Koirien kanssa matkoilla

 

Koirien kanssa matkustelusta tulee jonkun verran kysymyksiä, joten koitan kasata omia kokemuksiani yhteen.

Minulle on ollut aina itsestäänselvää reissata koirien kanssa, en niitä muuten voisi yksin pitääkään. Ja kääntöpuolena: tuskin olisin niin paljoa uskaltanut yksin reissailla ilman koiria. Koirien kanssa en ole koskaan pelännyt missään, mutta yksin varmasti olisin. Koirat ovat myös mahtavaa seuraa, ei tule yksinäinen olo. Tämä onkin välillä ihmisten vaikea ymmärtää: Minä olen ihan itse halunnut ne koirat, ja minä ihan itse haluan reissata niiden kanssa. Koirilla on kyllä mummola, jossa ne saavat olla hoidossa, mutta otan ne aina mieluummin mukaan, jos se on mahdollista. En siis koe koiria riippakivinä jotka hankaloittavat elämääni, vaan mun parhaina kavereina joiden kanssa haluan kokea asioita.

 

 

Itse koen koirien kanssa matkustamisen helpoksi, koska omani viihtyvät hyvin autossa, nukkuvat rauhallisesti teltassa ja ovat varsin rauhallisia kaikenlaisissa ympäristöissä. Emme ole liikkuneet julkisilla tai lentämällä, joten vain omalla autolla matkustamisesta on kokemusta. Ne tykkäävät myös patikoida pitkiä matkoja, pärjäävät kaikenlaisessa maastossa ja pystyvät kantamaan omissa repuissaan tavaransa. Niiden kanssa voi mennä erämaavallukselle tai ravintolaan syömään.

Suomessa ollaan oltu hotellissa, ja oman kokemukseni mukaan hotelli- ja mökkimajoitusta on kohtuullisen hyvin saatavilla koirien kanssa.

Norjassa ollaan nukuttu aina autossa, teltassa tai omassa vuokra-asunnossa koska olen täällä töissä kesäisin. Vuokra-asunnon hankinta on Norjassa koirien kanssa  hankalaa, näin kahden kesän kokemuksella. Joten suosittelen selvittämään myös lomamatkan majoitukset etukäteen, mikäli haluaa oikeaan sänkyyn välillä. Kuulemani mukaan Norjasta kuitenkin löytyy hyvin hotelleja yms joihin saa pientä lisämaksua vastaan ottaa koiran mukaan.

 

 

Norjaan koiran kanssa matkustaminen on muuten todella vaivatonta, koira tarvitsee tunnistusmerkinnän, rokotukset ja lemmikkieläinpassin. Mikäli rabies-rokotus on mennyt vanhaksi, tulee karenssi joten kannattaa huolehtia kaikki kuntoon hyvissä ajoin ennen matkaa. Passin saa edullisemmin rokotusten yhteydessä, mutta ei se kovin kallis ole erikseenkään hankittuna. sanoisin 50-80€. Jos mielii Ruotsiin tai Ruotsin kautta Norjaan, tarvitaan ekinokokkilääkitys. Suomi ja Norja ovat siis ekinokokkivapaita maita, mutta Ruotsi ei. Lääkitys pitää antaa eläinlääkärissä, ja lääkäri merkitsee käynnin koiran passiin. Itse olen aina matkustanut Suomesta suoraan Norjaan, jolloin ei tarvita lääkitystä. Ruokaviraston sivuilta löytyy kaikki tarvittava informaatio. Nämä asiat kannattaa oikeasti hoitaa huolella kuntoon, jos koiralla ei ole tarvittavia dokumenttejä, se ihan todella jää sinne tulliin.

Muutamat koirarodut ovat Norjassa kiellettyjä, niin kutsutut taisteluoirat ja muuten vaarallisiksi luokitellut. Kannattaa ehdottomasti tsekata lista läpi, ettei tule ikävää yllätystä. Myöskään rescuekoiria ei saa viedä Norjaan. Koiran pitää olla ollut vähintään puoli vuotta Suomessa omistajallaan, ennenkuin sen kanssa voi matkustaa Norjaan. Ainakaan oman rescuekoirani passissa ei lue mitään Suomeen saapumista, joten pidän aina Norjaan matkatessani luovutussopimusta eli ns. kauppakirjaa mukana, siitä voidaan todentaa milloin koira on siirtynyt omistukseeni.

