Huikeeta haikeeta kivaa vaikeeta

 

Kesäkuun ja loman lopussa tunsin itseni lähinnä ravistelluksi sampanjapulloksi joka poksahtaa ja kuohuu yli hetkenä minä hyvänsä. Aika läheisten kanssa loppui kesken, kuten aina. Paluu Lappiin tuntui vastenmielisltä, en edes oikein halunnut ajatella koko asiaa, toivoin vain että loma kestäisi ikuisesti. Olisin halunnut perua paluun ja vain jäädä heinäkuuksikin sinne patjalle pikkuveljen lattialle. Viimeisenä aamuna oli sellainen olo että en vaan suostu nousemaan sängystä, vaan jään peiton alle piiloon.

No somea seuranneet tietää sen meinanneen toteutua vähän turhankin hyvin, kun lähtöä edeltävällä viikolla auto sanoi itsensä irti. Siinä menikin sitten aika monta päivää selvitellessä miten helvetissä pääsee maanantaiksi töihin. Lähtöön liittyvät tunteet sentään hautautui käytännön asioiden alle, ja sain vielä ystävän kyytiläiseksi, joten meillä oli oikeastaan aika hulvaton matka tänne Leville rämäautolla. Oikeastaan voisi kutsua ihan jopa seikkailuksi. Rengaskin puhkesi sillälailla somasti 30 kilometriä ennen Leviä, eikä autosta löytynyt sopivaa rengasavainta. Kiitos vain sille paikalliselle pojalle joka sattui ajamaan ohi ja auttoi.

 

 

Etelän loma oli ihana ja  niin tarpeellinen. En edes tehnyt mitään erikoista, mutta vietin jokaisen päivän itselleni tärkeiden ihmisten kanssa. Ja se on kaikki millä on merkitystä. Tuntea kuuluvansa jonnekin. Enkä tarkoita paikkaa, vaan ihmisiä. Täälläkin on aivan ihania ihmisiä tietenkin mun ympärillä, en missään nimessä vähättele sitä. Mutta on eri asia viettää aikaa niiden ihmisten seurassa, jotka tietää susta kaiken. Ja vaikka viihdyinkin omassa seurassani (tai lähinnä koirien), ja luojan kiitos ystäviin on säilynyt välimatkasta huolimatta melkein päivittäinen yhteys, tuntui vaan niin kertakaikkisen hyvälta viettää kuukausi normaalia sosiaalista elämää. Tuli ihan sellanen riemu että niin, mullahan oikeesti on kavereita! Ja ihan parhaita mahdollisia vieläpä.

Kuukauden nukuin lattialla, ei haitannut yhtään.

 

 

Mutta tässäpä tulee tämä minun elämän paradoksi.

Kun päätiin takaisin Leville, tuntui ihanalta olla täällä. En olisi mitenkään päin halunnut lähteä tänne ja vikat päivät ennen lähtöä vaan itketti ja kadutti omat elämänvalinnat. Ja sitten kun keskellä yötä ajettiin vanhoja iskelmiä kuunnellen Levin portista siään, mulle tuli tosi hyvä olo että ompa kiva olla kotona. Haluaisinkin mieluusti jakautua vähän useampaan osaan, niin voisin olla monessa paikassa. Lapin kesä on ollut kyllä aika kylmä, täynnä sääskiä, mutta silti jotenkin aivan ihana. Ja yks parhaista jutuista on ollut kun mut pyydettiin ohjaamaan heinäkuuksi tohon wellnessille joogaa. Vajaa vuosi edellisistä vakkaritunneista on tehnyt ihmeitä, ja oon nauttinut ihan täysillä opettamisesta.

Pari viikkoa vielä täällä, ja sitten ois aika vaihtaa maisemaa Norjan puolelle.

 

Kivaa viikonloppua♥

xx Matilda

 

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *