Pakkanen puree poskista

 

Kiitos kaikista viesteistä viime postaukseen liittyen ♥  Kiva jos joku sai siitä innostusta toteuttaa haaveilemiaan asioita omassa elämässään.

 

 

Meillä on aika hulppeat pakkaset olleet jo reilun viikon, mutta täällä se ei aiheuta mitään katastrofia. Pieniä huomioita normaalin arjen sekaan.

Mikään ei pysähdy pakkasten takia.

 

 

Töissä tarkenee kun pukee kahdet villahousut, kolme merinopaitaa ja paksun norjalaisvillapaidan, kolmet villasukat, toppahousut, untuvatakin, kaksi numeroa liian suuret kelkkakengät, lapaset ja  rukkaset, kaulurin, pipon, kaulahuivin ja lopuksi kuorruttaa kaiken ainakin kolme numeroa liian suurella pilkkihaalarilla.

Ilman hanskoja pärjää noin kolme sekuntia, rukkasten kanssa ei saa mitään aikaan.

Hevosia ei palele. Niiden kanssa ei kovilla pakkasilla tietenkään juosta, mutta karvapallerot kestävät kyllä rauhallisia kävelyreissuja huomattavasti paremmin kuin topatut ihmiset.

Peittoon (tai kahteen) kääriytyneenä voi ihan hyvin ratsastaa.

 

 

Rinteessä ei näillä keleillä tarkene millään. Kaikki muu on mahdollista, mutta naama vain jäätyy vaikka mitä tekisi. Silmälasittomilla voi olla ehkä helpompaa kun ei tarvinne taistella samalla mitalla huurun kanssa. Jäätyminen ei toki estä laskemista, lyhentää aikaa vain. Noin tunnin kärsii mäessä vaikka olisi alusta saakka kylmä.

Hotjooga tuntuu uskomattoman mukavalta kun ulkona on sama lukema pakkasta, kuin joogasalissa lämmintä.

 

 

Koiria ei palele. Jääkalikkana töistä kotiin tuleva omistaja on joskus saattanut toivoa, ettei koirat olisi niin innokkaita ulkoilijoita kun ulkona on pakkanen 20 paremmalla puolella. Kävellessä pysyy kyllä lämpimänä.

Jos koittaa lyhentää koirien lenkkejä mukavuussyistä useampana päivänä, ilmestyy lakanoihin ja sängylle unohtuneisiin vaatteisiin kummallisia reikiä.

Pakkanen kaunistaa ja autioittaa maiseman. Hisseihin ei tarvitse jonottaa, laskea saa kaikessa rauhassa, lenkkipolut on tyhjänä, hevosten kanssa ei tarvitse häiriintyä kelkoista.

 

 

On kiva möllöttää kotona tuijottamassa takkatulta. On myös kiva lämmittää takkaa niin saa sisäälämpötilan viidestätoista asteestä lähemmäs kahtakymmentä.

Mihinkään ei voi lähteä hosuen kun autoa pitää lämmittää noin sata vuotta ennen käynnistystä. Tähän liittyen olen kehittynyt ruokakaupassa käynnin välttelyssä entistä taitavammaksi. Kahden viikon välein on ihan hyvä tiheys ruokaostoksille.

Pukeutumisessa ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä, ainut mikä kiinnostaa on lämpimänä pysyminen.

Päivät tuntuvat kaamoksen jälkeen ihan naurettavan pitkiltä. Aurinko on suorastaan huikenteleva, vaikkei vieläkään järin korkealle kipua.

 

 

Ihanaa viikkoa ♥ Huomenna saan parhaan ystäväni kylään! cant wait.

xx Matilda

 

Vapaapäivä Kätkätunturilla

 

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, kuuluu sanonta. Noh, tässä tapauksessa sillä ei ole mitään totuuspohjaa.

 

Olen kohta kaksi kuukautta suunnitellut retkeileväni Levitunturin vieressä kohoavalle Kätkälle. Muutaman kerran olen ollut jo aikeissa tarttua tuumasta toimeen, mutta ystävä google on Kätkän suhteen varsin kitsas, eikä esmerkiksi reitin aloituspaikasta sanota oikein muuta, kuin että Kätkälle pääsee näppärästi Sirkan keskustasta. Toki voi avata kartan ja katsoa, mutta näin eräoppaana kartat eivät ole suosikkejani, joten olen kerta toisensa jälkeen  kevyesti ärsyyntynyt ja jättänyt jutun toiseen kertaan.

