Koirien kanssa matkoilla

 

Koirien kanssa matkustelusta tulee jonkun verran kysymyksiä, joten koitan kasata omia kokemuksiani yhteen.

Minulle on ollut aina itsestäänselvää reissata koirien kanssa, en niitä muuten voisi yksin pitääkään. Ja kääntöpuolena: tuskin olisin niin paljoa uskaltanut yksin reissailla ilman koiria. Koirien kanssa en ole koskaan pelännyt missään, mutta yksin varmasti olisin. Koirat ovat myös mahtavaa seuraa, ei tule yksinäinen olo. Tämä onkin välillä ihmisten vaikea ymmärtää: Minä olen ihan itse halunnut ne koirat, ja minä ihan itse haluan reissata niiden kanssa. Koirilla on kyllä mummola, jossa ne saavat olla hoidossa, mutta otan ne aina mieluummin mukaan, jos se on mahdollista. En siis koe koiria riippakivinä jotka hankaloittavat elämääni, vaan mun parhaina kavereina joiden kanssa haluan kokea asioita.

 

 

Itse koen koirien kanssa matkustamisen helpoksi, koska omani viihtyvät hyvin autossa, nukkuvat rauhallisesti teltassa ja ovat varsin rauhallisia kaikenlaisissa ympäristöissä. Emme ole liikkuneet julkisilla tai lentämällä, joten vain omalla autolla matkustamisesta on kokemusta. Ne tykkäävät myös patikoida pitkiä matkoja, pärjäävät kaikenlaisessa maastossa ja pystyvät kantamaan omissa repuissaan tavaransa. Niiden kanssa voi mennä erämaavallukselle tai ravintolaan syömään.

Suomessa ollaan oltu hotellissa, ja oman kokemukseni mukaan hotelli- ja mökkimajoitusta on kohtuullisen hyvin saatavilla koirien kanssa.

Norjassa ollaan nukuttu aina autossa, teltassa tai omassa vuokra-asunnossa koska olen täällä töissä kesäisin. Vuokra-asunnon hankinta on Norjassa koirien kanssa  hankalaa, näin kahden kesän kokemuksella. Joten suosittelen selvittämään myös lomamatkan majoitukset etukäteen, mikäli haluaa oikeaan sänkyyn välillä. Kuulemani mukaan Norjasta kuitenkin löytyy hyvin hotelleja yms joihin saa pientä lisämaksua vastaan ottaa koiran mukaan.

 

 

Norjaan koiran kanssa matkustaminen on muuten todella vaivatonta, koira tarvitsee tunnistusmerkinnän, rokotukset ja lemmikkieläinpassin. Mikäli rabies-rokotus on mennyt vanhaksi, tulee karenssi joten kannattaa huolehtia kaikki kuntoon hyvissä ajoin ennen matkaa. Passin saa edullisemmin rokotusten yhteydessä, mutta ei se kovin kallis ole erikseenkään hankittuna. sanoisin 50-80€. Jos mielii Ruotsiin tai Ruotsin kautta Norjaan, tarvitaan ekinokokkilääkitys. Suomi ja Norja ovat siis ekinokokkivapaita maita, mutta Ruotsi ei. Lääkitys pitää antaa eläinlääkärissä, ja lääkäri merkitsee käynnin koiran passiin. Itse olen aina matkustanut Suomesta suoraan Norjaan, jolloin ei tarvita lääkitystä. Ruokaviraston sivuilta löytyy kaikki tarvittava informaatio. Nämä asiat kannattaa oikeasti hoitaa huolella kuntoon, jos koiralla ei ole tarvittavia dokumenttejä, se ihan todella jää sinne tulliin.

