiskeluun täysipäiväisesti. Elämäni parhaita päätöksiä. Eräoppaana kiinnostukseni on luonnon hyvinvointivaikutuksissa, ja joogan sekä eräopastamisen yhdistämisessä.

Pian on edessä taas valtava muutos, sillä ohjaan tällä hetkellä viimeisiä tuntejani Pranalla tulevan muuttoni takia. Ainakaan pariin kuukauteen minulla ei tule olemaan vakituisia tunteja missään, mutta ehkäpä tilanne muuttuu syksyllä uudessa asuinpaikassani. Ohjaamisesta en aio missään nimessä luopua, ja erilaisia projekteja onkin joogan parissa suunnitteilla tulevaisuuteen. Ohjaan myös metsämieli-retkillä aina pienen joogaharjoituksen, ne sopivat niin hyvin yhteen.

Vieläkään en ole notkea, ja polkuni joogaohjaana on vasta varsin alussa. Olen silti oppinut uskomattoman paljon jo tähän mennessä, eniten itsestäni. Joogassa ei ole tippaakaan kyse notkeudesta, vaan kaikesta muusta. Jooga on minulle tapa pitää itsestäni huolta ja pysähtyä. Joogassa on minulle kyse rauhoittumisesta, hyväksymisestä, lempeydestä ja tarvittaessa myös itsensä haastamisesta. Kun malttaa keskittyä harjoitukseen, keho kyllä kertoo millaista liikettä kaipaa. Ohjaajana toivon voivani jakaa asiakkaille edes pienen palan sitä kokonaisvaltaista hyvää oloa ja onnistumista, jota olen itse joogasta ja sen ohjaamisesta löytänyt. Toivon että tuntini on asiakkaalle paikka, jossa voi hyväksyä itsensä täysin, ja lempeästi kysellä oman kehon ja mielen kuulumisia, tarjota itselleen parempaa oloa ja rentoutumista. Nautin suunnattomasti dynaamisten joogatuntien ohjaamisesta, mutta uskon että päätymiseni nimenomaan yin-joogan pariin on tarkoitettua. Olen ollut aina se tyyppi, joka treenaa paljon ja täysiä. ”Ei kipuu, ei hyötyy”, kävin aamuisin juoksemassa ja illalla painonnonnostotreeneissä. En pitänyt kuntosaliharjoittelua edes varsinaisesti harrastuksena, vaan osana jokaisen hyvinvoivan ihmisen elämää. Paljastus: en ole käynyt kahteen vuoteen kuntosalilla, eikä mitään radikaalia ole tapahtunut. Paitsi ettei selkä enää oireile. Käytän edelleen samoja vaatteita, liikun muilla tavoilla joka päivä reilusti terveyssuositusten yli. Kuntosalitreeni on hyvä liikuntamuoto, mutta ei mikään pakollinen osa elämää. Joogatunneista valitsin ne kaikkiein dynaamisimmat ”palauttaviksi” harjoituksiksi. Treenasin itselleni yilkunnon ja kärsin vieläkin aina kuormittavissa tilanteissa rytmihäiriöistä. Nimenomaan Yinin parista olen löytänyt itselleni täysin uuden tavan kohdella ja kuunnella kehoani. Luulempa, että yinin pariin pysähtyminen on ollut kohdallani ratkaiseva tekijä matkalla kohti unelmiani, ja ylipäätään elämässä uskaltamiseen.

Joogan ohjaaminen kuulostaa mahtavalta unelmatyöltä. Ja sitä se onkin. Se ei silti ole yksisarvisella asiakkaiden eteen ratsastamista ja muutaman netistä lainatun elämänviisauden jakamista. Löysin joogasta itselleni oman jutun heti varmastikin muutaman syyn takia. Ensinnäkin, olen tehnyt asiakaspalvelutyötä kymmenen vuotta. Joogan ohjaaminen on asiakaspalvelua. Joogan ohjaaminen ei ole joogaamista. En tee välttämättä joillakin tunneillani yhtäkään asanaa mukana, jotta voin keskittyä paremmin asiakkaisiini. Tässä ei ole mitään oikeaa tai väärää tapaa, mutta jos kuvittelee saavansa itse joogata viikkotuntiensa verran ja siitä vielä maksetaan, tulee pettymys. Toiseksi, on luonteeltani todella ulospäinsuuntautunut, puhelias ja iloinen, minulle on siis helppoa puhua yksikseni 90 minuuttia putkeen muiden kuunnellessa. Ala-asteen opettajani ehdotti tuleviksi ammateikseni mm. näyttelijää ja radiojuontajaa. Joogaopettajia on myös liikaa, joten töihin ei luultavasti tulla kotoa hakemaan. Oma aktiivisuus on kaiken a ja o, verkostoituminen on elinehto. Omaa osaamista ja palveluita voi joutua markkinoimaan todella paljon ja moneen paikkaan, ennenkuin tärppää. Asiakkaiden luottamuksen eteen joutuu tekemään niska limassa töitä. Itse maksoin alussa äidilleni joogatunteja, jotta sain tunneille osallistujia. Mainostin myös jokaista tuntiani kaikissa somekanavissani studion kanavien lisäksi. Kirjoittelin mainoksia myös toisen työpaikkani ilmoitustaululle ja järjestin heille sopimushinnat. Työpaikkoja ei pääsääntöisesti ole vaan opettajat toimivat freelancereinä, eli laskuttavat tuntinsa studiolta. Tämä tarkoittaa esimerkiksi laskutuspalvelun kautta toimimista, tai toiminimen perustamista, joka taas mahdollisessa työttömyystilanteessa saattaa vaikuttaa työttömyyskorvauksiisi. Itse työskentelen osuuskunta Lilithissä työntekijänä, joten saan keskittyä täysillä ohjaamiseen. Minusta ei olisi ikinä kirjanpitohommiin. Omat vahvuudet on tärkeää tunnistaa ja tunnustaa, mutta myös ne asiat joihin ei ole rahkeita. Suosittelen tutustumaan aiheeseen huolellisesti. Itselläni on kultaakin kalliimpi mentori, jolta olen saanut korkeakoulun verran oppia varsinaisen opettajakoulutuksen ulkopuoleltakin.

Olen loputtoman kiitollinen siitä Facebook-päivityksestä, jonka seurauksena koko elämässäni käynnistyi muutosten dominoefekti. Tie ei ole ollut tähän saakka helppo, eikä varmasti helpommaksi muutu. Mutta unelmien eteen on kyllä valmis antamaan itsestään uskomattoman paljon. Kiitos, kun luotatte minuun ja saan ohjata teille rakastamaani asiaa.

Kivaa loppuviikkoa, mä lähden just ajelemaan kohti Jyväskylää.

xx Matilda

Jos sun stressi on niin mene metsään

 

Muuttokaaoksen keskellä olen taas kerran ihan itse konkreettisesti todistanut kuinka iso vaikutus luonnolla on omaan hyvinvointiin. Kun on kiire ja stressaa, on vaan ihan pakko päästä välillä metsään. Huomaan jo pienenkin piipahduksen tekevän ihmeitä. Metsän syleilyssä on helpompi olla ja hengittää, arkiset murheet eivät jaksa seurata puiden alle, vaan jäävät metsän reunaan odottamaan.  Tässä muuttoa suorittaessa aina välillä kotona pahvilaatikoiden keskellä istuessa iskee epätoivo, mutta jo kymmenen minuuttia metsässä saa aivot käännettyä “kyllä kaikki järjestyy” asentoon. Metsästä palaa pikkuisen energisempi ja iloisempi tyyppi, joka jaksaa uskoa siihen että vielä tästä kaaoksestakin löytyy se järki ja innostus, jonka takia tälle tielle lähdin.

