Pakkanen puree poskista

 

Kiitos kaikista viesteistä viime postaukseen liittyen ♥  Kiva jos joku sai siitä innostusta toteuttaa haaveilemiaan asioita omassa elämässään.

 

 

Meillä on aika hulppeat pakkaset olleet jo reilun viikon, mutta täällä se ei aiheuta mitään katastrofia. Pieniä huomioita normaalin arjen sekaan.

Mikään ei pysähdy pakkasten takia.

 

 

Töissä tarkenee kun pukee kahdet villahousut, kolme merinopaitaa ja paksun norjalaisvillapaidan, kolmet villasukat, toppahousut, untuvatakin, kaksi numeroa liian suuret kelkkakengät, lapaset ja  rukkaset, kaulurin, pipon, kaulahuivin ja lopuksi kuorruttaa kaiken ainakin kolme numeroa liian suurella pilkkihaalarilla.

Ilman hanskoja pärjää noin kolme sekuntia, rukkasten kanssa ei saa mitään aikaan.

Hevosia ei palele. Niiden kanssa ei kovilla pakkasilla tietenkään juosta, mutta karvapallerot kestävät kyllä rauhallisia kävelyreissuja huomattavasti paremmin kuin topatut ihmiset.

Peittoon (tai kahteen) kääriytyneenä voi ihan hyvin ratsastaa.

 

 

Rinteessä ei näillä keleillä tarkene millään. Kaikki muu on mahdollista, mutta naama vain jäätyy vaikka mitä tekisi. Silmälasittomilla voi olla ehkä helpompaa kun ei tarvinne taistella samalla mitalla huurun kanssa. Jäätyminen ei toki estä laskemista, lyhentää aikaa vain. Noin tunnin kärsii mäessä vaikka olisi alusta saakka kylmä.

Hotjooga tuntuu uskomattoman mukavalta kun ulkona on sama lukema pakkasta, kuin joogasalissa lämmintä.

 

 

Koiria ei palele. Jääkalikkana töistä kotiin tuleva omistaja on joskus saattanut toivoa, ettei koirat olisi niin innokkaita ulkoilijoita kun ulkona on pakkanen 20 paremmalla puolella. Kävellessä pysyy kyllä lämpimänä.

Jos koittaa lyhentää koirien lenkkejä mukavuussyistä useampana päivänä, ilmestyy lakanoihin ja sängylle unohtuneisiin vaatteisiin kummallisia reikiä.

Pakkanen kaunistaa ja autioittaa maiseman. Hisseihin ei tarvitse jonottaa, laskea saa kaikessa rauhassa, lenkkipolut on tyhjänä, hevosten kanssa ei tarvitse häiriintyä kelkoista.

 

 

On kiva möllöttää kotona tuijottamassa takkatulta. On myös kiva lämmittää takkaa niin saa sisäälämpötilan viidestätoista asteestä lähemmäs kahtakymmentä.

Mihinkään ei voi lähteä hosuen kun autoa pitää lämmittää noin sata vuotta ennen käynnistystä. Tähän liittyen olen kehittynyt ruokakaupassa käynnin välttelyssä entistä taitavammaksi. Kahden viikon välein on ihan hyvä tiheys ruokaostoksille.

Pukeutumisessa ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä, ainut mikä kiinnostaa on lämpimänä pysyminen.

Päivät tuntuvat kaamoksen jälkeen ihan naurettavan pitkiltä. Aurinko on suorastaan huikenteleva, vaikkei vieläkään järin korkealle kipua.

 

 

Ihanaa viikkoa ♥ Huomenna saan parhaan ystäväni kylään! cant wait.

xx Matilda

 

Jos haaveilet Lappiin muutosta, lopeta tekosyiden etsiminen ja tee asialle jotain.

 

Tämä postaus on omistettu kaikille teille, jotka siellä pimeässä etelässä haaveilette päivästä toiseen oikeesta talvesta ja tuntureista ja revontulista, mutta ette saa aikaiseksi kuitenkaan repästä itseänne irti tutusta ja turvallisesta.

Ajattelin avata vähän omaa polkuani tänne pohjoiseen, kun siitä aika paljon viestejä satelee. On tosi kiva, kun ihmiset on kiinnostuneita ja oon huomannut et tosi moni haaveilee tänne muutosta. Joten koitan omalla esimerkilläni kannustaa kokeilemaan, ei se satu.

 

 

Itsehän siis kävin koko Levillä ekan kerran viime talvena, tutustumassa tähän tulevaan työpaikkaani. Olin vähän silleen epämääräisesti haaveillut pohjoisesta ja kausitöistä, ja asettanut tavoitteeksi työllistyä eräoppaana valmistumisen jälkeen. Noh, olen jossain määrin, ainakin työjutuissa, varsin onnellisten tähtien alla syntynyt. Joten tämäkin epämääräinen haaveiluni konkretisoitui yhteen facebookissa nähtyyn postaukseen, jossa haettiin vaellusopasta islanninhevostallille Leville. Liika harkitseminen ei kuulu sen suuremmin vahvuuksiini kuin heikkouksiinikaan, joten hain paikkaa.

Yllätys olikin suuri, kun sain samantien paluuviestin jossa kysyttiin olenko valmis lyömään kättä päälle ensi talven suhteen. Pari paniikki-innostuspuhelua parhaille ystäville ja päätös oli sinetöity, totta kai tarttuisin tilaisuuteen. Sovittiin tulevan työnantajan kanssa että menen hiihtolomalla käymään Levillä, tutustumassa paikkoihin ja porukkaan.

Näin mulla oli siis maaliskuussa hankittuna työpaikka koko seuraavaksi talveksi Leviltä. Ihan vahingossa. Ja muuten, en täyttänyt työpaikkailmoituksen hakuehtoja. Aina kannattaa hakea.

 

 

Sittemmin kävinkin täällä useampaan otteeseen, keväällä, kesällä ja kahdesti syksyllä ennen  muuttoa. Muuttaessani en kuitenkaan tuntenut ketään muita kuin tulevat työkaverini. Asunto mulla on työnantajan puolesta, se on varmaan haastavin asia tänne muuttaessa. Asunnot on todellakin kiven alla, siinä asiassa ei kannata lähteä soitellen sotaan. Itse varovasti toivoisin ensi kesän aikana löytäväni oman kämpän tulevalle kaudelle. Työpaikasta itse ehkä neuvoisin aloittamaan, koska sitä kautta luultavasti järjestyy asuntokin, ja on joku verkosto ihmisiä olemassa.

Töissä oon viihtynyt alusta saakka tosi hyvin, meillä on ihan mahtava työyhteisö ja mä todellakin rakastan mun työtä. Se on varmasti ollut iso osa tässä kotiutumisessa. Alkuun oli muuten vähän rankkaa ja yksinäistä. Olin tosi väsynyt, en tuntenut ketään ja koko ajan oli pimeetä. Vaikka oon aina liikkunut tosi paljon ulkona luonnossa, on kuitenkin eri asia hypätä yhtäkkiä työhön jossa oot 6-12 tuntia päivässä ulkona kylmässä ja suurimmaksi osaksi pimeessä. Onneks mulla on koirat ja ne työkaverit. Tätä vähän vaikeempaa aikaa kesti ehkä pari viikkoa, sit alkoi väsymys helpottaa ja sitä myöten kaikki näyttää kirkkaammalta. Saatiin myös vihdoin kunnolla lunta eli valoa, ja mä tutustuin pariin kivaan tyyppiin, eli sain kavereita myös töiden ulkopuolelta.

 

 

Tykkään täällä arjesta tosi paljon, pääsen toteuttamaan mun unelmaa töiden parissa, mulla on ihana koti ja hyviä tyyppejä ympärillä. Täällä on muutenkin ihmiset ihan mielettömän ystävällisiä, en ymmärrä kuka on keksiny sen et lappilaiset olisi jotenkin epämiellyttäviä tai suhtautuisivat junan tuomiin huonosti.  Päinvastoin! Samaa sarjaa kuin se kaamoksella pelottelu. Lisäks täällä on kaikki mun kaipaamat harrastusmahdollisuudet käden ulottuvilla, en oo joutunut luopumaan mistään. Päinvastoin, vaikka teen ihan normaalia työviikkoa pääosin, tuntuu että ehdin harrastamaan paljon enemmän.

Ratsastuksen ja koirien kanssa lenkkeilyn ja retkeilyn lisäks käyn joka viikko joogassa ja laskettelemassa.  Oon aivan fiiliksissä edelleen näistä maisemista, en meinaa käsittää että saan asua näin kauniissa paikassa ja että voin ihan minä tahansa arkipäivänä hilppasta tunturin laelle, ja kun meen ihan vaan lähimpään metsään siellä ei kuulu mitään ääniä. Ei oo valosaastetta, mun niskat on varmaan siksi niin jumissa koko ajan kun kuljen pää kenossa ihailemassa tähtiä tai revontulia. Tunnen sellasta ylitsevuotavaa kiitollisuutta monta kertaa viikossa.

 

 

Havaintojeni perusteella tosi moni tuntuu miettivän, et olisi siistiä muuttaa Lappiin, mutta sitten ei kuitenkaan rahkeet riitä toteuttamaan. Mä toisaalta osaan ja toisaalta en osaa  samaistua tohon, ainahan muutokset on vaikeita ja pelottavia! Enemmän mua itseäni kuitenkin pelottaa ajatus että yhtäkkiä huomaat elämän ajautuneen sellaseen pisteeseen, ettei ookaan enää mahdollisuutta lähteä ja toteuttaa unelmia. Kannattaa ajatella miten uskomattoman etuoikeutettu on kun on mahdollista ne omat unelmat toteuttaa, ja sitä kautta  taas voi miettiä miten suurta haaskausta olisi jättää ne toteuttamatta vain sen takia että se tuntuu vaikealta.

Mä en usko että ikinä tarvii katua sitä että uskalsi lähteä ja kokeilla, koska aina voi palata. Eihän tässä elämässä mikään oo pysyvää, muutos on ainut varma asia. Uskon että hukkaan heitetyt mahdollisuudet kyllä alkaa kaivelemaan, ja jos liikaa miettii asioita niin melkein mikä vaan alkaa tuntua liian isolta ja vaivalloiselta. Mut tässä(kin) asiassa oon eniten kiitollinen mun kotikasvatukselle. Voin aina luottaa siihen et mitä tahansa teenkin ja minne meen, saan tukea.

Mutta jos haaveilee vaan vuodesta toiseen eikä  toteuta, niin äkkiä ne vuodet muuten vierii. Ja sitä parempaa hetkeä on aivan turha odotella, ei sellasta tule. Eikä sitä kannata pelätä että mitä sitten jos ei viihdykään. Ei tänne muutto mikään one way ticket ole. Jos ei natsaa niin lähtee takasin, sitten aukee joku muu ovi elämässä eikä tarvii jossitella ja kuvitella että voi kun se elämä olis paljon parempaa varmaan siellä jänkhällä.

 

 

Ihanaa loppuviikkoa ♥

xx Matilda

 

 

Rauhallista, rentoa, levollista Joulua

Lämpimät Jouluterveiset täältä jäätävästä pohjolasta.♥

 

Meillä on töissä vuoden kiireisin aika menossa, ei ole paljoa blogille (tai yhtään millekään muullekaan ylimääräiselle) ollut aikaa. Mutta päätin että se on ihan ok, ehtiihän sitä sitten kevväämmälläkin, turha stressata. Ollaan jo kotiuduttu tosi hyvin, olen yllättänyt itseni ajattelemasta hokemasta yllättävän monelle, etten kyllä Suomessa muualla enää haluaisi asua. Onneksi olen ylpeästi myös takinkääntäjä jos niikseen tulee, joten ei nyt vannota mitään. Täällä on kuitenkin ihmisen erinomaisen hyvä olla ja elellä.

 

Sitä en tajua, miten yhtäkkiä tuli joulu.

 

Sen kummempua jouluvalmisteluita tässä ei kaiken työn ohessa olla puuhailtu, lähinnä torttuja ollaan leivottu ja glögiä kiskottu. Yllättävän monet pikkujoulut on silti mahtunut ohjelmaan. Kämppis toi viime viikolla töistä meille ylimääräisen joulukuusen, äiti lähetti kotoa jouluvalot, ja eilen joulusiivouksen päätteeksi vielä koristelimme kuusen joululauluja kuunnellen. Nyt alkaa olla joulutunnelma kohdillaan. Kämppikset lähtivät eilen tahoilleen joulun viettoon, ja oma perheeni matkusti tänne tänään. Nyt on tupa täynnä rakkaita ja mieli pullollaan onnea ja iloa. Sanoinkuvaamattoman ihanaa saada oma perhe tänne. Aattona on tiukka päivä töissä, mutta koitan ottaa koko joulun mahdollisimman rennosti.

Olen vähän kahdenlainen jouluihminen. Toisaalta en perusta yhtään siitä kaikesta hössötyksestä, enkä varsinkaan stressistä joka tuntuu liittyvän tosi isosti joulun valmisteluun. En jaksa mitään krääsää, ja olen varmaan kerran ostanut lahjat etukäteen. Tänä vuonna vedin pohjat, enkä ole ostanyt mitään. Päätin (tänään, kun olin käynyt kaupassa ja tajusin etten vieläkään ole ostanut yhtään lahjaa) antaa aineettomia lahjakortteja.

Toisaalta taas rakastan joulua ihan mahdottoman paljon. Joulussa on ehdottomasti taikaa. Rakastan yhdessäoloa läheisten kanssa, syömistä ja kaikkia niitä ihania ruokia joita jouluun kuuluu. Rakastan kodin tunnelmaa jouluvalojen loisteessa. Itselleni tärkeintä joulussa on lupa olla vaan rakkaiden ympäröimänä muutama päivä. Jouluna on helpompi löytää itsestään se maailman hyvyyteen uskova lapsi. ♥

 

 

Toivotankin ennen kaikkea ihanaa, rauhallista, rentoa ja levollista joulua ihan kaikille.

 

xx Matilda

Levi on 531 m korkea, sielussa rauha mutta äitiä ikävä

 

Tasan kansi viikoa sitten pakkasin neljännen kerran tänä vuonna muuttokuorman autoon, koirat konttiin ja käänsin suunnan kohti pohjoista. Tuntui kummalliselta vihdoin muuttaa, päätös tulevasta muutosta tuli kuitenkin tehtyä jo viime talvena. Harvoin suunnittelen elämässäni mitään niin pitkälle, joten tätä oli kyllä odotettu. 

Viimeisinä päivinä Jyväskylässä kärsin tutusta alakulosta ja haikeudesta,  ja mietin miksi haluan toistuvasti hyvästellä. Samalla tiesin että olo helpottaisi kun pääsisi lähtemään, seikkailu valtaisi mielen ja vapaus huumaisi aistit, niinkuin ennenkin. Eikä Jyväskylä ole enää aikoihin tarjonnut minulle sitä, mitä elämässä etsin.

Leville päästyäni purin heti tavarat kaappeihin, levitin mummun tekemän räsymaton keskeisimmälle paikalle asunnossa ja nukuin kuin tukki molemmat koirat kainalossa jättisängyssäni. Työt alkoivat heti seuraavana aamuna ja arki lähti rullaamaan rytisten. Syksyn kevyiden joogaopetusten jälkeen harppaus kokopäivätyöhön ulkona ei ollut ihan kevyt, joten elämä täällä on ollut lähinnä töitä, lenkkeilyä ja nukkumista. Ennenkuin kroppa ehti tottua fyysisesti raskaaseen työhön ja energiatasot taas palautua, sainkin riesaksi flunssan.

 

 

Kun puhelimeni hajosi ensimmäisen viikon jälkeen hetkeksi totaalisesti, tajusin miten kiinni olenkaan omissa sosiaalisissa ympyröissäni. Olen kertonut itselleni tarinaa omasta tilan- ja yksinäisyydenkaipuustani, mutta kun yksinäisyyttä heitettiinkin kasvoille oikein saavillinen pyytämättä, oli olo kaikkea mutta kuin vahva ja voimaantunut. Tajusin, etten olekaan ihan niin itsenäinen kuin omassa tarinassani.

Nautin yksinolosta, omilla ehdoillani. Vuodenaika on toki otollinen kaipuulle, illat ovat pitkiä ja pimeitä, lumikin tuli vasta pari päivää sitten. Kun ei vielä ole täältä edes pientä sosiaalisen verkon poikastakaan, tulee ihan kirjaimellisesti äitiä (ja ystäviä) ikävä. Flunssa nostaa myös itsesäälipisteitä roimasti.

 

 

Älkääkä käsittäkö väärin,

minä rakastan olla täällä.

Uusi työ on osoittautunut sellaiseksi mitä odotinkin, rakastan tehdä töitä hevosten kanssa. En osaisi kuvitella mieluisampia työkavereita kuin eläimet, olen siitä haaveillut tavalla tai toisella lapsuudesta saakka. Tuntuu hassulta, että nyt se lapusuuden unelma, kaikkien mutkien ja kiemuroiden jälkeen, toteutuikin vähän vahingossa. En missään vaiheessa eräopaskoulussakaan ajatellut hakeutuvani hevosten pariin, mutta kun ilmoituksen työpaikasta näin, kaikki loksahtikin jotenkin itsestäänselvästi paikalleen.  Ihmistyökaveritkin ovat sattumoisin täyttä kultaa. Kaikki uuden opettelu on tietenkin alussa väsyttävää, mutta niin se on aina.

Tämä paikka. Meinaan pakahtua ja haljeta ilosta joka päivä, kun katselen näitä maisemia, ja tajuan että minä oikeasti asun täällä. Ei tarvitse lähteä minnekään. Voin kiivetä tunturiin joka päivä ihastelemaan aurinkoa, joka juuri ja juuri jaksaa vielä kavuta horisontin yläpuolelle, kävellä aamuisin Ounasjoen rantaa kuun valaistessa polkua. Ihmetellä iltalenkillä tähtitaivasta ilman valosaastetta. Kuunnella puhdasta hiljaisuutta.

Liitelevä ja lepattava sieluni on löytänyt taas kotiin. Tunturit pistävät sisimpäni levottomuudet oikeisiin mittasuhteisiin. Olen kokenut tätä samaa levollisuutta aina Kuusamossa, ja viime kesänä Norjassa. Pohjoinen vinksauttaa jollain perustavanlaatuisella tavalla palaseni oikeille paikoilleen.

On hyvä olla, vaikkei ihan kaikki aina olisikaan hyvin.

 

 

Tietysti, täälläkin, syyllistyn luonteelleni ominaisesti “hetikaikkimullenyt” ahdinkoon, eli koen huonoa omaatuntoa kun makaan flunssassa väsyneenä sohvalla, vaikka olen täällä. Mutta yritän silti parhaani mukaan vakuutella itselleni, ettei nuo tunturit tuolta mihinkään katoa, vaikken ole ensimmäisen kahden viikon aikana ehtinyt jokaista huiputtamaan.

Sen sijaan olen käppäillyt lähipoluilla ja maannut viltin alla kuuntelemassa Harry Potteria. ja kuten taaskin itseäni viisaampi ystäväni sanoi

“Henkinen kasvu pysähtyy jos yrittää kasvaa kaamosaikana”

 

Kuvia otin Levitunturin päältä, ennenkuin lumi saapui maahan.

xx Matilda

Syksyistä ja lähdöistä

 

Kuten monelle muullekin, syksyt ovat minulle uuden alku. Tammikuissani harvoin on tapahtunut mitään merkityksellistä, mutta lähes joka syksy olen löytänyt itseni jollain tavalla uuden ääreltä.

Muutokset ovat olleet useimmiten isoja, vaikeita ja mullistavia. Olen syksyisin eronnut, rakastunut, aloittanut koulun, vaihtanut työpaikkaa. Romahtanut ja aloittanut alusta. Rakentanut uutta, haudannut vanhaa. Harvoin olen etukäteen päättänyt lyödä vanhan elämäni sirpaleiksi kun syksy saapuu, asiat vain tuntuvat kulminoituvan tähän muutosten melankoliseen vuodenaikaan.

 

 

Rakastan syksyjä. Niiden hieman alakuloista tunnelmaa. Kylmää, pimeää (jota kuitenkin pelkään). Rakastan myrskyjä ja sadetta. Eikä ehkä mikään ole kauniimpaa, kuin aurinkoinen syyspäivä luonnon loistaessa värikkäimmillään. Syksyssä on syvyyttä ja kirkkautta. Tasapainoa.

Tästä syksystä en ole saanut otetta. Palasin syksyn kynnyksellä vanhaan kotikaupunkiini, joka ei tunnu enää kodilta. On vaikea tarttua mihinkään, olotila on vellova. Kuin olisin hautautuneena liian pehmeään sänkyyn, josta ei pääse ylös. On mukava olla käymässä, mutta koko ajan odotan. Odotan lähtöä, seuraavaa seikkailua. Se kuiskuttelee nurkan takana salaisuuksiaan tulevasta talvesta, vieden jatkuvasti huomioni tästä hetkestä, jossa en muutenkaan tunne oloani aivan niin helpoksi.

Olen pyrkinyt omistamaan aikani ystäville, olemaan läsnä. On ihana tavata kasvokkain. Monille lähipiirissäni on tapahtunut myös  isoja asioita, ja olen kiitollinen siitä, että olen ollut nyt täällä. Vaikkei sanoja ole helppoa löytää, ehkä arvokkainta on oleminen ja kuunteleminen. Niin toivon.

 

 

Olen oppinut itsestäni. Olen tajunnut, ettei jääminen koskaan ollutkaan minua varten. Olen kuluttanut niin paljon turhaan voimiani pyrkimällä muottiin, johon en vain ikinä sopinut.  Lähteminen saa sydämeni läpättämään villimmin. Ystäväni sanoi lähtemisen muuttuvan kerta kerralta helpommaksi. Uskon sen pitävän paikkansa ihmisille, joiden kuuluu lähteä.

En esimerkiksi koe tippaakaan ahdistusta asunnottomuudesta, epäsäännöllisistä tuloista, pätkätöistä ja kaaosmaisesta kalenterista. Sen sijaan koin aiemmin jatkuvaa ahdistusta arjesta, ja kaikista velvollisuuksista joita se sisällään piti.

Lähteminen, niin monessa eri merkityksessä, on ollut paras päätökseni. Näköjään joskus pitää mennä kauas löytääkseen itseensä. Tuleva lähtö kutkuttelee jo vatsanpohjassa. Tunnen olevani elossa, ja se on voimauttavin tunne jonka saatan kuvitella.

Ja toki kaikki näyttää kauniimmalta vaaleanpunaisten lasien läpi katseltuna. Ja sydän läpättää taas villinä.

 

 

Nyt jatkamaan ystävien kanssa olemista, tänään Atomirotan keikalle Lutakkoon! Tätä olen muuten odottanut.

xx Matilda

Kuvat minusta Emmi Anttila

 

.

 

Kun uni ei tuu

 

Olin ennen loistava nukkuja. Nukkuminen oli suorastaan lempiharrastukseni. Olen aina ollut taipuvainen yökukkumiseen ja pitkään nukkumiseen, aamuherätykset ovat olleet minulle tuskallisia jo lapsena. Olen tehnyt lähes aina töitä iltapainotteisesti, joten myöhäinen rytmi on ollut luontevaa.  Koulussa en ole viihtynyt, ja olenkin ollut varmaan enemmän myöhässä kuin ajoissa jos kaikki koulupäivät ihan ala-astetta lukuunottamatta laskettaisi yhteen.

Olen kova stressaamaan ja murehtimaan asioita. Silloinkin, kun nukuin vielä hyvin, saattoi yöunet mennä huolien takia sivu suun. Olen valvonut lukemattomia öitä miettien raha-asioita, ihmissuhteita ja deadlineja. Märehtien to do-listan tekemättömiä kohtia ja omaa, läheisten tai koirien terveyttä.

 

 

Vuosi sitten olin elämän, ja etenkin ajankäytön suhteen umpikujassa. Vapaa-aika oli tuntematon käsite,  enkä ehtinyt todellakaan nukkua tarpeeksi. Kärsin  päivittäin rytmihäiriöistä ja saatoin itkeä kun kotona oli tiskejä enkä vain jaksanut enää päivän jälkeen siivota. Elämän kohokohta oli, jos ehdin työpäivien välissä koirien lenkityksen lisäksi nukkua vaikka 15 minuutin päiväunet. Olin iltaisin epätoivoinen jos en päässyt ajoissa nukkumaan, koska aamulla kello soi ja päivä olisi taas yhtä pitkä, kuin edellinen. En ollut kauhean pirteää seuraa, yritin vain selvitä.

Irrottauduin tästä pyörästä vasta pahan romahduksen ja parin viikon sairasloman kautta. Jäin opintovapaalle ja opiskelujen ohella ohjasin joogaa. Lisäksi henkilökohtaisessa elämässä tapahtui muutamia isoja vastoinkäymisiä, juuri samaan aikaan kun olin muutenkin loppu. Olin muutaman kuukauden todella huonossa jamassa.

Tämä kaikki on jälkeen päin ajateltuna ollut arvokas koulu, ja ilman loppuun palamista en välttämättä olisi tässä pisteessä. En siis ole katkera elämälle, enkä itselleni tuosta ajasta. Nykyään osaan valikoida mihin laitan aikani. Osaan myös laiskotella lähes hyvällä omalla tunnolla.

 

Muutaman ei niin mieluisan muiston sain kuitenkin reppuuni tuosta ajasta.

  • En jaksa enää samalla tavalla kuin ennen, on vaikeampi sitoutua ja esimerkiksi vakituinen palkkatyö säännöllisine työaikoineen kuulostaa omaan korvaani tällä hetkellä mahdottomalta. Onneksi eräoppaana ei tarvitse sellaisesta edes haaveiila, kausityöt rokkaa.
  • Rytmihäiriöt vaivaavat edelleen kun on fyysisessti tai henkisesti raskasta. Ne hankin riesakseni jo vuosia sitten treenamalla itseni ylikuntoon. Överiksi on siis mennyt ennenkin.
  • Univaikeudet.

Tuon ajanjakson jälkeen en ole enää osannut nukkua, paitsi mökillä. Jos ennen valvoin iltaisin, kun oli stressiä, nykyään valvon ihan muuten vaan.

Kärsin kahdenlaisista vaikeuksista. Eli vanha tuttu kaveri, en saa illalla nukuttua. Tämä on helpompi, jos ei uni tule, alan tekemään jotain muuta kuin pyörimään sängyssä. En muutenkaan ikinä mene nukkumaan ennenkuin olen varmasti tarpeeksi väsynyt. Mieluummin lyhyet unet, kuin pitkä pyöriminen ja silti lyhyet unet. Tähän auttaa myös äänikirjan kuuntelu uniajastimella. Laitan usein uniajastimeksi vartin, ja lisään sitä niin monta kertaa kuin tarvitsee. Pyrin välttämään kellon katsomista, ettei tule paniikkia siitä miten vähän aikaa enää on heräämiseen.

Huomattavasti inhottavampi on, että nukahdan illalla (toki saattaa olla että ensin en saa nukuttua, eli nämä kaksi myös pelaavat keskenään sopupelejä) ja herään muutaman tunnin unien jälkeen. Ei välttämättä ahdista, ei stressaa. Väsyttää, silmät on raskaat. Mutta ei vaan tule enää uni. Herään oikeastaan joka yö samaan aikaan, mutta hyvinä öinä nukahdan vähällä vaivalla uudelleen. Huonoina öinä valvon aamuun. Huonoja öitä on nyt ollut putkeen kolme, eikä sitä ennenkään järin hyvin ole mennyt.

 

 

Aina jos aamulla on aikainen ja tärkeä herätys, nukun huonosti. Se ei haittaa, sen voi jo hyväksyä. Mutta kun väsymystä ja huonosti nukuttuja öitä alkaa kertyä, myös mieliala laskee. Nukkuminen alkaa ahdistaa, ei tee edes mieli yrittää.  Ja kun ahdistaa, ei ainakaan saa nukuttua.

Väsymys on myös fyysistä kipua, silmissä, päässä. Tuntuu kuin katsoisi koko maailmaa verhon läpi. Keskittyminen on itselleni muutenkin vaikeaa, väsyneenä mahdotonta.

Ja se valvominen. Jos ei ole valvonut öitä sängyssä, ei ehkä pysty kuvittelemaan miten helkkarin tylsää on maata kahdeksan tuntia tekemättä mitään. Vaikkei ahdistaisi valmiiksi, kyllä siinä ajassa ehtii kelata sen verran syvälle että löytyy aiheita. Ehtii myös selata nettikauppoja ja tehdä heräteostoksia. Kuunnella kirjoja, musiikkia, podcasteja. Joogata, hengittää. pöyhiä peittoa, tyynyä, lakanaa. Käydä läpi kaikki elämänsä nolot asiat. Kaikki virheet. Joka yö. Kirjoittaa huolet paperille, tuulettaa huoneen. Juoda vettä, käydä pissalla. Syödä jäätelöpaketti pakkasesta.

Mutta ei noista mikään nukkumattia houkuttele.

Valvoessa koen myös suurta epäonnistumista. MIKSI en osaa nukkua. Mikä mussa on vikana. Ihailen nukkuvia ihmisiä.

En todellakaan anna yhtäkään vinkkiä parempiin yöuniin, mutta itse en lähde mihinkään enää ilman korvatulppia ja silmälappuja. Nukun myös parhaiten viileässä ilmassa paksulla peitolla. Ja treenaaminen illalla on pahinta mitä voin keksiä, voin ihan suoraan valvoa seuraavan yön edes yrittämättä nukkua. Myöskään kahvia en juo iltaisin, mutten ole mitenkään todistanut vaikutusta, ennemminkin varmuuden vuoksi.

Eikun yksi vinkki : Teltassa huonosti nukutun yön jälkeen olo on noin 100x levänneempi, kuin sisällä valvotun. Varmaan raitis ilma.

 

 

Ja hei, omat ongelmani ovat silti varsin kesyjä, toivon ettei kukaan kroonisista uniongelmista ja esim vuosien valvomisesta kärsivä pahoita mieltään tästä. Kerron vain omaa tarinaani, omasta todellisuudesta.