Muutamat koirarodut ovat Norjassa kiellettyjä, niin kutsutut taisteluoirat ja muuten vaarallisiksi luokitellut. Kannattaa ehdottomasti tsekata lista läpi, ettei tule ikävää yllätystä. Myöskään rescuekoiria ei saa viedä Norjaan. Koiran pitää olla ollut vähintään puoli vuotta Suomessa omistajallaan, ennenkuin sen kanssa voi matkustaa Norjaan. Ainakaan oman rescuekoirani passissa ei lue mitään Suomeen saapumista, joten pidän aina Norjaan matkatessani luovutussopimusta eli ns. kauppakirjaa mukana, siitä voidaan todentaa milloin koira on siirtynyt omistukseeni.

 

 

Norjassa on panostetaan vaellus- ja retkeilyharrastukseen todella paljon, joten nähtävää ja koettavaa on koirien kanssa ihan mielettömästi. Mikäli mielii huiputtamaan vuoria, kannattaa etukäteen selvittää soveltuuko reitti myös koirille. Norjassa reittien vaativuustasot poikkeaa aika merkittävästi Suomesta, koska luonto on niin erilaista. Mediumtasoinenkin reitti saattaa sisältää jonkun pätkän jossa joutuu ihan kiipeämään. Oman kokemukseni mukaan koirat selviävät kyllä varsin hyvin vaikeammistakin paikoista, mutta tosiaan kannattaa tehdä vähän tutkimusta etukäteen. Ja koiraa kannattaa tietenkin treenata vaihtelevissa maastoissa, opettaa kiipeilemään kivillä jne.

Me käydään paljon Levillä kävelemässä rakkakivikossa. Vuorilla voi olla myös perusteltua käyttää tassuvahaa ja mahdollisesti tossuja, jos koiran tassut ei ole tottuneet kivikkoiseen maastoon. Norjassa kannattaa myös varautua lampaisiin. Lampaat laiduntavat ainakin pohjoisessa vapaina, eli niihin voi törmätä retkeillessä ihan missä vain, samalla lailla kuin Suomen Lapissa poroihin. Koira on siis syytä pitää kiinni, toki muutenkin koirat pidtään kiinni aina reiteillä.

Sisätiloihin ei aina saa ottaa koiria, mutta tähän mennessä ainakin kaikkien ravintoloiden terasseille on koirat olleet ok. Myös meidän valassafarille saa ottaa koiran mukaan, ja muutenkin olen yleisesti kokenut ilmapiirin Norjassa kohtalaisen koiramyönteiseksi. Lauttamatkoilla useimmiten koira saa olla kannella, mutta kannattaa varmistaa sekin etukäteen. Jos koira viihtyy autossa, niin täällä pohjoisessa ei ihan kauhean usein hellettä piisaa, usein on säiden puolesta ihan mahdollista pitää koiria autossakin esim ravintolakäynnin ajan.

Norja on todella suosittu matkailumaa, eli kannattaa asennoitua siihen että reiteillä ja telttapaikoilla on muitakin. Täältä löytyy tienvarsilta todella hyvin levähdyspaikkoja joihin voi jäädä yöksi autoon tai telttaan. Monissa on vessatkin. Lofootit on tietenkin todella ruuhkaiset kesäkuukausina, joten jos kaipaa vähän rauhallisempia maisemia suosittelen lähialueita, esimerkiksi Vesterålenia jossa me asutaan, tai Senjaa. Maisemat on ihan yhtä hienot, mutta ihmisiä hiukan vähemmän. Meillä kävi viime kesänä Lofooteilla hyvä tuuri, oli niin huono keli että saatiin olla ihan kaikessa rauhassa. Tänä kesänä olisi tarkoitus tutustua paremmin Senjaan ja Lyngenin aluella, kun pääsen työn puolesta käymään Lofooteilla.

 

 

En ole sen kummemmin koirille opettanut  erityisiä taitoja matkailua varten, mielestäni ne oppivat siinä sivussa kun ovat mukana paljon kaikkialla. Itse pidän tärkeimpänä huolehtia siitä, etteivät koirat ole häiriöksi muille. Eli peruskäytöstavat ja hyvä sosialistaminen. Omat koirani eivät pidä tuntemattomista ihmisistä, mutta eivät myöskään reagoi niihin kun ei tule aivan iholle. Eli pärjätään hyvin sillä, että minä omistajana huolehdin ettei kukaan tule lääppimään koiria, ja pidän selkeät rajat.