 

 

Norjassa on panostetaan vaellus- ja retkeilyharrastukseen todella paljon, joten nähtävää ja koettavaa on koirien kanssa ihan mielettömästi. Mikäli mielii huiputtamaan vuoria, kannattaa etukäteen selvittää soveltuuko reitti myös koirille. Norjassa reittien vaativuustasot poikkeaa aika merkittävästi Suomesta, koska luonto on niin erilaista. Mediumtasoinenkin reitti saattaa sisältää jonkun pätkän jossa joutuu ihan kiipeämään. Oman kokemukseni mukaan koirat selviävät kyllä varsin hyvin vaikeammistakin paikoista, mutta tosiaan kannattaa tehdä vähän tutkimusta etukäteen. Ja koiraa kannattaa tietenkin treenata vaihtelevissa maastoissa, opettaa kiipeilemään kivillä jne.

Me käydään paljon Levillä kävelemässä rakkakivikossa. Vuorilla voi olla myös perusteltua käyttää tassuvahaa ja mahdollisesti tossuja, jos koiran tassut ei ole tottuneet kivikkoiseen maastoon. Norjassa kannattaa myös varautua lampaisiin. Lampaat laiduntavat ainakin pohjoisessa vapaina, eli niihin voi törmätä retkeillessä ihan missä vain, samalla lailla kuin Suomen Lapissa poroihin. Koira on siis syytä pitää kiinni, toki muutenkin koirat pidtään kiinni aina reiteillä.

Sisätiloihin ei aina saa ottaa koiria, mutta tähän mennessä ainakin kaikkien ravintoloiden terasseille on koirat olleet ok. Myös meidän valassafarille saa ottaa koiran mukaan, ja muutenkin olen yleisesti kokenut ilmapiirin Norjassa kohtalaisen koiramyönteiseksi. Lauttamatkoilla useimmiten koira saa olla kannella, mutta kannattaa varmistaa sekin etukäteen. Jos koira viihtyy autossa, niin täällä pohjoisessa ei ihan kauhean usein hellettä piisaa, usein on säiden puolesta ihan mahdollista pitää koiria autossakin esim ravintolakäynnin ajan.

Norja on todella suosittu matkailumaa, eli kannattaa asennoitua siihen että reiteillä ja telttapaikoilla on muitakin. Täältä löytyy tienvarsilta todella hyvin levähdyspaikkoja joihin voi jäädä yöksi autoon tai telttaan. Monissa on vessatkin. Lofootit on tietenkin todella ruuhkaiset kesäkuukausina, joten jos kaipaa vähän rauhallisempia maisemia suosittelen lähialueita, esimerkiksi Vesterålenia jossa me asutaan, tai Senjaa. Maisemat on ihan yhtä hienot, mutta ihmisiä hiukan vähemmän. Meillä kävi viime kesänä Lofooteilla hyvä tuuri, oli niin huono keli että saatiin olla ihan kaikessa rauhassa. Tänä kesänä olisi tarkoitus tutustua paremmin Senjaan ja Lyngenin aluella, kun pääsen työn puolesta käymään Lofooteilla.

 

 

En ole sen kummemmin koirille opettanut  erityisiä taitoja matkailua varten, mielestäni ne oppivat siinä sivussa kun ovat mukana paljon kaikkialla. Itse pidän tärkeimpänä huolehtia siitä, etteivät koirat ole häiriöksi muille. Eli peruskäytöstavat ja hyvä sosialistaminen. Omat koirani eivät pidä tuntemattomista ihmisistä, mutta eivät myöskään reagoi niihin kun ei tule aivan iholle. Eli pärjätään hyvin sillä, että minä omistajana huolehdin ettei kukaan tule lääppimään koiria, ja pidän selkeät rajat.

Mutta toki kannattaa rehellisesti tarkastella oman koiran kokemusmaailmaa, ja miettiä sopiiko koiralle reissaaminen vai viihtyykö se paremmin omassa tutussa ympäristössä. Omat koirani ovat kaikkein rennoimpia kun ne saavat olla mukanani, paikasta viis. Ja mikäli koira vaikka inhoaa autossa olemista, ei ehkä kannata suunnitella Norjan road trippiä. Mutta pääsääntöisesti ajattelen että tekemällä oppii, ja koirat on aika sopeutuvaisia.

Suurimmat haasteet on useimmiten ulkopuolisten ihmisten korvien välissä. Olen kohdannut kasapäin ennakkoluuloja omasta elämäntyylistäni yhdistettynä koirienpitoon. Luotan kuitenkin siihen, että tällä koirakokemuksella osaan tunnistaa milloin koira voi hyvin ja milloin se on stressaantunut.