 

Kauniita unia,

xx Matilda

Viime päivinä olen

 

  • Nukkunut huonosti
  • Nukkunut paremmin
  • Viettänyt aikaa ystävien kanssa
  • Valmistunut eräoppaaksi
  • Saanut viimeisestä tentistä 60/62

 

 

  • Kärsinyt migreenistä
  • Tanssinut koko yön
  • Kärsinyt krapulasta (ks. edellinen kohta)
  • Aloittanut uuden koulun
  • Palkinnut itseni valmistumisesta uudella tatuoinnilla

 

 

  • Tehnyt sushia ystävien kanssa
  • Tehnyt lettuja aamupalaksi
  • Tuntenut perhosia vatsanpohjassa
  • Ohjannut joogaa
  • Käynyt tallilla
  • Elvyttänyt juoksuharrastuksen
  • Retkeillyt

 

 

  • Siivonnut keskellä yötä koiran ripuleita
  • Kävelyttänyt koiria korttelia ympäri silmät ristissä aamu neljältä (ks. edellinen kohta)
  • Ollut pikkukoiran kanssa hamppilääkärissä
  • Pohdiskellut elämää ja sen ihmeellistä arvaamattomuutta
  • Kuunnellut repeatilla Jenni Vartiasen uutta levyä

 

 

Ei siis mitään kummempia tänne tällä hetkellä, arki Keski-Suomessa alkaa asettua uomiinsa.

xx Matilda

Viimeiset päivät Norjassa

 

Terkkuja Suomen Kuusamosta, alkamassa on  yhdistetty jooga- ja islanninhevosviikonloppu Wanhan Raatesalmen upeissa puitteissa. Tarvitseeko sanoa että olen superinnoissani! Paitsi hukkasin rahapussini matkalla tänne, toivon aika kovasti että se jäi mökille. Koska autosta hajosi jarrut matkalla Suomeen, maanantaina korjaus. Siihen varmaan tarvitsee vähän rahaa..

 

 

Palataan vielä hetkeksi Norjaan, viimeisiin päiviin.

Viimeinen työpäiväni oli perjantaina, koska viikonlopuksi ja alkuviikoksi oli luvattu kaameaa keliä.  Perjantai-iltana hain siskoni ja ystäväni Sortlandista jonne he tulivat bussilla vietettyään yhden yön Tromssassa. Tromssaan haluan itsekin tutustua seuraavalla Norjan reissulla.

Lauantaina nukuttiin pitkään, ja kiivettiin Stössa sijaitsevalle Vuohivuorelle, oli oikein mukava retki. Kulku oli varsin helppoa, mutta maisemat helppoudesta huolimatta todella upeat. Vuoren rinteilla kasvoi huikea määrä tatteja, kerättiin niitä paluumatkalla muovikassillinen mukaan.  Tehtiin niistä maanantaina viimeinen ateria, erihyvää sienikeittoa.

 

 

Sunnuntaina nukuttiin pitkään, ja käytiin Bössä ratsastamassa. Meitä odotti kolme syötävän söpöä ratsua, ja hienot maastot. Tehtiin varmaan parin tunnin mittainen lenkki, ja onnenkantamoisella selvittiin kastumatta! Illalla tehtiin ruokaa ja höpsöteltiin.

Maanantaina vierailtiin lähikirppiksellä, kaikki teki löytöjä ja syötiin erihyviä kakkuja. Vähän pelotti, miten ostokset sopivat autoon, mutta kummasti kaikki sinne sujahti. En olisi ikinä uskonut. Vähän tavaraa piti toki jättää Norjaan, että on syy mennä takaisin. Kirppiksen lisäksi käytiin Skipsandilla ja Gislöyskagalla, sekä hyvästelemässä Sini. Valmistettiin illallinen ja istuttiin koko porukalla syömään. Illalla oli vielä edessä pakkaaminen ja siivoaminen, meinasi mennä usko ja toivo mutta onneksi oli apujoukkoja. Yksin olisin varmaan jättänyt kaikki tavarat mökkiin..

 

 

Tiistaina piti lähteä kuudelta, jotta ehdittiin lauttaan Andenesista.  Haluttiin siis mennä Andenesista Senjaan lautalla, ja ajaa Senjan ympäri. Maita pitkin olisi toki myös päässyt. Lautta  maksoi autolta ja yhdeltä henkilöltä 480 kruunua, ja muilta 180 kruunua/hlö. Laivamatkan nukuin, se oli nopeasti ohi. Senja oli hienoa, ajettiin rauhassa ympäri ja ihasteltiin maisemia. Seurueen kenkävalikoiman vuoksi Segla jäi toiseen kertaan, mutta huiputettiin pieni sievä vuori nimeltä Daven. Päätettiin ajaa Skibotniin yöksi, ja sieltä löytyikin oikein viihtyisä levike vessoineen ja pöytineen. Oli aika kova tuuli, ja pystytettiin teltat rantaan. Pienen uudelleenpystytysoperaation jälkeen saatiin molemmat teltat tulkevasti maahan kiinni, ja nukuttiin makeasti.

 

 

Aamulla jatkettiin matkaa Kilpisjärven kautta  alaspäin Rovaniemelle. Matkalla pysähdyttiin Pallas-Ylläkselle pienelle retkelle, siitä lisää myöhemmin kuvien kera. Rovaniemellä pudotettiin Sirja kyydistä, ja jatkettiin matkaa vielä Kuusamoa kohti. Nähtiin matkalla kaksi hirveä keskellä tietä, mutta onneksi havaittiin ne jo kaukaa.

 

 

Kivaa viikonloppua ♥

xx Matilda

ps. Norjajutut eivät ehkä ole vielä tässä, kuvia on sen verran paljon joten varmasti keksin vielä asioita.

 

Eläinturismin eettisyys

 

Bongasin facebookia selaillessani tämän Ylen artikkelin. Aihe on itseäni lähellä, työskentelenhän tällä hetkellä valassafarilla, ja talveksi menen Lappiin islanninhevosoppaaksi. Kirjoitin omalle seinälleni jo pitkähkön tekstin aiheen innoittamana, mutta koen tietoisuuden levittämisen sen verran tärkeäksi, että halusin jakaa myös blogiin ajatuksia.