Tällä hetkellä ollaan poikien kanssa siskoni luona Helsingissä, mulla on Nuuksiossa metsämieli-keikkoja. En taas oikein tahdo uskoa, miten kivaa voi työ olla. Kun alotin joogan ohjaamisen, mietin ihan samaa.  Työssä menee kuitenkin elämästä aika iso siivu, joten olen kyllä todella kiitollinen saadessani tehdä asioita, joita rakastan. Leipä on ohut ja alkutaipaleellahan tässä ollaan kaikin puolin, mutta on jo nyt todella etuoikeutettu olo. On muuten myös kivaa kertoa ihmisille luonnosta ja sen hyvinvointivaikutuksista, kun ne koskettaa itseä tällä hetkellä stressaavassa elämäntilanteessa niin läheisesti ja konkreettisesti. Seison sataprosenttisesti sen takana, mitä puhun.

Huominen metsämieli- keikka on samalla eräopasopintojeni näyttö, aiheena teemallisten luontopalveluiden järjestäminen. Koulu on siis sentään hyvällä mallilla, vaikka tuntuu että koko pakka on muka levällään tällä hetkellä. Noh, perjantaina asunnon luovutus joten sen jälkeen olen huoleton koditon. Ennen perjantaita on kyllä vielä hommaa enemmän kuin tarpeeksi, alunperin ajattelin viihtyä täällä torstaihin saakka, mutta pakko lähteä jo huomenna että ehtii nukkuakin ennen perjantaita. Nukkuminen on nimittäin aika jees, sen aina tajuaa kun unet jää kiireen keskellä liian lyhyiksi.

Tänään meillä oli yhtä varsin vapaamuotoista palaveria lukuunottamatta vapaapäivä, yritin aamulla herätä kymmenelta mutta olin niin väsynyt että sain itseni oikeasti hereille lopulta vasta 12, kun sisko alkoi paistaa lettuja (tehokas herätyskello). Hoitelin aamupäivän vähän asioita koneen ja puhelimen päässä, ja iltapäivästä käppäiltiin Rajasaareen palaveriin, jonka tuotos julkaistaan ihan pian. En malttaisi odottaa, tulee niin kivaa. Palaveri pidettiin siis koirapuistossa, joten koirat saattavat liittyä myös valmiiseen tuotteeseen olennaisesti. Mukava 12 km kävelylenkki saatiin samalla, ja pysähdyttiin Regattaan kahville ja korvapuustille. Noista mun maalaisjunteista on täällä Helsingissä kuoriutunut varsin kehityskelpoisia citykoiria, enpä aluksi olisi uskonut.

Nyt taidetaan käydä vielä iltauinnilla, huomennakaan ei onneksi tarvitse kukonlaulun aikaan nousta. Postauksen kuvat on maanantailta Nuuksiosta. On kyllä maa niin tuhottoman kuiva, että ihan hirvittää. Kävin ihan lenkkareilla kuvaamassa tupasvilloja, ei puhettakaan että olisi kengät kastuneet.

xx Matilda

Kebnekaisen retki

 

Ennenkuin karkaamme seuraavan suuren seikkailun pariin Norjaan, haluan kertoa tämän vuoden ehdottomasta kohokohdasta, eli hiihtovaelluksesta Kebnekaisen tunturimassiivin ympäri. Sopii hyvin viilenneisiin keleihin, vai mitä.

Saimme marraskuussa opettajaltamme Wilma-viestin, jossa kerrottiin mahdollisuudesta osallistua huhtikuussa reilun viikon mittaiselle Ankarat Avotunturit- hiihtovaellukselle Kebnekaisen ympäri. Ilmoittauduin melkein heti. Talven aikana tein omia varustehankintoja, mm. tunturisukset ja ahkion, sekä hiihdin jonkun verran ahkion kanssa. Ja ilman. Vaellukselle osallistumisen edellytyksenä oli Avotuntureiden järjestämälle yhden yön johdatuskurssille osallistuminen helmikuussa. Teimme myös koulussa lyhyen hiihtovaelluksen, kolme yötä Salamajärven kansallispuistossa. Kyllä jännitti kovasti, kun lähtö lähestyi. Mitä jos en vaan jaksa hiihtää viikkoa 8 tuntia päivässä ahkion kanssa? Mitä jos joka yö on 40 astetta pakkasta, ja varusteet eivät riitä pitämään lämpimänä? Tai mitä jos vaan kerta kaikkiaan tympii se hiihtäminen. No, päälimmäinen tunne oli silti älytön innostus. Aika meni tosi nopeasti ja kohta oltiinkin jo matkalla Leville, josta retki alkoi.

Vietimme maastossa kuusi yötä, seitsemän päivää. Lähdimme hiihtämään Nikkaluoktasta iltapäivällä. Tunne oli aivan uskomaton. Maisemat mielettömän hienot jo heti lähdöstä, aurinko paistoi ja typerä hymy naamalla hoin itselleni “mä oon täällä nyt oikeesti, tää ei oo jonkun muun somekuva”. Ensimmäinen ja toinen hiihtopäivä olivat varsin tasaista maastoa, hiihtelimme joen uomaa tuntureiden välissä. Kelit vaihtelivat auringonpaisteesta sankkaan lumipyryyn, ensimmäinen yö oli reissumme kylmin –29 asteella. Ei onneksi palellut, kiitos mm. parhaan talvivarustehankinnan ikinä, uudelleen käytettävien lämmittimien, joita keittelimmekin Maijan kanssa joka ilta. Toisen päivän leiri pystytettiin  myräkän takia paria kilometriä suunniteltua aikaisemmin. Näkyvyys oli aivan olematon illalla leiriytyessä, niimpä aamulla teltasta ulos köpiessä oli vastassa huikea yllätys, kun joka puolella olikin vuoria. Oli jotenkin kotoisaa kuunnella teltassa myrskyn pauhaamista ulkona, omaa untani se ei myöskään häirinnyt yhtään. Saimmekin myräkän melkein kaikkina tulevina öinä seuraksemme, siinä oppi pystyttämään teltan varsin huolellisesti, ettei keskellä yötä tarvinnut lähteä myrskyyn kiristelemään lepattavaa majaa uudelleen. Eräänä aamuna herätessämme koimme hauskan yllätyksen, kun tuuletusaukosta oli pyryttänyt muutaman sentin kerros lunta kaikkien absidissa olevien tavaroidemme päälle. Eli toisin sanoen kaikkien tavaroidemme päälle.

Kolmantena hiihtopäivänä aloitimme nousun ylös tunturiin. Päivä piti sisällään ylämäkeen hiihtämistä 9 tuntia. Mutta myös upeimmat maisemat, joita olen hetkeen nähnyt. Saavutimme päivän loppupuolella reittimme korkeimman kohdan 1060 metrissä. Kuvittelin useaan otteeseen päivän aikana, etten jaksa enää yhtään.  Kun vihdoin saavutimme leiripaikan, olo oli todella kaikkensa antanut. Päivä oli silti yksi ikimuistoisimpia. Itsensä ylittämisen tunne oli varsin vahvana läsnä kun illalla kömpi makuupussiin, ja se jos mikä saa tuntemaan olevansa elossa. Ainut kuva minusta reissussa on tuona päivänä viimeiseltä tauolta ennen leiriin saapumista, voin palata siihen fiilikseen joka kerta kun katson tuota kuvaa. Heti tulee sellainen olo, että pystyy mihin vaan.