Mutta toki kannattaa rehellisesti tarkastella oman koiran kokemusmaailmaa, ja miettiä sopiiko koiralle reissaaminen vai viihtyykö se paremmin omassa tutussa ympäristössä. Omat koirani ovat kaikkein rennoimpia kun ne saavat olla mukanani, paikasta viis. Ja mikäli koira vaikka inhoaa autossa olemista, ei ehkä kannata suunnitella Norjan road trippiä. Mutta pääsääntöisesti ajattelen että tekemällä oppii, ja koirat on aika sopeutuvaisia.

Suurimmat haasteet on useimmiten ulkopuolisten ihmisten korvien välissä. Olen kohdannut kasapäin ennakkoluuloja omasta elämäntyylistäni yhdistettynä koirienpitoon. Luotan kuitenkin siihen, että tällä koirakokemuksella osaan tunnistaa milloin koira voi hyvin ja milloin se on stressaantunut.

Ennakkoluulot istuvat tiukassa, ja suomalainen koirakulttuuri on edelleen todella takapajuista, koiran paikka on hyvin vahvasti kotona ja/tai pihan perällä. Se että koiraa pidetään mukana ja osallistuvana perheenjäsenenä, on aika uutta.

En tiedä onko tästä mitään apua, mutta kiteytyksenä

1) Viralliset asiat eli matkustukseen liittyvät asiakirjat kuntoon.

2) Pikkuisen taustatyötä koiraystävällisistä paikoista ja sopivista reiteistä, sekä majoituksista mikäli ei kokoaikaa nuku teltassa tai autossa.

3) Paljon rentoa asennetta, ja hyväksymistä että koiran ehdoilla mennään.

4) Muiden matkailijoiden huomioonottaminen, asenteita muutetaan koiramyönteisiksi tai -kielteisiksi käytännön kokemusten myötä.

että terkkuja vaan Norjan maalta, kuukausi vielä näitä maisemia.

xx Matilda

 

Huikeeta haikeeta kivaa vaikeeta

 

Kesäkuun ja loman lopussa tunsin itseni lähinnä ravistelluksi sampanjapulloksi joka poksahtaa ja kuohuu yli hetkenä minä hyvänsä. Aika läheisten kanssa loppui kesken, kuten aina. Paluu Lappiin tuntui vastenmielisltä, en edes oikein halunnut ajatella koko asiaa, toivoin vain että loma kestäisi ikuisesti. Olisin halunnut perua paluun ja vain jäädä heinäkuuksikin sinne patjalle pikkuveljen lattialle. Viimeisenä aamuna oli sellainen olo että en vaan suostu nousemaan sängystä, vaan jään peiton alle piiloon.

No somea seuranneet tietää sen meinanneen toteutua vähän turhankin hyvin, kun lähtöä edeltävällä viikolla auto sanoi itsensä irti. Siinä menikin sitten aika monta päivää selvitellessä miten helvetissä pääsee maanantaiksi töihin. Lähtöön liittyvät tunteet sentään hautautui käytännön asioiden alle, ja sain vielä ystävän kyytiläiseksi, joten meillä oli oikeastaan aika hulvaton matka tänne Leville rämäautolla. Oikeastaan voisi kutsua ihan jopa seikkailuksi. Rengaskin puhkesi sillälailla somasti 30 kilometriä ennen Leviä, eikä autosta löytynyt sopivaa rengasavainta. Kiitos vain sille paikalliselle pojalle joka sattui ajamaan ohi ja auttoi.