Huolestuttavan usein nimittäin törmään ihan omankin sosiaalisen mediani piirissä ihmisillä lomakuviin, joissa apina istuu olkapäällä tai joissa jopa ratsastetaan norsulla. Uskon näiden ihmisten toimivan  tietämättä toiminnan julmuudesta ja eläinten huonoista oloista, koska en usko että kukaan haluaa tahallaan tukea norsujen kidutusta. Eihän?

 

 

Luonnonvaraisten eläinten käyttö turistien hupina ei ole ikinä oikein, sitä ei siis kannata missään nimessä tukea. Positiivinen huomio, kuvien ottaminen ja eläinten kanssa poseeraaminen, kaikki vahvistavat ilmiön jatkumista. Vaikka se oma toiminta ei tuntuisi tärkeältä, lähtee asenteiden ja toimintatapojen muuttaminen parempaan juuri siitä. Koska jos ei ole kysyntää, ei ole myöskään kannattavaa jatkaa bisnestä. Sama asia, kuin edellisessä, työharjoittelua käsittelevässä, postauksessani mainitsin valaanpyynnin olevan nykyään varsin pitkälle turistien kannattamaa.

 

 

Ja kuten sanottua, olen itse tällä hetkellä työharjoittelussa valassafarilla. Kyllähän meidänkin liiketoiminta perustuu siihen, että turistit näkevät villieläimiä. Mutta kuten jutussakin sanottiin, eläinten pitäisi olla luonnollisessa elinympäristössään vapaina, ei vangittuina. Nykyinen työpaikkani on onneksi valaiden suhteen eettisesti kestävällä linjalla, eettiset ohjeet ovat erittäin yksityiskohtaiset, ja yhteistyötä tehdään eri tahojen kanssa.  Meillä on myös meribiologi aina laivassa oppaana. Eli toiminta on hyvin valaslähtöistä.

Totta kai me silti häiritään valaita, verrattuna siihen ettei laivoja olisi ollenkaan. Toimintamme tavoitteena on kuitenkin häiritä valaita niin vähän, kuin suinkin mahdollista. Ja ennen kaikkea, antaa valaan poistua paikalta jos se tahtoo. Vankeudessa elävillä, ihmisten hupina olevilla eläimillä ei ole tähän mahdollisuutta. Niitä koulutetaan useimmiten todella julmilla tavoilla, ja esimerkiksi paikoissa joissa on mahdollista poseerata villieläimen kanssa, eläimet saatetaan huumata rauhallisiksi.

 

 

Olen käynyt myös käynyt Sri Lankalla katsomassa valaita. Ja vapaita norsuja kansallispuistossa. Norsuista jäi hyvä mieli, yksi elämäni hienoimmista kokemuksista. Ajoimme kansallispuiston teitä pitkin Jeepillä, ja pysähdyimme kun näimme norsuja. Parhaimmillaan norsut tulivat kiinnostuneina hyvinkin lähelle autoa.  Niihin ei missään nimessä saanut koska, eikä niitä saanut ruokkia. Näimme norsut myös pulikoimassa järvessä.

Valassafarista ei jäänyt ihan niin hyvä kokemus, tuolla tuli itselle hiukan sellainen olo, että valaita oikein jahdattiin. Vaikka koitettiin nimenomaan tätä välttää, ja otettiin selvää yrityksistä. Toki kokemukseen vaikutti varmasti se, että laivoja oli todella monta, ja näin ollen kilpailu valaista kova. Norsupaikoistakin jouduttiin tosi tarkkaan selvittämään mihin kannattaa mennä, moni ns. orpokoti oli täyttä huijausta. Niihin pyydystetään norsuja luonnosta, eikä vapauttamiskuntoisia päästetä takaisin. Olkaa siis tarkkoina! Kilpikonnien katselu jätettiin lopulta kokonaan väliin, koska palautteiden perusteella ei voitu olla varmoja, ettei kilpikonnia häiritä.

 

 

Jutussa puhutaan myös Lapin eläinbisneksestä. En todellakaan ennen eräopasopintojani tiennyt, miten tehotuotantomeininki esimerkiksi huskysafareilla usein vallitsee. Ei aina, ei voi tietenkään yleistää kaikkiin huskysafariyrityksiin, vastuullisia ja koirista oikeasti välittäviä aivan varmasti on myös paljon. Mutta silti kaikki kuulemani tarinat Lapin huskymeiningistä saivat minut todella surulliseksi, enkä missään nimessä kantaisi itse rahojani, tai voisi mennä töihin selvittämättä erittäin tarkasti yrityksen toimintavat. Siitä on usein nimittäin ihmisen parhaan ystävän kunnioitus kaukana.

Hainkin tosiaan ensi talveksi töihin islanninhevostallille, ja olin tutustumassa talliin talvella. Vakuutuin heidän hevoslähtöisyydestään, kun kuulin toimintatavoista ja käytännöistä perehdytyksessä. Eläinten kanssa toimiessa asiakas ei voi mennä edelle, vaan eläin jonka kanssa tehdään töitä.

 

 

Eli yhteenvetona haluaisin painottaa, jos et ole sataprosenttisen varma eläimiin liittyvän turismin eettisyydestä, älä mene ollenkaan. Huom. sataprosenttista varmuutta et saa firman omia sivuja lukemalla. Varmaan esim. miekkavalaita pitävät puistot väittävät sivuillaan että se on eläimille ok. Ei ole, eikä toimintaa ajeta alas jos on tarpeeksi maksavia asiakkaita.

Maailma muuttuu hitaasti, mutta mielestäni turisteilla on todella iso vastuu toimia eettisesti. Turismi on kuitenkin niin iso elinkeino monille maille, että jokaisella turistilla on valinnoillaan mahdollisuus vaikuttaa paljonkin.

 

 

Kuvat viime kevään Thaimaan reissulta. Kuvissa esiintyvät henkilöt elävät täysin vapaina. Onneksi ei sentään samaan aikaan satuttu tuon varaanin kanssa uima-altaaseen polskimaan. Olisi voinut tulla jopa kiire pois..

xx Matilda

Huh, hellettä

 

Terkkuja helteisestä Norjasta!