Onneksi edessä oli ansaittu lepopäivä, eli kaksi yötä samassa leirissä. Hyödynsimme lepopäivän paistamalla lettuja ja laiskottelemalla, mutta harjoittelimme myös evakuointia ja kaivoimme lumiluolan, jossa kaksi seurueen jäsentä nukkui seuraavan yön. Ehdimme totta kai myös laskea pulkkamäkeä ahkioilla. Juhlapäivän kunniaksi vaihdoimme puhtaat alusvaatteet!  Luksusta. Oli ihanaa laiskotella teltassa, tehtiin myös teltta-yiniä, todella kehityskelpoinen tuote. Sopii muuten aika loistavasti hiihdon jumittamalle tomumajalle. Vapaapäivän jälkeen suunta kääntyikin hiljalleen alaspäin, ja viimeiset päivät seurailimme Kungsleden -reittiä. Söimme toiseksi viimeisenä päivänä lounaan Kebnekaise fjällstationilla, ja täytyy kyllä sanoa että harvoin on kalja ruoka  maistunut niin hyvältä. Vaikka olimme telttaparini Maijan kanssa panostaneet retkiruokaammekin varsin antaumuksellisesti. Retken ruuat suunnittelimme niin, että aamupala ja päivällinen tehtiin yhdessä. Lounaaksi pussiruoka termariin, sillä lounaat nautittiin ahkion päällä istuskellen reitin varrella. Jokaiselle illalle oli myös jälkiruoka. Hiihtäessä täytyy lisäksi napsia koko ajan välipaloja, itselläni oli mm. pähkinöitä, suklaata, sipsejä, termarissa mehukeittoa, kuivattuja marjoja ja urheilujuomaa.

Eväitä oli mukana varsin sopivasti, ja muutenkin tavaramäärä meni aika lailla nappiin. Juurikaan turhaa tavaraa en perässäni joutunut vetämään, mutta myöskään suuria puutteita ei ilmennyt. Myöskään huoleni palelemisesta ei toteutunut, jouduin ensimmäistä yötä lukuun ottamatta vähentämään vaatteita jokaisena yönä. Pari rakkoa kehittyi kantapäihin hiljalleen viikon aikana, ja jokailtainen rituaali olikin jalkojen teippaus ennen nukkumaan menoa. Hiihtäminen sujui teipatuilla jaloilla rakoista huolimatta kivuttomasti. Kuntokin riitti hyvin, toki reissu oli tottumattomalle raskas, mutta fiilis pysyi koko ajan hyvänä. Meillä oli mahtava porukka, ja Maijan kanssa yhteiselo sujui loistavasti. Reissun jälkeen arkeen palaaminen oli vaikein pala koko kakusta. Onneksi karvainen kotiinpaluukomitea helpotti oloa aika paljon. Koiraikävä kasvoi viikon aikana sen verran akuutiksi, että kun reissun loppupäässä Kungsledeniä hiihdellessämme tuli varsin paljon koiria vastaan, pelkäsin itsehillintäni pettävän minä hetkenä hyvänsä, ja näin jo itseni kaulailemassa kaikkien vastaantulevien karvakasojen kanssa. Viikko meni uskomattoman nopeasti, mutta samalla tuntui kuin olisi ollut siellä tunturissa sukset jalassa ahkio perässä viikkokausia, ja arkielämä muuttui kaukaiseksi uneksi. Onneksi vietimme myös reissun lopuksi yhden yön Levillä, saunottiin viikon kuonat pois ja juotiin kaljaa turistiin vielä kokemuksia läpi.

Aika kummallinen fiilis oli matkalla Jyväskylään. Olisin mieluusti jäänyt vaikka siihen ABC:llekin vielä hengailemaan, ettei reissukuplaa olisi tarvinnut puhkaista. Noh, hassu karvalakkirusketus sentään säilyi konkreettisena muistona vielä hyvän tovin. Reissu täytti ja ylitti kaikki odotukseni, olihan se pakko alkaa heti suunnittelemaan jo seuraavaa. Ensi keväänä olisinkin jo valmiiksi sopivasti Levillä, joten miksikäs ei…

xx Matilda

Rescuesta on kotikoiraksi – Deli

 

Tällä hetkellä on käynnissä sosiaalisessa mediassa Koiruuksien klubin kampanja nimeltä Rescuesta on kotikoiraksi. Koska rescuekoirat ovat olleet viime aikoina pinnalla useasti, mielestäni kampanja on erityisen tärkeä ja tulee hyvään saumaan. Halusin osallistua kampanjaan kertomalla Delin tarinan, Deli kun on ehta rescuekoira Liettuan perukoilta. Ajoituskin on mainio, sillä pari viikkoa sitten tuli kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun tuon karvapalleron kävin Helsingistä noutamassa.

Lempin jäätyä ainokaiseksi vanhan koirani Herkun kuoltua, olin hiljalleen alkanut suunnitella toisen koiran hankintaa, kuitenkaan asiaa kauheasti kiirehtimättä. Ainoa toimenpide oli, että liityin Facebookin Aikuiset kodinvaihtajat- ryhmään, sillä en halunnut pentua vaan tarjota kodin jollekin sitä tarvitsevalle. Luotin siihen, että tiedän kun se oikea pomppaa vastaan. Ja niinhän siinä kävi, joku oli linkittänyt Pet Rescue Finlandin sivuilta jonkun aivan muun koiran, ja vahingossa erehdyin sivuja selaamaan. Jumahdin Delin kohdalle, ja katsoin videoita uudestaan ja uudestaan. Sivuilla luki Delin olevan tyttö, täydellistä, koska Lempi oli alkanut vähän pörheillä toisille uroksille aikuistuttuaan. Noh, en silti tehnyt vielä asian eteen mitään.

Huomasin vierailevani sivuilla useamman kerran viikossa, tarkistamassa olisiko tämä Delis-niminen kaunotar jo löytänyt kodin. Ei ollut, ja eräänä päivänä Delin kohdalle oli ilmestynyt teksti, jossa kerrottiin koiran olevan valmis matkaamaan Suomeen, koti vain puuttui. Soitin muistaakseni äidille ja kannustuksen saattelemana laitoin viestiä Pet Rescue Finlandille. Kerroin hyvin kaunistelematta meidän elämästä, että asutaan kerrostalossa ja minkälaista elämää vietetään. Tuli ensimmäinen takapakki, Deli olikin poika. Vaihdeltiin paljon viestejä ja puntaroitiin tilannetta monelta kantilta. Pikkuisen piti uudelleen miettiä, mutta olin jo niin ihastunut koiraan että yhdistyksen kanssa sovittiin, että Deli tuotaisi joka tapauksessa Suomeen ja jos yhteiselo meillä ei sujuisi, siirtyisi Deli yhdistyksen kautta kotihoitoon ja hänelle etsittäisiin rauhassa uusi koti. Tästä päätöksestä meni muistaakseni vain reilu viikko siihen, että Deli matkasi Suomeen.