 

 

Etelän loma oli ihana ja  niin tarpeellinen. En edes tehnyt mitään erikoista, mutta vietin jokaisen päivän itselleni tärkeiden ihmisten kanssa. Ja se on kaikki millä on merkitystä. Tuntea kuuluvansa jonnekin. Enkä tarkoita paikkaa, vaan ihmisiä. Täälläkin on aivan ihania ihmisiä tietenkin mun ympärillä, en missään nimessä vähättele sitä. Mutta on eri asia viettää aikaa niiden ihmisten seurassa, jotka tietää susta kaiken. Ja vaikka viihdyinkin omassa seurassani (tai lähinnä koirien), ja luojan kiitos ystäviin on säilynyt välimatkasta huolimatta melkein päivittäinen yhteys, tuntui vaan niin kertakaikkisen hyvälta viettää kuukausi normaalia sosiaalista elämää. Tuli ihan sellanen riemu että niin, mullahan oikeesti on kavereita! Ja ihan parhaita mahdollisia vieläpä.

Kuukauden nukuin lattialla, ei haitannut yhtään.

 

 

Mutta tässäpä tulee tämä minun elämän paradoksi.

Kun päätiin takaisin Leville, tuntui ihanalta olla täällä. En olisi mitenkään päin halunnut lähteä tänne ja vikat päivät ennen lähtöä vaan itketti ja kadutti omat elämänvalinnat. Ja sitten kun keskellä yötä ajettiin vanhoja iskelmiä kuunnellen Levin portista siään, mulle tuli tosi hyvä olo että ompa kiva olla kotona. Haluaisinkin mieluusti jakautua vähän useampaan osaan, niin voisin olla monessa paikassa. Lapin kesä on ollut kyllä aika kylmä, täynnä sääskiä, mutta silti jotenkin aivan ihana. Ja yks parhaista jutuista on ollut kun mut pyydettiin ohjaamaan heinäkuuksi tohon wellnessille joogaa. Vajaa vuosi edellisistä vakkaritunneista on tehnyt ihmeitä, ja oon nauttinut ihan täysillä opettamisesta.

Pari viikkoa vielä täällä, ja sitten ois aika vaihtaa maisemaa Norjan puolelle.

 

Kivaa viikonloppua♥

xx Matilda

 

 

Retkellä Alppiruusupuistossa

 

Loma vei Jyväskylän kautta Helsinkiin, ja pian takaisin Jyväskylään ihanan rentoa juhannusta viettämään. Oon ollut nyt viikon Helsingissä ja aika loppuu kesken. Aika loppuu kaikkialta kesken.

Miksei aikaa voi hidastaa? Haluan olla kaikkialla enkä laskea päiviä. Helsinki on tarjonnut parastaan, koko viikko on ollut aurinkoa ja lämpöä ja lempeitä kesäiltoja. Ystäviä ja seikkailuja mitä muistella kun menee takaisin.

 

 

Yhtenä täydellisenä kesäiltana käytiin Amandan ja Sirjan kanssa Haagassa ihailemassa kukkasia alppiruusupuistossa.

Tultiin kreivin aikaan puistoon koska alppiruusujen kukinta-aika on vain parisen viikkoa, joten ei kannata vatuloida mikäli mielii piipahtaa tuolla.

Osa kukista oli jo lakastunut, mutta vielä oli kuitenkin satumaista. Ilta-aurinko loi vielä taianomaisen valon siivilöityessään puiden ja pensaiden läpi puistoon. Paikka on ilmeisen suosittu, mutta hyvin mahtui kulkemaan pitkospuilla. Nimettiin paikka somepuistoksi, koska itsemme mukaanlukien kaikki kulkivat siellä enemmän tai vähemmän kuvaamassa. Mutta minkäs teet kun koko paikka huutaa ottamaan ihania kesä-, kukka-, poseerauskuvia.

Alppiruusupuiston jälkeen mentiin vielä syömään jäätelöä ja vaan nauttimaan kesästä. Juuri tätä kaipasin lomalta, että saan ihan tavallisesti hengailla läheisten kanssa ja se on kyllä toteutunut ihanasti.

 

 

Haagaan pääsee keskustasta helposti junalla tai bussilla tai esim pyörällä jos pyöräily ei olisi aivan kamalaa ja ahterista. Tyypillisin aika kukkaloistolle on käsittääkseni kesäkuun alku, eli kannattaa laittaa ensi kesää varten korvan taakse, jos nyt ei ehdi.