Ennakkoluulot istuvat tiukassa, ja suomalainen koirakulttuuri on edelleen todella takapajuista, koiran paikka on hyvin vahvasti kotona ja/tai pihan perällä. Se että koiraa pidetään mukana ja osallistuvana perheenjäsenenä, on aika uutta.

En tiedä onko tästä mitään apua, mutta kiteytyksenä

1) Viralliset asiat eli matkustukseen liittyvät asiakirjat kuntoon.

2) Pikkuisen taustatyötä koiraystävällisistä paikoista ja sopivista reiteistä, sekä majoituksista mikäli ei kokoaikaa nuku teltassa tai autossa.

3) Paljon rentoa asennetta, ja hyväksymistä että koiran ehdoilla mennään.

4) Muiden matkailijoiden huomioonottaminen, asenteita muutetaan koiramyönteisiksi tai -kielteisiksi käytännön kokemusten myötä.

että terkkuja vaan Norjan maalta, kuukausi vielä näitä maisemia.

xx Matilda

 

Jos sun stressi on niin mene metsään

 

Muuttokaaoksen keskellä olen taas kerran ihan itse konkreettisesti todistanut kuinka iso vaikutus luonnolla on omaan hyvinvointiin. Kun on kiire ja stressaa, on vaan ihan pakko päästä välillä metsään. Huomaan jo pienenkin piipahduksen tekevän ihmeitä. Metsän syleilyssä on helpompi olla ja hengittää, arkiset murheet eivät jaksa seurata puiden alle, vaan jäävät metsän reunaan odottamaan.  Tässä muuttoa suorittaessa aina välillä kotona pahvilaatikoiden keskellä istuessa iskee epätoivo, mutta jo kymmenen minuuttia metsässä saa aivot käännettyä “kyllä kaikki järjestyy” asentoon. Metsästä palaa pikkuisen energisempi ja iloisempi tyyppi, joka jaksaa uskoa siihen että vielä tästä kaaoksestakin löytyy se järki ja innostus, jonka takia tälle tielle lähdin.

Tällä hetkellä ollaan poikien kanssa siskoni luona Helsingissä, mulla on Nuuksiossa metsämieli-keikkoja. En taas oikein tahdo uskoa, miten kivaa voi työ olla. Kun alotin joogan ohjaamisen, mietin ihan samaa.  Työssä menee kuitenkin elämästä aika iso siivu, joten olen kyllä todella kiitollinen saadessani tehdä asioita, joita rakastan. Leipä on ohut ja alkutaipaleellahan tässä ollaan kaikin puolin, mutta on jo nyt todella etuoikeutettu olo. On muuten myös kivaa kertoa ihmisille luonnosta ja sen hyvinvointivaikutuksista, kun ne koskettaa itseä tällä hetkellä stressaavassa elämäntilanteessa niin läheisesti ja konkreettisesti. Seison sataprosenttisesti sen takana, mitä puhun.

Huominen metsämieli- keikka on samalla eräopasopintojeni näyttö, aiheena teemallisten luontopalveluiden järjestäminen. Koulu on siis sentään hyvällä mallilla, vaikka tuntuu että koko pakka on muka levällään tällä hetkellä. Noh, perjantaina asunnon luovutus joten sen jälkeen olen huoleton koditon. Ennen perjantaita on kyllä vielä hommaa enemmän kuin tarpeeksi, alunperin ajattelin viihtyä täällä torstaihin saakka, mutta pakko lähteä jo huomenna että ehtii nukkuakin ennen perjantaita. Nukkuminen on nimittäin aika jees, sen aina tajuaa kun unet jää kiireen keskellä liian lyhyiksi.

Tänään meillä oli yhtä varsin vapaamuotoista palaveria lukuunottamatta vapaapäivä, yritin aamulla herätä kymmenelta mutta olin niin väsynyt että sain itseni oikeasti hereille lopulta vasta 12, kun sisko alkoi paistaa lettuja (tehokas herätyskello). Hoitelin aamupäivän vähän asioita koneen ja puhelimen päässä, ja iltapäivästä käppäiltiin Rajasaareen palaveriin, jonka tuotos julkaistaan ihan pian. En malttaisi odottaa, tulee niin kivaa. Palaveri pidettiin siis koirapuistossa, joten koirat saattavat liittyä myös valmiiseen tuotteeseen olennaisesti. Mukava 12 km kävelylenkki saatiin samalla, ja pysähdyttiin Regattaan kahville ja korvapuustille. Noista mun maalaisjunteista on täällä Helsingissä kuoriutunut varsin kehityskelpoisia citykoiria, enpä aluksi olisi uskonut.