Ajoimme ystäväni Jennin kanssa hakemaan Deliä Helsingistä, Lempi mukana. Pelkojeni vastaisesti Lempi oli ystävällisen kiinnostunut Delistä, mutta Deli pelkäsikin isompaa urosta hullun lailla ja murisi ja näytteli hampaita jos Lempi tuli liian lähelle. Päätettiin silti yrittää, ja Deli pakattiin takakontiin syömään luuta. Kotona veimme Jennin kanssa koirat yhdessä asuntoon, ja jaoimme kaksioni puoliksi isolla vanerilevyllä. Halusin että molemmilla koirilla on oma rauha.  Ensimmäiset viikot olivat suoraan  sanottuna todella haastavia. Deli pelkäsi Lempiä, ja kävi päälle aina kun Lempi tuli liian lähelle. Totta kai Lempillä alkoi myös palaa hermot, kun joku tulee sen kotiin ärisemään. Koirat viettivät siis kotona ollessaan aikansa eri puolilla asuntoa, ja lenkillä käytiin yhtäaikaa mutta eri ihmisten taluttamana. Kiitos vaan perheelle ja ystäville jotka auttoivat ihan huikean paljon tässä vaiheessa. Pikkuhiljaa pystyin menemään yksin molempien kanssa ulos, ja ulkona ei tullut enää kovin helposti kinaa. Oli onneksi lämmin toukokuun loppu, ja luin pääsykokeisiin eli olin töistä pari viikkoa lomalla. Vietimme aikaa lähinnä ulkona, ja hiljalleen Deli alkoi sietää Lempiä. Vieläkin kävi helposti niin, että Deli halusi vähän leikkiä, mutta Lempin lähtiessä mukaan Deli säikähti ja alkoi ärisemään. En siis aluksi antanut poikien yhtään innostua toistensa kanssa, vaikka olisivat halunneet. Uimisesta onneksi löytyi yhteinen sävel, ja Deliäkin oli helppo uittaa flexin kanssa.

Muutaman viikon kuluessa vaihdoin kotona vanerin eurolavaan, eli näköyhteys oli koko ajan, kun olin itsekin kotona. Hiljalleen etenimme niin, ettei minun kotona ollessani ollut enää mitään estettä, mutten jättänyt poikia keskenään samalle puolelle. Noin kuukauden kulutta yhteiselossa oli saavutettu rauha, ja molemmat koirat pystyivät rentoutumaan. Harjoittelimme vielä keskenään olon pienissä pätkissä, ihan niinkuin pennun kanssa. Sen jälkeen ne ovat olleet kuin veljekset, välillä tulee jostain asioista (ruoka, kepit, lelut, huomio) kinaa, mutta ikinä ei ole kumpaankaan tullut edes pientä naarmua. Leikit ovat todella rajuja, ja Deli on se osapuoli joka haastaa ja härnää vanhempaa Lempiä leikkimään, eikä luovuta ennenkuin saa huomiota, hyvällä tai pahalla.

Ihmisille Deli on ollut koko ajan todella ystävälinen, mutta oli aluksi myös tosi arka. Käytöksestä näki selvästi, että koiraa on kohdeltu huonosti. Deli ei siis ole taustaltaan katukoira, vaan on kasvanut jossakin perheessä, joka toi Delin lopetettavaksi koska koirasta oli kasvanut heidän mielestään liian suuri. Eläinlääkäri ei onneksi kilttiä nuorta nallekarhua lopettanut, vaan se päätyi Pet Rescuen yhteistyötarhalle, ja sieltä kotihoitoon Liettuassa. Kotihoitopaikka oli Delille lottovoitto, siellä oli muutama vanhempi koira ja todella koirakokenut vanha pariskunta omistajina. Valitettavasti pariskunnan mies sairastui ja Deli joutui tarhalle. Tarhalla Deli alkoi kehittää hyvin nopeasti turhautuneisuuttaan huonoja tapoja, ja henkilökunta olikin sitä mieltä että koira on saatava äkkiä Suomeen.  Deli ehti viettää tarhalla vain puoli vuotta, ja sen takia sopeutuikin varmasti niin mutkattomasti meidän perheeseen. Delillä oli siis hyvä sijaisperhe, ja näin itse viime kesänä kun Deli tapasi Pet Rescuen tapaamisessa sijaisperheensä isännän puolentoista vuoden tauon jälkeen, en meinannut hennoa viedä koiraa enää mukanani, kiintymys oli puolin ja toisin niin käsin kosketeltava. Oli kyllä roskia molemmissa silmissä kotimatkalla.

Huonot kokemukset ovat siis tulleet alkuperäisestä perheestä. Deli leimautui minuun todella nopeasti, eikä ole ikinä ollut ihmisiä kohtaan tippaakaan hyökkäävä, päinvastoin pelokas ja alistuva. Deliä ei moneen kuukauteen voinut yhtään komentaa, koska koira meni aivan paniikkiin heti. Miehiä Deli arasteli todella pitkään, ja pieni varovaisuus on edelleen havaittavissa etenkin sisätiloissa. Ensimmäinen eläinlääkärikäynti on jäänyt mieleen, kun 40kg karvaohjus juoksi ympäri vastaanottoa eläinlääkäriä pakoon, siinä meni tippatelineet ym. mukana. Deli on muutenkin varsin pidättyväinen vieraita kohtaan, se hakeutuu aina omiin oloihinsa vaikka olisi tuttujakin kylässä. Myös vieraissa paikoissa Deli etsii aina rauhallisen (makuu)huoneen ja hakeutuu omaan rauhaan, jos vain mahdollista.  Deli oli myös alkuun aivan mahdoton ruokavaras, ja edelleenkin hotkii kaiken ruokaa etäisesti muistuttavan ajattelematta yhtään. Olin alkuun varma, että koira vielä tukehtuu. Syötän pojat edelleen erikseen, ja Deli söi pitkää ihan omassa rauhassa suljettujen ovien takana, koska myös ihmisten läsnäolo aiheutti silmittömän paniikkiahmimisen. Olen mm. todistanut Delin syövän kokonaisen kuolleen linnun kerralla, säikähdettyään että aion viedä sen aarteen.

Palkitsevinta kaikesta on ollut koiran luonteen täydellinen muutos. Kun Deli saapui meille, sen koko olemus oli yhtä isoa anteeksipyyntöä. Koira oli täysin hajuton, mauton ja väritön, alistui kun siihen päin edes vilkaisi. Luultiin myös pitkään, ettei se varmaan edes osaa haukkua. Mutta kun pato murtui, löytyi komea ja kumea haukkuääni, jota se ei arkaile käyttää mikäli ei saa haluamaansa huomiota. Pikkuhiljaa Delistä on kehittynyt maailman jästipäisin ja hassuin pieni riiviö, jolla on korvat välillä vain koristeena. Olemuksessa ei ole enää mitään anteeksipyytelevää, mutta samalla Deli on edelleen minuun todella leimautunut ja tottelee tosi hyvin, jos totteleminen tehdään sen kannalta kannattavaksi. Eli niinkuin mikä tahansa koira. Deli on myös mukavuudenhaluisin ja halipulaisin otus, johon olen törmännyt. Se omii sängyt ja sohvat jokaisessa paikassa silmääkään räpäyttämättä, ja r a k a s t a a köllötellä kainalossa, ja pyytää myös syliin jos ei ole saanut omasta mielestään tarpeeksi läheisyyttä. Uusin taito, jonka Deli on omaksunut, on ihmisten pussailu. Vasta ihan viime aikoina se on alkanut antamaan varovaisia pusuja. Vaikka Deli on vieraille edelleen pidättyväinen, on se oman perheen parissa todella riehakas, iloinen ja huumorintajuinen otus. En voisi olla onnellisempi siitä, että tarjosin kodin rescuelle. Persoonallisempaa koiraa saa hakea.