Oltiin muuten eilen Lintsillä ja PIRUVIE että harmitti, kun sattumalta juurikin eilen oli uuden Taiga-vuoristoradan avajaiset. Näytti ihan sairaan hauskalta vempeleeltä, mutta ei kertakaikkiaan hermo kestänyt jonottaa tuntia johonkin laitteeseen.. eli pakko mennä ensi kerralla uudelleen.

Ihanaa juhannusta! Ihan sama mitä teette niin nauttikaa ♥

xx Matilda

 

L O M A

 

Saapuihan se kesäkuu sieltä loputtomalta tuntuneen toukokuun kärvistelyjen jälkeen. Viime hetken perinteiset pakkauskaaokset ja tuskastelut päättyivät tällä kertaa siihen, että pakkasin puolet omaisuudesta mukaan. Olen tässäkin asiassa joko tai- teen yleensä kaikki ulkomaanmatkat pelkillä käsimatkatavaroilla täysin ongelmitta, ja jos matkustan julkisilla saan pieneen reppuun helposti kaiken tarvittavan. Tai sitten heitän autoon mukaan ihan kaiken miettimättä sen kummemmin niinkuin nyt.

Vitsi mikä kupliva onni valtasi ihan luut ja ytimetkin kun saavuttiin Kuusamoon! Päästiin mökkitielle saakka kommelluksitta, mutta parisataa metriä ennen määränpäätä oli iso puu kaatuneena tien yli.  Jollakin ihmevoimilla saatiin puu nostettua pois tieltä ja vointonriemuissamme henkseleitä paukutellen kurvattiin pihaan, tai ainakin melkein. Tottakai just ennen mökkiä oli vielä toinen puu tiellä, kaatuneena näppärästi kahden muun puun väliin, eli siirtäminen ei ollut mahdollista. Tässä vaiheessa loppui jo huumori ja ajoin penkan kautta perille. No seuraavana päivänä tehtiin uusilla voimilla puutöitä.

 

 

Otettiin mökkiloma kokonaan levon kannalta. Lueskeltiin kirjoja, kokkailtiin nuotiolla, saunottiin ja juotiin viiniä. Kuusamossa on mielettömiä luontokohteita, joista olen kirjoittanut monta postausta, mutta tällä kertaa liikuttiin ihan vain meidän lähiluonnossa joka sekin tarjoaa upeita kokemuksia. Ei aina jaksa eikä tarvitsekaan lähteä merta edemmäs kalaan.

Vein Sirjan puolessa välissä viikkoa Kuusamoon bussiasemalla ja täydensin ruokavarastot. Näppäränä en ihan kommelluksitta selvinnyt tästä urakasta, vaan takaisin mökille päästyäni soi puhelin, ja selvisi että lompakkoni oli irtaantunut matkasta huoltoasemalla. Lupasivat ystävällisesti säilyttää sitä viikonloppuun ettei tarvinnut neljääkymmentä kilsaa suuntaansa ajella lompakon takia.

Alunperin suunnittelin matkan jatkamista perjantaina, lauantaille kun oli sovittuna menoa Jyväskylässä. Perjantaina oli kuitenkin täydellinen hellepäivä,joten matkustaminen vaihtui pihalla makoiluun ja kirjan lukemiseen (ja aikaiseen herätykseen lauantaina).

 

 

Ei ihan viisi päivää riittänyt taltuttamaan mökkikuumetta, joten pakko varmaan ajella vielä Leville palatessa Kuusamon kautta. Plus voisin tänä vuonna viisastua edellisestä, ja ottaa vaikka ne talvivaatteet ja sukset ensi talvea varten Leville mukaan. Viime syksynähän siis unohdin kaikki talvivarusteet mökille. Että silleen. Ensi talvena mulla on siis tosi paljon uusia vaatteita ja asusteita. Ja pakko varmaan alkaa taas hiihtää jos ne suksetkin ottaa mukaan.