Nyt taidetaan käydä vielä iltauinnilla, huomennakaan ei onneksi tarvitse kukonlaulun aikaan nousta. Postauksen kuvat on maanantailta Nuuksiosta. On kyllä maa niin tuhottoman kuiva, että ihan hirvittää. Kävin ihan lenkkareilla kuvaamassa tupasvilloja, ei puhettakaan että olisi kengät kastuneet.

xx Matilda

Rescuesta on kotikoiraksi – Deli

 

Tällä hetkellä on käynnissä sosiaalisessa mediassa Koiruuksien klubin kampanja nimeltä Rescuesta on kotikoiraksi. Koska rescuekoirat ovat olleet viime aikoina pinnalla useasti, mielestäni kampanja on erityisen tärkeä ja tulee hyvään saumaan. Halusin osallistua kampanjaan kertomalla Delin tarinan, Deli kun on ehta rescuekoira Liettuan perukoilta. Ajoituskin on mainio, sillä pari viikkoa sitten tuli kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun tuon karvapalleron kävin Helsingistä noutamassa.

Lempin jäätyä ainokaiseksi vanhan koirani Herkun kuoltua, olin hiljalleen alkanut suunnitella toisen koiran hankintaa, kuitenkaan asiaa kauheasti kiirehtimättä. Ainoa toimenpide oli, että liityin Facebookin Aikuiset kodinvaihtajat- ryhmään, sillä en halunnut pentua vaan tarjota kodin jollekin sitä tarvitsevalle. Luotin siihen, että tiedän kun se oikea pomppaa vastaan. Ja niinhän siinä kävi, joku oli linkittänyt Pet Rescue Finlandin sivuilta jonkun aivan muun koiran, ja vahingossa erehdyin sivuja selaamaan. Jumahdin Delin kohdalle, ja katsoin videoita uudestaan ja uudestaan. Sivuilla luki Delin olevan tyttö, täydellistä, koska Lempi oli alkanut vähän pörheillä toisille uroksille aikuistuttuaan. Noh, en silti tehnyt vielä asian eteen mitään.

Huomasin vierailevani sivuilla useamman kerran viikossa, tarkistamassa olisiko tämä Delis-niminen kaunotar jo löytänyt kodin. Ei ollut, ja eräänä päivänä Delin kohdalle oli ilmestynyt teksti, jossa kerrottiin koiran olevan valmis matkaamaan Suomeen, koti vain puuttui. Soitin muistaakseni äidille ja kannustuksen saattelemana laitoin viestiä Pet Rescue Finlandille. Kerroin hyvin kaunistelematta meidän elämästä, että asutaan kerrostalossa ja minkälaista elämää vietetään. Tuli ensimmäinen takapakki, Deli olikin poika. Vaihdeltiin paljon viestejä ja puntaroitiin tilannetta monelta kantilta. Pikkuisen piti uudelleen miettiä, mutta olin jo niin ihastunut koiraan että yhdistyksen kanssa sovittiin, että Deli tuotaisi joka tapauksessa Suomeen ja jos yhteiselo meillä ei sujuisi, siirtyisi Deli yhdistyksen kautta kotihoitoon ja hänelle etsittäisiin rauhassa uusi koti. Tästä päätöksestä meni muistaakseni vain reilu viikko siihen, että Deli matkasi Suomeen.