Deli rakastaa uimista ja lunta. Se suhtautuu molempiin uskomattoman suurella intohimolla. Myös varvikossa ja nurmikolla kieriskely, etenkin uimisen jälkeen ovat sen lempipuuhia. Ruoka on edelleen Delille tärkeintä, mutta enää en joka päivä pelkää sen tukehtuvan. Deli oli fyysisesti todella surkeassa kunnossa meille saapuessaan, aluksi lenkit olivat todella lyhyitä ja rauhallisia. Sen uintitekniikkakin oli pylly pohjassa ja etujalat ilmassa-tyyppinen. Mutta nykyään se jaksaa huoletta vaeltaa koko päivän, ja silti vielä iltaisin riehua ja leikkiä. Uintitekniikkakin on melkein yhtä hyvä kuin Lempillä. Delin mielestä kaikenlainen rauhallinen ja pitkäkestoinen liikunta on vähän tylsää, se mieluiten jakaisi aikansa sohvalla makoilun ja leikkimisen välillä. Mutta ei se silti valita, kulkee vaan vaappuen perässä ja odottaa milloin kuuluu taikasana “vapaa” ja saa riehua. Deli on todella hyvä toisten koirien kanssa, se on utelias mutta alkuun vähän vetäytyvä ja rauhallinen. Meidän pojilla onkin paljon pikkukoiria ystävinä, ja Deli osaa suhtautua pieniin kunnioittavan varovaisesti.

Olen uskomattoman kiitollinen siitä, että saatiin Deli meidän perheeseen. Tiedän olevani onnekas, kun Deli on ollut niin helppo ja kiltti koko ajan. Tiedän  että meidän tulevakin koira tulee olemaan rescue, vaikea kuvitella mitään palkitsevampaa kuin muutos jota on saanut seurata näiden kahden vuoden ajan. Ressukasta riiviöksi kuvaa meidän Deliä ihan täydellisesti.

xx Matilda

 

Viikko elämästä, elämä viikossa

Aina välillä joku ihmettelee, miten ehdin tehdä niin paljon kaikkea. Tämä hämmästyttää mua usein suuresti, koska olen omasta mielestäni aika laiska tyyppi. Laiskuuden lisäksi olen kuitenkin mahdoton innostumaan asioista, ja todella optimistinen ajankäyttäjä. Kuvittelen siis, että ehdin hyvin tehdä mm. kaiken.

Viime viikko olikin hyvä esimerkki tästä kun “vähän kaikkee” kasaantuu samalle viikolle.  Ajattelin siis avata viikkoni kaikille teille, jotka mietitte miten mä voin olla joka paikassa lähes samaan aikaan.

Maanantaina kello soi 4:45, oltiin sovittu luokkakaverini Johannan kansa treffit Muuramen shellille kello kuudeksi, josta matka jatkuisi kohti Hyvinkäätä ja metsämieli-ohjaajakoulutusta. Sopivasti olin edellisenä iltana unohtanut puhelimen laturin töihin, joten aamulla piti koukata vielä studion kautta matkalla Muurameen. En yleensä ikinä herää vapaaehtoisesti aikaisin, mutta täytyy kyllä sanoa että aamu oli uskomattoman kaunis. Ihastelin luontoa jo koirien kanssa aamulenkillä, ja huokailu jatkui matkalla maisemien vaihtuessa toinen toistaan kauniimmiksi. Kyllä Suomi on ihana.

Kurssipäivä oli pitkä, mutta myös antoisa. Aamupäivä meni rehellisesti unta vastaan taistellessa, vaikka asia oli todella mielenkiintoista. Lounaalla oli pikatreffit ystävän kanssa, jonka yritykselle menisin loppuviikosta tekemään pari keikkaa. Käytiin käytännön asiat läpi, ja takaisin metsämielen pariin. Iltapäivän olimme onneksi ulkona ja teimme harjoituksia. Metsämieli-menetelmässä on niin paljon samaa kuin joogassa ja etenkin mindfulnessissa, että harjoitukset on tuntuneet alusta saakka tutuilta. Päästiin vähän itsekin kokeilemaan ohjaamista, ja lopuksi saatiin todistukset. Kello 17 startattiin kohti Jyväskylää. Kotimatka meni nopeasti johtuen hyvästä seurasta ja tasokkaista jutuista, mutta kotona olin silti vasta 20:30. Kevyt 15h rutistus siis. Illalla oli pakko vielä valmistautua tulevaan päivään, edessä olisi näyttö Leivonmäellä. Kävin lähimetsässä vetämässä muutaman kerran läpi suunnittelemani metsäjoogan, pulisten samalla ohjeita englanniksi. Onneksi koirat osasivat lenkkeillä sillä aikaa omatoimisesti, ei ollut kauheasti paukkuja enää jäljellä pitkälle ulkoilulle.

Tiistaina herätyskello pärähti soimaan seiskan pintaan, aamulla vielä vähän pakkailua ja panikointia ja auton nokka kohti Leivonmäen kansallispuistoa. Edessä koko päivän kestävä näyttö, teimme luokkakaverini Maijan kanssa yhteistyötä koska ryhmä oli niin iso. Asiakkaana meillä oli ulkomaalaisia ja suomalaisia opiskelijoita. Itse tein kansainvalisten asiakkaiden opastamisen, ja Maija teemallisten luontopalveluiden järjestämisen näytön. Ohjelmassa oli noin 5km patikointi, reitti nimeltään Harjun kierros, sekä ruuanlaitto ja metsäjooga. Pysähdyimme Lintuniemeen ruuanlaittopuuhiin, ja ohjasin asiakkaille lyhyen metsäjoogaharjoituksen. Ruuanlaitto oli järjestetty metsäpalovaroituksen takia niin, että asiakkaat valmistivat ruuan itse retkikeittimillä kolmen hengen ryhmissä, meidän opastaessa. Ruuasta ja joogasta tuli todella paljon mieltä lämmittävää palautetta asiakkailta. Maija oli suunnitellut mielettömän menun, ei mitään pussiruokia. Pääruokana oli tomaattikeittoa ja nokkosvoipatonkia, jälkiruokana marja-kaurapaistosta kinuskikastikkeella ja voikukkasiirapilla. Hittejä kaikki. Kahvit juotiin patikoinnin päätteeksi.

Päivä oli kaiken kaikkiaan todella opettavainen ja onnistunut, mutta myös raskas ja väsyttävä. Paras kiitos oli päivän lopuksi aidosti tyytyväiset asiakkaat, jotka olivat saaneet pienen maistiaisen Suomen luonnosta kauneimmassa kesäpuvussaan. Sain patikointiosuudesta myös osanäytön aiemmin Kebnekaisen reissulla suorittamani luonnossa liikkumisen opastamisen näytön täydennykseksi, siinä näytössä kun vaaditaan kahden eri luontoliikuntalajin opastus, ja Kebnellä vaan hiihdettiin. Eli kaksi kärpästä yhdellä iskulla, nyt on puolet näytöistä suoritettu. Loppusuora häämöttää.

Täytyy sanoa että kotiin päästyäni oli sen verran takki tyhjä, että taisi ilta vierähtää lähinnä jääkaapin ja sohvan välissä. Illalla nopea pakkaus ja aikataulujen varmistaminen keskiviikkoa varten, ja unta palloon.