No sitten tuli vapaapäivä ja kaunis ilma ja tekosyyt loppuivat kesken kun olin saanut selville kalliomaalausten ja perimätiedon avulla mistä polku löytyy. (Immeljärven vastapuolelta, Korkeaniemen näköalalaavun luota) Reitin pituutta tai mitään muutakaan epäolennaista en tullut kysyneeksi. Päivä oli tosiaan kaunis ja aavistuksen viileähkö -20 (tuntuu kuin -25 luki säätiedotuksessa) mutta eihän pikkupakkanen meitä pelottanut. Kamat niskaan, koirat autoon, koirille evästä taskuun ja itselle kamera olalle.

 

 

Jätin auton tien varteen ja aloin tarpomaan. Löysin oikopolun joka vei suoraan ylöspäin. Oikopoluthan on aina hyvä ajatus, niimpä sitten konttasin äkkijyrkkää polkua ylöspäin, ei käynyt mielen vieressäkään että se merkitty reitti olisi saattanut olla aavistuksen loivempi. Päästiin lopulta oikealle polulle, ja ajattelin ettei varmaan enää pitkäkään matka huipulle. Väärin, koko ajan tuli lisää tarvottavaa eteen. Itsellenihän en tosiaan ottanut a) evästä b) juotavaa c) taukovaatetta. Ylpeys ei tietenkään antanut periksi kääntyä kesken kaiken vaikka oli kuuma ja kylmä ja hiki ja jano ja nälkä ja pissahätää ei sentään ollut.

Vihdoin tuli kyltti jossa ystävällisesti kerrottiin huipulle olevan 300metriä. Ja siinä vaiheessa kun huippu tuli näkyviin, ei muuten harmittanutkaan enää yhtään, ja päähän hiipi ajatus ettei se nousu niin paha ollutkaan vaan ihan mukava. Tämä ihana itsepetos saa kerta toisensa jälkeen ihmisen kuluttamaan vapaa-aikaansa rämpimällä tuntitolkulla ylämäkeen ties minkä nyppylöiden päälle. Mikähän siinäkin on, että jos jossain on mäki jonka päältä voisi potentiaalisesti nähdä jonnekin, tulee himo kiivetä. Minä ainakin voin avoimesti myöntää että se itse kiipeäminen on aivan hanurista.

Koska olin liikkeellä varsin myöhään, auringonlaskun aikaan, ei ketään muita näkynyt enää mailla halmeilla,  vain muutama seurue oli tullut vastaan kun tarvoin itse vielä ylös. Niimpä päästin koirat hetkeksi ilakoimaan  ihastelemaan maisemia ja napsin kuvia. Jotenkin täällä on kuvaaminen ja kaikki somettaminen jäänyt aika vähälle, olen keskittynyt elämään ja kokemaan tätä uutta arkea itse. Mutta ajattelin nyt, kun valo lisääntyy ja päivä pitenee, ryhdistäytyä kuvaamisessa. Koska nautin siitä ja nautin niiden hetkien katselemisesta jälkeenpäinkin.

 

 

Huipulla unohtui myös hiki ja kylmyys, upeilla maisemilla on aika iso vaikutus ihan kaikkeen. Ei ollut kiire alas, polkukin oli niin leveä ettei mitään eksymisvaaraa edes pimeässä tulisi. Koska olen ollut vastikään kipeä, en kuitenkaan viitsinyt ehdoin tahdoin jäädyttää itseäni enempää kuin oli pakollista, joten auringon painuttua piiloon lähdimme viipottamaan alas. Matka ei tuntunutkaan enää yhtään pitkältä, raskaalta eikä tuskaiselta. Alaspäin tultaessa maisema avautuu myös tosi kauniisti Leville ja Sirkkaan. Välillä oli niin jyrkkää että pysty laskea pyllymäkeä.

Ihme kyllä auto lähti ihan nätisti käyntiin, minä sen sijaan olin aivan totaalisen umpijäässä märissä vaatteissani eikä autossakaan ollut mitään lisävaatetta. Äkkiä kotiin ja sauna tulille.

 

 

Upea upea luonto kyllä teki jälleen kerran niin suurenmoisen vaikutuksen. Vaikka vähän nauratti tuo oma ammattilaismainen valmistautuminen.  Noh, tuskin opin tästä mitään ja aion muuten viedä tulevia vieraita tuonne patikoimaan, kiva pohjetreeni. Koiratkin nukkuivat kiltisti illan.  Nyt on retkitauko katkaistu onnistuneesti, joten voi suunnitella seuraavaa. Kuvien laatu ei päätä huimaa, koska oli jo yllättäen aika pimeää kun vihdoin tonne huipulle saatiin luumme raahattua.

 

Palailen pian arkikuulumisten kanssa, olen kerännyt hitaasti mutta varmasti puhelinkuvista pientä katsausta perusarjesta täällä.

ihanaa viikkoa,

xx Matilda

Rauhallista, rentoa, levollista Joulua

Lämpimät Jouluterveiset täältä jäätävästä pohjolasta.♥

 

Meillä on töissä vuoden kiireisin aika menossa, ei ole paljoa blogille (tai yhtään millekään muullekaan ylimääräiselle) ollut aikaa. Mutta päätin että se on ihan ok, ehtiihän sitä sitten kevväämmälläkin, turha stressata. Ollaan jo kotiuduttu tosi hyvin, olen yllättänyt itseni ajattelemasta hokemasta yllättävän monelle, etten kyllä Suomessa muualla enää haluaisi asua. Onneksi olen ylpeästi myös takinkääntäjä jos niikseen tulee, joten ei nyt vannota mitään. Täällä on kuitenkin ihmisen erinomaisen hyvä olla ja elellä.

 

Sitä en tajua, miten yhtäkkiä tuli joulu.

 

Sen kummempua jouluvalmisteluita tässä ei kaiken työn ohessa olla puuhailtu, lähinnä torttuja ollaan leivottu ja glögiä kiskottu. Yllättävän monet pikkujoulut on silti mahtunut ohjelmaan. Kämppis toi viime viikolla töistä meille ylimääräisen joulukuusen, äiti lähetti kotoa jouluvalot, ja eilen joulusiivouksen päätteeksi vielä koristelimme kuusen joululauluja kuunnellen. Nyt alkaa olla joulutunnelma kohdillaan. Kämppikset lähtivät eilen tahoilleen joulun viettoon, ja oma perheeni matkusti tänne tänään. Nyt on tupa täynnä rakkaita ja mieli pullollaan onnea ja iloa. Sanoinkuvaamattoman ihanaa saada oma perhe tänne. Aattona on tiukka päivä töissä, mutta koitan ottaa koko joulun mahdollisimman rennosti.

Olen vähän kahdenlainen jouluihminen. Toisaalta en perusta yhtään siitä kaikesta hössötyksestä, enkä varsinkaan stressistä joka tuntuu liittyvän tosi isosti joulun valmisteluun. En jaksa mitään krääsää, ja olen varmaan kerran ostanut lahjat etukäteen. Tänä vuonna vedin pohjat, enkä ole ostanyt mitään. Päätin (tänään, kun olin käynyt kaupassa ja tajusin etten vieläkään ole ostanut yhtään lahjaa) antaa aineettomia lahjakortteja.

Toisaalta taas rakastan joulua ihan mahdottoman paljon. Joulussa on ehdottomasti taikaa. Rakastan yhdessäoloa läheisten kanssa, syömistä ja kaikkia niitä ihania ruokia joita jouluun kuuluu. Rakastan kodin tunnelmaa jouluvalojen loisteessa. Itselleni tärkeintä joulussa on lupa olla vaan rakkaiden ympäröimänä muutama päivä. Jouluna on helpompi löytää itsestään se maailman hyvyyteen uskova lapsi. ♥

 

 

Toivotankin ennen kaikkea ihanaa, rauhallista, rentoa ja levollista joulua ihan kaikille.

 

xx Matilda

Levi on 531 m korkea, sielussa rauha mutta äitiä ikävä

 

Tasan kansi viikoa sitten pakkasin neljännen kerran tänä vuonna muuttokuorman autoon, koirat konttiin ja käänsin suunnan kohti pohjoista. Tuntui kummalliselta vihdoin muuttaa, päätös tulevasta muutosta tuli kuitenkin tehtyä jo viime talvena. Harvoin suunnittelen elämässäni mitään niin pitkälle, joten tätä oli kyllä odotettu. 

Viimeisinä päivinä Jyväskylässä kärsin tutusta alakulosta ja haikeudesta,  ja mietin miksi haluan toistuvasti hyvästellä. Samalla tiesin että olo helpottaisi kun pääsisi lähtemään, seikkailu valtaisi mielen ja vapaus huumaisi aistit, niinkuin ennenkin. Eikä Jyväskylä ole enää aikoihin tarjonnut minulle sitä, mitä elämässä etsin.