Ajoimme ystäväni Jennin kanssa hakemaan Deliä Helsingistä, Lempi mukana. Pelkojeni vastaisesti Lempi oli ystävällisen kiinnostunut Delistä, mutta Deli pelkäsikin isompaa urosta hullun lailla ja murisi ja näytteli hampaita jos Lempi tuli liian lähelle. Päätettiin silti yrittää, ja Deli pakattiin takakontiin syömään luuta. Kotona veimme Jennin kanssa koirat yhdessä asuntoon, ja jaoimme kaksioni puoliksi isolla vanerilevyllä. Halusin että molemmilla koirilla on oma rauha.  Ensimmäiset viikot olivat suoraan  sanottuna todella haastavia. Deli pelkäsi Lempiä, ja kävi päälle aina kun Lempi tuli liian lähelle. Totta kai Lempillä alkoi myös palaa hermot, kun joku tulee sen kotiin ärisemään. Koirat viettivät siis kotona ollessaan aikansa eri puolilla asuntoa, ja lenkillä käytiin yhtäaikaa mutta eri ihmisten taluttamana. Kiitos vaan perheelle ja ystäville jotka auttoivat ihan huikean paljon tässä vaiheessa. Pikkuhiljaa pystyin menemään yksin molempien kanssa ulos, ja ulkona ei tullut enää kovin helposti kinaa. Oli onneksi lämmin toukokuun loppu, ja luin pääsykokeisiin eli olin töistä pari viikkoa lomalla. Vietimme aikaa lähinnä ulkona, ja hiljalleen Deli alkoi sietää Lempiä. Vieläkin kävi helposti niin, että Deli halusi vähän leikkiä, mutta Lempin lähtiessä mukaan Deli säikähti ja alkoi ärisemään. En siis aluksi antanut poikien yhtään innostua toistensa kanssa, vaikka olisivat halunneet. Uimisesta onneksi löytyi yhteinen sävel, ja Deliäkin oli helppo uittaa flexin kanssa.

Muutaman viikon kuluessa vaihdoin kotona vanerin eurolavaan, eli näköyhteys oli koko ajan, kun olin itsekin kotona. Hiljalleen etenimme niin, ettei minun kotona ollessani ollut enää mitään estettä, mutten jättänyt poikia keskenään samalle puolelle. Noin kuukauden kulutta yhteiselossa oli saavutettu rauha, ja molemmat koirat pystyivät rentoutumaan. Harjoittelimme vielä keskenään olon pienissä pätkissä, ihan niinkuin pennun kanssa. Sen jälkeen ne ovat olleet kuin veljekset, välillä tulee jostain asioista (ruoka, kepit, lelut, huomio) kinaa, mutta ikinä ei ole kumpaankaan tullut edes pientä naarmua. Leikit ovat todella rajuja, ja Deli on se osapuoli joka haastaa ja härnää vanhempaa Lempiä leikkimään, eikä luovuta ennenkuin saa huomiota, hyvällä tai pahalla.

Ihmisille Deli on ollut koko ajan todella ystävälinen, mutta oli aluksi myös tosi arka. Käytöksestä näki selvästi, että koiraa on kohdeltu huonosti. Deli ei siis ole taustaltaan katukoira, vaan on kasvanut jossakin perheessä, joka toi Delin lopetettavaksi koska koirasta oli kasvanut heidän mielestään liian suuri. Eläinlääkäri ei onneksi kilttiä nuorta nallekarhua lopettanut, vaan se päätyi Pet Rescuen yhteistyötarhalle, ja sieltä kotihoitoon Liettuassa. Kotihoitopaikka oli Delille lottovoitto, siellä oli muutama vanhempi koira ja todella koirakokenut vanha pariskunta omistajina. Valitettavasti pariskunnan mies sairastui ja Deli joutui tarhalle. Tarhalla Deli alkoi kehittää hyvin nopeasti turhautuneisuuttaan huonoja tapoja, ja henkilökunta olikin sitä mieltä että koira on saatava äkkiä Suomeen.  Deli ehti viettää tarhalla vain puoli vuotta, ja sen takia sopeutuikin varmasti niin mutkattomasti meidän perheeseen. Delillä oli siis hyvä sijaisperhe, ja näin itse viime kesänä kun Deli tapasi Pet Rescuen tapaamisessa sijaisperheensä isännän puolentoista vuoden tauon jälkeen, en meinannut hennoa viedä koiraa enää mukanani, kiintymys oli puolin ja toisin niin käsin kosketeltava. Oli kyllä roskia molemmissa silmissä kotimatkalla.