 Keskiviikkona venytin heräämistä seitsemään saakka, ja sehän kostautui heti. Edessä aikainen lähtö Helsinkiin, jossa olisi vuorossa iltapäivällä ensimmäinen metsämieli-keikka Nukksiossa. Lähdin ihan hyvissä ajoin, mutta kymmenisen kilsaa ajeltuani aloin epäillä tulikohan rahapussia pakattua illalla mukaan. Noh, eipä tullut. Uudelleen kotoa lähtiessäni en ollut enää ihan niin hyvissä ajoin, mutta onneksi ei ollut ruuhkaa matkalla ja pääsin joutuisasti Helsinkiin. Siskoni oli muuttanut viikonloppuna omaan kotiin Lauttasaareen, joten tiputin pojat ja tavarat kyydistä siellä, ja suuntasin itse noutamaan ohjaajakollegaa sekä tarvittavaa varustusta iltapäivän keikkaa varten. Ajoin vain kerran harhaan, ja olimme tosi hyvissä ajoin Nuuksiossa. Edessä oli meidän molempien eka metsämieli-ohjaus, vähän jännitti mutta fiilis oli silti tosi hyvä. Keikka meni molempien osalta hienosti, ja sain lisää vahvistusta sille että olen oikealla tiellä vihdoinkin ammatillisesti.

Kun lopulta pääsin takaisin Amandan luokse, olo oli kaikkea muuta, kuin pirteä. Eniten tuntui väsyttävän loputon autolla ajo, vielä ihan vieraassa paikassa ja kaikkien tietöiden keskellä. No, väsymykseen on paras lääke uni ulkoilu, joten lähdimme tutustumaan Lauttasaaren lenkkimaastoihin. En pettynyt! Aloin jopa varovaisesti pitää Helsingistä, ja mietin että voisin ehkä syksyllä viettää pari kuukautta siellä, jos töitä riittää.  Noh, syksyyn on vielä aikaa ja suunnitelmat onneksi ihanasti auki. Vink vink.  Joka tapauksessa, Lauttasaari on kaunis. Parin tunnin ulkoilun jälkeen oli vielä tämän reissun odotetuin tapahtuma, Partioaitan klubi-ilta jossa idolini Pata Degerman kertoi sukellusretkikunnan reissusta Etelämantereelle. Pata on ihan huikean innostava puhuja, ja luulen että hän ehti puolessatoista tunnissa puhua sen, mitä normaali ihminen kolmessa. Kuvat olivat luonnollisesti toinen toistaan hienompia. Onneksi jaksettiin mennä. Nautiskeltiin iltaman jälkeen vielä terveelliset MC Veganit iltapalaksi, hoidin muutaman työjutun ja unta ei tarvinnutkaan paljoa kysellä.

Torstaina oli luksusaamu, eli ei herätyskelloa. Nukuinkin kymmeneen ja makoilin varmaan yhteentoista. Lähdettiin aamupäivälenkille ja kauppaan hakemaan lounastarpeita, vasta 14:30 oli lähtö Nuuksion suuntaan taas Petran kanssa tutustuttamaan asiakkaita metsämielen saloihin. Nyt oli jo paljon enemmän itsevarmuutta, koska keikalla oli sama rakenne kuin edellispäivänä. Kelikin oli aavistuksen viileämpi, joten kävely oli miellyttävämpää kuin täydessä helteessä. Työpäivän jälkeen palasin vielä muutamaksi hetkeksi Amandan luo, käytiin vähän ulkoilemassa ennen kotimatkaa. Sain onneksi kyytiläisen matkalle, niin ei tarvinnut yksinään väsyneenä ajella. Matka meni mukavasti Millan kanssa höpistessä, ja taisin olla kahdentoista maissa kotona. Kaaduin ihan suoraan sänkyyn, en jaksanut edes hampaita pestä, saatika mitään reppua purkaa. Kunnes muistin a) aamulla lintuntentti enkä ollut ehtinytharjoitella b) puolilta päivin tapaaminen meidän kv-opettajan kanssa Norja-juttuihin liittyen, empä ollut niitäkään katsonut. Eipä siinä, valot päälle ja opiskelemaan. Kello oli jotakin yhden paremmalla puolella, kun kaaduin uudelleen petiin. Herätykseen aikaa 4h 45min.

Perjantaina edessä kevaan vika koulupäivä. Harkitsin ihan tosissani jättäväni päivän väliin, väsytti niin jumalattoman paljon. No, lintutentti ja Norja-palaveri kuitenkin sai raahautumaan ylös sängystä. Aamulenkillä olikin sitten ihan kunnon ripaskatreenit, kun Lempillä oli maha sekaisin. Myöhästyin koulusta 20 min, enkä ollut ehtinyt edes ajatella aamupalaa. Lähdettiin heti saavuttuani lintutentin maasto-osuudelle. Siellä oltaisiin kymmenen lajin verran, osa ulkonäöltä ja osa äänen perusteella tunnistettavia. Koska en ollut kertaakaan kuunnellut niitä ääniä, jännästi en myöskään tunnistanut mitään. Mutta näköhavainnot meni nappiin, ja sain kuitenkin 5/10 maasto-osuudesta. Loput lajit sitten ruokailun jälkeen kuvista, eli helppoa kuin heinänteko verrattuna maastoon. Nyt on siis koko koulun pelottavin etappi suoritettu, kaikki muu tuntuu lasten leikiltä. No ei nyt ihan, mutta kyllä nuo linnut oli se isoin mörkö minun ja valmistumisen välissä. Käytiin tentin jälkeen vielä pikkuisen treenaamassa metsässä kasveja, koska kasvitentti on vuorossa ensimmäisenä syksyllä. Itse olen silloin vielä Norjassa, mutta teen tentin sitten yksinäni kun palaan. Kasvit on isoin ryhmä, mutta tunnistan niitä valmiiksi paljon paremmin kuin lintuja.

Ja niin se vaan olikin lukukausi ohi, toivoteltiin hyvää kesää ja nähdään syksyllä. Huh huh, aikamoinen vuosi! Nappasin vielä erävarastosta SUP-laudan lainaan, tarkoituksena vähän ottaa tuntumaa lautaan jos joskus pääsisi SUP-joogan parissa keksimään jotain kivaa. Koulupäivän jälkeen oli viikon eka joogatunti, vähiin käy ohjaukset Pranalla ennen kuin on aika liihottaa uusiin tuuliin. Hullua. Joogan jälkeen erehdyin Prismaan koska koirat tarvitsi matolääkkeet ja jääkaappi edes jotain täytettä valon lisäksi. Virhe. Pari muutakin oli Prismassa  varmaan valmistujaisruokia ostamassa, ja kivana pikku yllärinä korttimaksut ei toimineet. No meni sitten joku reilu tunti siihen kauppareissuun. Illalla sohva selässä Netflixiä ja tortilloita.

Lauantaina nukuin pitään, yli 11. Nopea metsäretki koirien kanssa, keräsin samalla ison kimpun kukkia. Suihkun kautta alkoon hakemaan skumppaa itselle ystävälle ylioppilaslahjaksi. Kotona askartelin kukkaseppeleen juhla-asun kaveriksi, ja mietiskelin siinä että olenko ollut vähän liikaa eräilemässä, kun pukeudun juhliin metsäksi. No rakastin tätä lookkia, joten ihan sama vaikka olisinkin. Juhlat olivat I HA NAT. Olen niin ylpeä ystävästä, joka on käynyt kolme vuotta kokopäiväisesti töissä ja iltalukiossa. Juhlissa oli myös maailman parasta vegaanista ruokaa, ja palju. Ihania vanhoja ystäviä, joita en ollut vuosiin nähnyt. Nautin sopivasti skumppaa, ja koko rahan edestä tarjoiluista, sekä kylpemisestä. Jaksoin valvoa yhteen saakka, kunnes nukahdin sohvalle. Onneksi oli kyyti kotiin, vielä nopea ulkoilu koirien kanssa ja pehkuihin.