Lämpöaalto rantautui meillekin ihan toden teolla loppuviikosta, ja samalla minulle tarjoitui mahdollisuus viettää vähän useampia vapaapäiviä, kun oli niin paljon porukkaa töissä. Tämän viikon alusta olen kahdestaan oppaan kanssa laivalla, joten vapaapäiviä on vain silloin, kun ei ole safaria. Otin siis tarjotut extravapaat vastaan ilomielin.

Täällä päivät menevät omaa tahtiaan, en kovinkaan usein ole perillä mikä viikonpäivä on menossa. Mutta menneellä viikolla tuli helteestä huolimatta puuhailtua kaikkea mukavaa. Alkuviikko sujuhti normaalisti laivalla. Keskiviikkona paistettiin lettuja maissa, kun Støssä vieraili Lars Monsen ja seuraajat Dronningrutaa pitkin. Torstaina olin laivalla, ja kotiin lähtiessä oli tarkoitus nopeasti piipahtaa kaupassa. Löydettiin kuitenkin karannut koira juoksemassa keskellä tietä, ja lopulta olin kolme tuntia myöhemmin vasta kotona. Koira oli vaellellut varsin pitkän matkan, onneksi kaikki päättyi hyvin.

 

 

Käytiin Hannaleenan kanssa yhteisenä vapaapäivänä kiertämässä taas Dronningruta, tällä kertaa aurinkoisessa, paahtavassa, säässä. Tarkoitus oli lähteä joskus yhden maissa, mutta myöhästytettiin lähtö viiteen. Loistava päätös, ei oltaisi selvitty koirien kanssa keskipäivän kuumuudessa vuorille.

Nytkin taitoimme matkaa todella hitaasti, ja pidimme Delin määrittämiä taukoja, eli varsin usein. Onneksi molemmat tykkäävät valokuvata, niin ei tarvinnut toisen odotella tuskissaan ja etenemisvauhti pysyi kuumuuteen sopivan leppoisana. Oli aika erilaista kuin ensimmäisellä kerralla, nyt näki maisematkin. Tultiin alas vuorilta vasta puolen yön jälkeen, eikä haitannut yhtään.

 

 

Seuraavana päivänä muut olivat töissä, ja ajattelin mennä koirien kanssa Klon laaksoon, jota ihailtiin edellisenä iltana Dronningrutalta käsin. Näkyy tuossa edellisessa kuvassa. Sinne on istutettu kuusimetsää, ja laakso on täynnä pieniä järviä/lampia. Idea oli tosi hyvä, mutta päivä oli aivan liian kuuma. Vaikka lampia oli paljon, kaikki liikkuminen oli tuskallista, ja paarmat sekä lauma kärpäsiä kiusasi niin sitkeästi, ettei pysähtyminen ollut mukavaa. Pari tuntia riitti, pitää mennä viileämmällä kelillä uudelleen. Jäi monta polkua tutkimatta. Loppuviikoksi on luvattu viilenevää säätä.

 

 

Kun muut pääsivät töistä, suunnattiin lähijärvelle letun paistoon ja uiskentelemaan. Siellä ei kiusannut mikään, oli ihana ilta. Meillä on kyllä ihan huippujengi täällä. Järvellä hurahti ihan kaikessa vahingossa neljä tuntia. Siinä vaan istuskellessa ja rupatellessa, minä lettupannun varressa. Delille kävi pieni tapaturma.  Järvestä noustaan ylös kalliota pitkin, ja Delihän rakastaa uimista, ja myös ennen kaikkea järveen hyppimistä. Se siis varsin usein ramppasi tuota kalliota ylös. Loppuvaiheessa iltaa Hansku huomasi, että Delin takajalat on veressä. Tarkempi tarkastelu osoitti, että sen molemmista takatassuista oli kaksi keskimmäistä kynttä kulunut liikaa ihan siinä illan aikana. Vuoto oli onneksi jo tyrehtynyt, eikä Deli aristanut tassuja yhtään. Kotona pesin ne hyvin, ja määräsin pari päivää lepoa ja pelkällä pehmeällä alustalla kävelyä.

Kotimatkalla, joka on kaksi kilometriä, oli pakko ajaa sivuun ja ottaa pari kuvaa auringonlaskusta. Kotona olikin vielä pakko koikkelehtia ilman housuja keskellä yötä rantaan, kun Hanna ilmoitti että kuu on upea. Ja niin totta vie oli. Ihan kuin maalauksesta.

 

 

Sunnuntaina olin laivalla koko muun poppoon kanssa, mutta menin vasta kymmeneksi, eli kaksi tuntia tavallista myöhemmin. Ja onneksi olin, nähtiin taas miekkavalaat. Voi sitä riemua, sanoinkuvaamattoman hienoja ne vaan on. Oli myös Hanskun viimeinen päivä, toivon kyllä parin viikon perusteella, että kohdataan vielä. Onneksi ollaan syksyllä Suomessa aika samoilla seuduilla.

 

 

Maanantaina ei ollut safaria, eli taas nautittiin vapaasta. Kuulostaa siltä, etten juuri töissä olekaan.  Delin tassusta ja tukalasta kuumuudesta johtuen ei päivälle ollut mitään suunnitelmaa. Käytiin meressä uimassa, voi pojat että oikeasti viileä vesi tuntu ihanaakin ihanammalta tällä kelillä. Järvivesi ei varsinaisesti edes vilvoita, on niin lämmintä. Muuten päivä sisälsi hengailua ja löllöttelyä, joogaa ja päiväunia. Pari postausta kirjoittelin myös valmiiksi. Ja söin paljon jäätelöä.

 

 

Tänään ollaan vietetty hellepäivää laivalla, ensimmäinen kerta kun avomerelläkin tarkeni t-paidassa. Illalla ajateltiin pakata koirat mukaan ja mennä terassille, hyvä suunnitelma tukalaan kuumuuteen vai mitä 🙂 Huomiselle on luvattu hurjaa tuulta, joten vapaapäiväksi kääntyy sekin.

Kivaa viikkoa,

xx Matilda

Kuvat minusta Hanna Mensonen