Huonot kokemukset ovat siis tulleet alkuperäisestä perheestä. Deli leimautui minuun todella nopeasti, eikä ole ikinä ollut ihmisiä kohtaan tippaakaan hyökkäävä, päinvastoin pelokas ja alistuva. Deliä ei moneen kuukauteen voinut yhtään komentaa, koska koira meni aivan paniikkiin heti. Miehiä Deli arasteli todella pitkään, ja pieni varovaisuus on edelleen havaittavissa etenkin sisätiloissa. Ensimmäinen eläinlääkärikäynti on jäänyt mieleen, kun 40kg karvaohjus juoksi ympäri vastaanottoa eläinlääkäriä pakoon, siinä meni tippatelineet ym. mukana. Deli on muutenkin varsin pidättyväinen vieraita kohtaan, se hakeutuu aina omiin oloihinsa vaikka olisi tuttujakin kylässä. Myös vieraissa paikoissa Deli etsii aina rauhallisen (makuu)huoneen ja hakeutuu omaan rauhaan, jos vain mahdollista.  Deli oli myös alkuun aivan mahdoton ruokavaras, ja edelleenkin hotkii kaiken ruokaa etäisesti muistuttavan ajattelematta yhtään. Olin alkuun varma, että koira vielä tukehtuu. Syötän pojat edelleen erikseen, ja Deli söi pitkää ihan omassa rauhassa suljettujen ovien takana, koska myös ihmisten läsnäolo aiheutti silmittömän paniikkiahmimisen. Olen mm. todistanut Delin syövän kokonaisen kuolleen linnun kerralla, säikähdettyään että aion viedä sen aarteen.

Palkitsevinta kaikesta on ollut koiran luonteen täydellinen muutos. Kun Deli saapui meille, sen koko olemus oli yhtä isoa anteeksipyyntöä. Koira oli täysin hajuton, mauton ja väritön, alistui kun siihen päin edes vilkaisi. Luultiin myös pitkään, ettei se varmaan edes osaa haukkua. Mutta kun pato murtui, löytyi komea ja kumea haukkuääni, jota se ei arkaile käyttää mikäli ei saa haluamaansa huomiota. Pikkuhiljaa Delistä on kehittynyt maailman jästipäisin ja hassuin pieni riiviö, jolla on korvat välillä vain koristeena. Olemuksessa ei ole enää mitään anteeksipyytelevää, mutta samalla Deli on edelleen minuun todella leimautunut ja tottelee tosi hyvin, jos totteleminen tehdään sen kannalta kannattavaksi. Eli niinkuin mikä tahansa koira. Deli on myös mukavuudenhaluisin ja halipulaisin otus, johon olen törmännyt. Se omii sängyt ja sohvat jokaisessa paikassa silmääkään räpäyttämättä, ja r a k a s t a a köllötellä kainalossa, ja pyytää myös syliin jos ei ole saanut omasta mielestään tarpeeksi läheisyyttä. Uusin taito, jonka Deli on omaksunut, on ihmisten pussailu. Vasta ihan viime aikoina se on alkanut antamaan varovaisia pusuja. Vaikka Deli on vieraille edelleen pidättyväinen, on se oman perheen parissa todella riehakas, iloinen ja huumorintajuinen otus. En voisi olla onnellisempi siitä, että tarjosin kodin rescuelle. Persoonallisempaa koiraa saa hakea.

Deli rakastaa uimista ja lunta. Se suhtautuu molempiin uskomattoman suurella intohimolla. Myös varvikossa ja nurmikolla kieriskely, etenkin uimisen jälkeen ovat sen lempipuuhia. Ruoka on edelleen Delille tärkeintä, mutta enää en joka päivä pelkää sen tukehtuvan. Deli oli fyysisesti todella surkeassa kunnossa meille saapuessaan, aluksi lenkit olivat todella lyhyitä ja rauhallisia. Sen uintitekniikkakin oli pylly pohjassa ja etujalat ilmassa-tyyppinen. Mutta nykyään se jaksaa huoletta vaeltaa koko päivän, ja silti vielä iltaisin riehua ja leikkiä. Uintitekniikkakin on melkein yhtä hyvä kuin Lempillä. Delin mielestä kaikenlainen rauhallinen ja pitkäkestoinen liikunta on vähän tylsää, se mieluiten jakaisi aikansa sohvalla makoilun ja leikkimisen välillä. Mutta ei se silti valita, kulkee vaan vaappuen perässä ja odottaa milloin kuuluu taikasana “vapaa” ja saa riehua. Deli on todella hyvä toisten koirien kanssa, se on utelias mutta alkuun vähän vetäytyvä ja rauhallinen. Meidän pojilla onkin paljon pikkukoiria ystävinä, ja Deli osaa suhtautua pieniin kunnioittavan varovaisesti.

Olen uskomattoman kiitollinen siitä, että saatiin Deli meidän perheeseen. Tiedän olevani onnekas, kun Deli on ollut niin helppo ja kiltti koko ajan. Tiedän  että meidän tulevakin koira tulee olemaan rescue, vaikea kuvitella mitään palkitsevampaa kuin muutos jota on saanut seurata näiden kahden vuoden ajan. Ressukasta riiviöksi kuvaa meidän Deliä ihan täydellisesti.

xx Matilda