Sunnuntai  löllöttelin poikien kanssa melkein koko päivän sängyssä, söin jäätelöä ja tortilloita. Iltapäivällä reipastuin sen verran että mentiin uimaan, onneksi koska nyt onkin jo kylmä ja tuulee. Illalla oli jooga, jonka jälkeen hyökkäsin kaverin luokse iltapalalle. Kirjoitin myös nälkävuotta pidemmän to do-listan tälle viikolle, koska muutto, ja sen jälkeen lähtö, lähestyy ja hommaa on aivan sairaasti. Tämä viikko siis kokonaan Jyväskylässä, eli täysin eri meininki verrattuna edelliseen. Joogatunnit tiistaita ja lauantaita luukunottamatta Urban Pranalla joka ilta, tuu vielä mun kanssa matolle kun on mahdollisuus <3

Semmosta! Kivaa maanantaita, mä jatkan asioiden hoitamista ja kahvin kittaamista. Ainiin, mun parhaista parhaimmalla rakkaalla pienellä pojalla on tänään viis vee synttärit. Juhlitaan perheen kesken nakkikakulla, loppuviikosta mennään synttäriretkelle, siitä lisää myöhemmin.

xx Matilda

Ja ulkona kesäyö

 

Loppukeväästä sen alkaa jo aistimaan, valoisat illat ja kesän tuoksu siitä vihjailee. Kohta saapuvat valoisat, lämpimät yöt. Ei malta enää iltaisin nukkua. Tekee mieli kuljeksia loputtomiin autioilla teillä, kirmailla kasteisella niityllä, istua ihan hiljaa laiturilla tuijotellen horisonttiin. Karata seikkailulle, pulahtaa peilityyneen järveen. Valvoa huomaamatta auringonnousuun. Kuvitella  olevansa ainoa ihminen hereillä. Varastaa pieni hetki maailmalta. Ajatuksetkin rauhoittuvat, on helpompi keskittyä hetkeen, olennaiseen.

Kesäyön taika kietoo pauloihinsa, saa unohtamaan aamun velvollisuudet. Yön lempeä viileys houkuttelee mukaansa päivän paahtavan kuumuuden sijaan. Hämyinen valo pehmentää kaiken kauniimmaksi. Luonto on vahvemmin läsnä, yöllinen kulkija pääsee kuin varkain osaksi sitä salaista maailmaa, joka nukkuu päivisin. Kaste hellii helteessä nuokahtaneita, ilma on helppompaa hengittää. Ei tee mieli meluta, askeleetkin pehmentyvät. Aamu tuntuu kaukaiselta, öinen tunnelma houkuttelee kääntymään vielä yhdestä risteyksestä poispäin kotoa, kurkata vielä yhden kulman taakse mitä maailmalla on tarjota. Istua vielä hetki, kuunnella hiljaisuutta.

xx Matilda

#vainmatukkajutut osa 1

Edellisessä työpaikassani syntyi käsite #vainmatukkajutut, lähinnä kuvaamaan kaikenlaisia kommelluksia ja toilailuja joita mulle sattuu ehkä vähän enemmän kuin joillekin muille. Ajattelin lanseerata juttusarjan myös tänne blogin puolelle, koska uskallan luvata näitä kommelluksia sattuvan ja tapahtuvan myös tulevaisuudessa. Aloitetaan mieluummin heti, koska elämässä tärkeää on osata nauraa itselleen ja itsensä säännöllinen nolaaminen tekee hyvää.

Ajelin eilen illalla vanhempieni luota kotiin auringonlaskun leimutessa kauneimmillaan. Oli pakko pysähtyä ensin kaupan pihaan kuvaamaan älyttömän hienoja pilviä, siinä hötäkässä unohdin sekä käsijarrun, että vaihteen, ja kaikessa rauhassa taivaalle tuijotellessani ja kuvia räpsiessäni  havahduin kun auto lähti valumaan mun päälle. Tietysti kaupan pihassa seisoi joku nuori mies todistamassa tätä onnistunutta kuvaushetkeäni, ja auton perään sinkoiluani.

Muutaman kilometrin päästä kurvasin vielä bussipysäkille pellon laitaan, ja koikkelehdin hyttysten syötävänä etsimässä esteetöntä näkymää järvelle hienon kuvan toivossa. Vartin päästä autolle palatessani havaitsin, että olin sitten innostuksissani jättänyt oven auki, ja koko auto oli täynnä hyttysiä. Valehtelematta joku sata inisijää.  Ei siinä auttanut kuin lähteä ajelemaan hyttyspurkilla kotia kohti, huitoen ja kiroillen. Koitin ikkunoita avaamalla saada tuuletettua itikät pois, laihoin tuloksin.

Saattaa olla, että siinä taistelua käydessäni auto ei kulkenut ihan koko aikaa suoraan. Saattaa myös olla, etten heti huomannut perässä tulevaa poliisiautoa. Poliisisedät olivat muutaman kilometrin katsoneet menoa, ja sitten tuli pysäytyskäsky. Tunsin itseni pahimman luokan rikolliseksi ja olin varma että ne vie mut suoraan vankilaan, koirat joutuu orpokotiin. Paniikissa sopertelin tuimalle sedälle että “emmää mitään puhelinta näprännyt kun tää auto meni täyteen hyttysiä sillä aikaa kun kuvailin pinkkejä pilviä” ei sentään tarvinnut kamerasta esitellä todistusaineistoa. Koirat auttoi tilannetta mylvimällä täyttä kurkkua karkoittaakseen epäilyttävän tunkeilijan meidän autolta. Poliisit puhallutti ja käski keskittyä loppumatkan enemmän ajamiseen ja vähemmän hyttysiin. Loppumatkan ajoinkin sitten polvet tutisten varmuuden vuoksi pientä alinopeutta.

Mutta ihan kivoja kuvia tuli kuitenkin. Nukahdin kotiin päästyäni puhelin, kamera ja laturi vieressäni ja nukuin yhtä soittoa kymmeneen saakka. Tänään en ole saanut aikaiseksi yhtään mitään, paitsi purettua rinkan. Suunnittelin ensin olevani tosi reipas, tarttumaan kotitöihin sun muihin, mutta hylkäsin suunnitelman heti aamulla ja päätinkin keskittyä löllöttelyyn palautumiseen. En ole jaksanut mennä kauppaankaan, joten olen juonut pikakahvia maitojauheella ja syönyt erinäisiä jämiä. Illalla on onneksi treffit ystävien kanssa sushin merkeissä, parasta. Ainakin mulla on kaikkien reissujen jälkeen on aina pieni kotiinpaluumasennus, ystävien seura ja etenkin ystävien seura hyvään ruokaan yhdistettynä on varsin toimiva hoitokeino. Silloin muistaa, että on niitä onnellisia asioita kotonakin aika paljon.