Leville päästyäni purin heti tavarat kaappeihin, levitin mummun tekemän räsymaton keskeisimmälle paikalle asunnossa ja nukuin kuin tukki molemmat koirat kainalossa jättisängyssäni. Työt alkoivat heti seuraavana aamuna ja arki lähti rullaamaan rytisten. Syksyn kevyiden joogaopetusten jälkeen harppaus kokopäivätyöhön ulkona ei ollut ihan kevyt, joten elämä täällä on ollut lähinnä töitä, lenkkeilyä ja nukkumista. Ennenkuin kroppa ehti tottua fyysisesti raskaaseen työhön ja energiatasot taas palautua, sainkin riesaksi flunssan.

 

 

Kun puhelimeni hajosi ensimmäisen viikon jälkeen hetkeksi totaalisesti, tajusin miten kiinni olenkaan omissa sosiaalisissa ympyröissäni. Olen kertonut itselleni tarinaa omasta tilan- ja yksinäisyydenkaipuustani, mutta kun yksinäisyyttä heitettiinkin kasvoille oikein saavillinen pyytämättä, oli olo kaikkea mutta kuin vahva ja voimaantunut. Tajusin, etten olekaan ihan niin itsenäinen kuin omassa tarinassani.

Nautin yksinolosta, omilla ehdoillani. Vuodenaika on toki otollinen kaipuulle, illat ovat pitkiä ja pimeitä, lumikin tuli vasta pari päivää sitten. Kun ei vielä ole täältä edes pientä sosiaalisen verkon poikastakaan, tulee ihan kirjaimellisesti äitiä (ja ystäviä) ikävä. Flunssa nostaa myös itsesäälipisteitä roimasti.

 

 

Älkääkä käsittäkö väärin,

minä rakastan olla täällä.

Uusi työ on osoittautunut sellaiseksi mitä odotinkin, rakastan tehdä töitä hevosten kanssa. En osaisi kuvitella mieluisampia työkavereita kuin eläimet, olen siitä haaveillut tavalla tai toisella lapsuudesta saakka. Tuntuu hassulta, että nyt se lapusuuden unelma, kaikkien mutkien ja kiemuroiden jälkeen, toteutuikin vähän vahingossa. En missään vaiheessa eräopaskoulussakaan ajatellut hakeutuvani hevosten pariin, mutta kun ilmoituksen työpaikasta näin, kaikki loksahtikin jotenkin itsestäänselvästi paikalleen.  Ihmistyökaveritkin ovat sattumoisin täyttä kultaa. Kaikki uuden opettelu on tietenkin alussa väsyttävää, mutta niin se on aina.

Tämä paikka. Meinaan pakahtua ja haljeta ilosta joka päivä, kun katselen näitä maisemia, ja tajuan että minä oikeasti asun täällä. Ei tarvitse lähteä minnekään. Voin kiivetä tunturiin joka päivä ihastelemaan aurinkoa, joka juuri ja juuri jaksaa vielä kavuta horisontin yläpuolelle, kävellä aamuisin Ounasjoen rantaa kuun valaistessa polkua. Ihmetellä iltalenkillä tähtitaivasta ilman valosaastetta. Kuunnella puhdasta hiljaisuutta.

Liitelevä ja lepattava sieluni on löytänyt taas kotiin. Tunturit pistävät sisimpäni levottomuudet oikeisiin mittasuhteisiin. Olen kokenut tätä samaa levollisuutta aina Kuusamossa, ja viime kesänä Norjassa. Pohjoinen vinksauttaa jollain perustavanlaatuisella tavalla palaseni oikeille paikoilleen.

On hyvä olla, vaikkei ihan kaikki aina olisikaan hyvin.

 

 

Tietysti, täälläkin, syyllistyn luonteelleni ominaisesti “hetikaikkimullenyt” ahdinkoon, eli koen huonoa omaatuntoa kun makaan flunssassa väsyneenä sohvalla, vaikka olen täällä. Mutta yritän silti parhaani mukaan vakuutella itselleni, ettei nuo tunturit tuolta mihinkään katoa, vaikken ole ensimmäisen kahden viikon aikana ehtinyt jokaista huiputtamaan.

Sen sijaan olen käppäillyt lähipoluilla ja maannut viltin alla kuuntelemassa Harry Potteria. ja kuten taaskin itseäni viisaampi ystäväni sanoi

“Henkinen kasvu pysähtyy jos yrittää kasvaa kaamosaikana”

 

Kuvia otin Levitunturin päältä, ennenkuin lumi saapui maahan.

xx Matilda