Tuntui myös mukavalta käppäillä aamulenkki tutussa takapihan metsässä, huomata kesän vieneen rytinällä kevään paikan viikon aikana. Valoisa ja kirkas, vähän ujo vehreys on vaihtunut syvään, kaikkia vihreän sävyjä tarjoilevaan viidakkoon. Viimeisetkin kevään rippeet on kaikonneet kesän anteeksipyytelemättömään loiston alta. Metsän tuoksukin on kesäisen makea, vähän painostava. Tuntuu että kaikki kasvit tuoksuvat kilpaa, ja maasta hohkaa lämpöä. Valo siivilöityy lehtien välistä, muuttuen lämpimän vihreäksi. Sadetta ei ilmeisesti ole luvattu aikoihin, mutta nämä kelit saa kyllä odottamaan kunnon ukkoskuuroa.

Ihanaa lauantaita sulle,

xx Matilda

Saariston taikuus

Palasimme juuri eräopasopintoihin kuuluvalta kesävaellukselta Raippaluodosta. Tämä oli viimeinen yhteinen retkemme opintojen aikana, joten tunnelma oli aivan erityinen. Porukkamme on hitsautunut vuodessa tiiviiksi perheeksi. Jokainen saa aidosti olla oma itsensä, kaikesta voi vitsailla ja silti aina tuetaan ja kannustetaan. Olo on haikea ja vähän surullinen, mutta enemmän silti onnellinen tästä kaikesta. Reppu on kirjaimellisesti täynnä likaisia kamoja uusia kokemuksia.

Raippaluoto oli myös paikkana vaikuttava kokemus. Olen aina rakastanut merta syvästi metsien ja tuntureiden lisäksi, mutta saaristokokemukseni rajoittuvat muutamiin mökkimuistoihin lapsuudesta. Odotin reissua jo ennalta kovasti, ja odotukset ylittyivät huimasti. Meillä oli tukikohtana metsähallituksen vuokramökki, jonka pihapiirissä yövyimme teltoissa. Valmistimme joka ilta yhteisen päivällisen avotulella, ja lämmitimme rantasaunan. Jos joku muuten väittää että retkiruoka on kuivaa ja pahaa, voi ilmoittautua vapaaehtoiseksi meidän ryhmän ruokanäyttöihin. Älyttömiä suorituksia! Joka ilta ruoka oli parasta. Intohimoisena jälkiruokien ystävänä erityismaininta niihin panostamisesta. Päivät olivat pitkiä ja yöt lyhyitä, nukkumaan oli vaikeuksia malttaa käydä. Onneksi päiväunille oli ohjelmassa  tilaa, ja nukun hyvin teltassa. Yksi reissun kohokohdista oli yömelonta. Päivällä tuuli niin paljon, että melonnan sijaan kesityimme kalastamiseen, vierailimme lintutornilla ja Raippaluodon kylänraitilla. Illalla tuulen tyynnyttyä lähdimme saunan jälkeen melomaan ulommas merelle katsomaan auringonlaskua. Ei tarvinnut pettyä. Tunnelma oli varsin taianomainen, kajakkien lipuessa pehmeässä öisessä hämyssä takaisin leiriin.

Melonta oli reissumme pääosassa, mutta ehdimme nauttia kauniista luonnosta myös kahdella eri luontopolulla, metsämaisema ei hävennyt tippaakaan merinäkymille. Näimme useaan otteeseen merikotkia, ja lukemattomia muita lintuja mutta tavoittelemani hyljepongaus jäi haaveeksi.  Melontan tuli kivasti lisää varmuutta viikon aikana, yllytyshulluna toimin myös  vapaaehtoisena pelastettavana ensimmäisen illan rescutusharjoituksessa. Suomeksi sanottuna kaadoin siis kajakkini kymmenen kertaa ja könysin meloja pitkin takaisin muiden avustuksella. Sain palkinnoksi makkaran. Hullun hauskaa. Toki uida polskutin muutenkin joka ilta, merivesi oli täydellisen virkistävää.

Tuli hoettua aika monta kertaa reissun aikana, että ollaan me valittu hyvin kun tänne on päädytty. Oli todella etuoikeutettu olo. Koko reissuhan oli meidän pakollisen tutkinnonosan osanäyttö. Läpi meni, kaiken hauskanpidon ohella. Olimme siis pienemmissä ryhmissä vastuussa kukin ryhmä yhdestä vaelluspäivästä, suunnittelimme ja toteutimme päivän ohjelman, sekä valmistimme ruuan. Kaikki sujui niin jouhevasti meidän ryhmässä, että vastuupäivästäkin oli helppoa nauttia. Jouduimme tekemään hieman muutoksia suunnitelmiin välillä tuulen takia, mutta kelit kyllä kohteli meitä pääosin silkkihansikkain.

Tuskin unohtuu ikinä tämä viikko meidän luokan kanssa. En usko, että kovinkaan moni olisi ollut vielä tänään valmis lähtemään. Kiitos ihan kaikille, ootte aarteita. Plus tietty erityiskiitos parhaalle telttaparille Maijalle, meillä on hyvä diili. Maija pakkaa mukaan kaiken, ja mä en mitään. Silloin on just sopivasti tavaraa.

Nyt väsyttää, rinkka on purkamatta ja kotona odotti kiireessä jätetty kaaos. Taidan silti vaan halia koiria ja kömpiä pehkuihin, huomenna päivä uusi ja aikaa huoltaa varusteet sekä aloittaa valmistautuminen tulevaan viikkoon, joka pitääkin sisällään sinkoilua ympäri Suomea töiden perässä. Kivaa ja jännää siis tulossa taas.

Mutta nyt, ihanaa viikonloppua just sulle!

xx Matilda

Lempihetkiä ja puunhalailua

Oma polkuni puunhalaajaksi alkaa jo lapsuudesta, kun mummu ja vaari ottivat mukaan mökille, ja opettivat rakastamaan Kuusamon kauniita maisemia. Asuimme muutenkin lähellä luontoa, ja leikit sujuivat luontevasti metsissä. Syötiin ketunleipiä ja suolaheinää, kiipeiltiin puissa ja uitiin päivät pitkät järvissä. Olen superonnekas, kun luontosuhteeni on kehittynyt lapsesta saakka luontevaksi osaksi elämää. Haluan omalla työlläni ja esimerkilläni innostaa ihmisiä nauttimaan luonnosta mahdollisimman matalalla kynnyksellä. 

Kymmenvuotiaana sain ensimmäisen oman koirani, ja siitä lähtien olenkin samoillut koirien kanssa metsissä päivittäin. Useita vuosia retkeilin lähimetsissä lenkkeillen, harrastin polkujuoksua ja maastoratsastusta. Mökillä nautin luonnon rauhasta. Hiljalleen lenkit pidentyivät päiväretkiksi, kesäisin nukuttiin laavuilla ja mökillä tulikin vietettyä kaikki vapaa-aika. Aloin haaveilla Lappiin muutosta, ja oravanpyörästä pois hyppäämisestä. Viime vuoden totaaliuupumisen ja hullun työtahdin jälkeen oli pakko miettiä elämää ihan kunnolla uusiksi, ja varovainen haave eräopaskoulusta konkretisoituikin nopeasti, ja aloitin eräopasopinnot Jämsässä. Eräopaskoulu on ollut parhaita päätöksiäni ikinä. Kesäkuussa edessä on seikkailu Norjaan työharjoitteluun. Norjan reissua varten tämä blogikin näkee vihdoin päivänvalon.  Tervetuloa mukaan matkalle, kirjoittelen niin arjesta, kuin seikkailuistakin.

xx Matilda