Nyt ollaan kuitenkin Jyväskylässä ja varmaan pian jatketaan Helsinkiin.

Ihanaa olla lomalla ja etelässä, tää kaikki vehreys ja vihreys tuntuu melkein siltä kuin oisi jossain ulkomailla. Ihanaa.♥ Ja silmiäavaavaa. Toki aina oon nauttinut siitä kun kevät vaihtuu kesäksi, mutta nyt tätä kauneutta katsoo vielä ihan uusin silmin kun on ollut poissa täältä, ja Lapissa kevät on niin paljon myöhässä tähän verrattuna. Kolme viikkoa aikaa nauttia!

 

xx Matilda

Kuvat minusta Sirja Salokanta

Paljon on vettä virrannut Ounasjoessa

 

..sitten viime postauksen. Postaus sisältää selittelyä, ja ihan ehtaa etuoikeutetun unelmaduunia tekevän ihmisen vinkumista siitä, miten rankkaa on kun ei voi koko ajan matkustella.

Talvi oli ja meni, ja sen verran tuli töissä puurrettua että jostain piti karsia. Kävin päivätyön lisäksi jonkun verran ohjaamassa joogaa paikallisella studiolla, ja voi pojat sehän tuntui tosi ihanalta ja inspiroivalta pitkästä aikaa!

No päivätyön ja joogajuttujen lisäksi kahden ison ja vilkkaan koiran yksinhuoltajuus, sekä Lapin talven ulkoilu- ja harrastusmahdollisuudet tekivät valinnasta aika itsestäänselvän, ja blogi sai jäädä. Päätin että palaan tänne siinä vaiheessa, kun se ei tunnu vaivalloiselta vaan mukavalta. En aio enää toista kertaa uuvuttaa itseäni ihmisraunioksi sen takia etten malta ottaa iisisti.

Joten tässä sitä ollaan kesän kynnyksellä. Vajaa viikko töitä jäljellä, ja sitten kuukauden loma!

 

 

Tuntuu tarpeelliselta ja ansaitulta. Talvihan meni oikein mukavasti ja nopeasti, elämä pyöri töiden, koirien ja after skin  laskettelun ympärillä. Mutta kappas, kevään kynnyksellä alkoi tuttuun tapaan ahdistaa. Talvisesonki vaati verojaan, pää oli ihan hajoamispisteessä, lisäksi kaikki ne vähäisetkin tutut ja turistit häipyivät vappuna ja koko kylä muuttui autioksi. Tuli aika vahva tunne siitä että tässä sitä nyt ollaan, jumissa taas, vaikka juuri sen tunteen takia edellisestä aivan hyvästä elämästä hyppäsin pois.

Aiempina vuosina olen ratkaissut tämän kevätmasennuksena tunnetun ilmiön matkustelemalla, mutta nyt se ei ollut mahdollista. Työt oli sovittu toukokuun loppuun eikä pankkkitilikään järin kannustavalta näyttänyt. Onneksi pystyin hyödyntämään toukokuun hiljaisuuden ja sain viikon lomaa äitienpäivän tienoolla, joten karkasin tuulettamaan ajatuksia Etelä-Suomeen. Tekipä muuten hyvää olla viikko ystävien ja perheen kanssa! Etelästä palasi ihan eri tyyppi, kuin sinne lähtenyt kitisevä mörökölli. Ja Levikin näyttäytyi taas paikkana jonne halusin muuttaa.

 

 

Toukokuu onkin ollut töissä oikein mukava, kun sai oman pään kasaan. Kelit on olleet mainiot, reitit hyvässä kunnossa ja ryhmät pieniä. Ja oikeastihan on ihan mahtavaa, kun täällä ei ole ketään. Saa retkeillä ja lenkkeillä koirien kanssa kaikessa rauhassa ilman tungosta, kaupassa ei tarvitse väistellä joka suuntaan sinkoilevia turisteja, ja on vaan niin hiljaista. Tähän hiljaisuuteen tuskin voi ihminen kyllästyä. Just alkoi yötön yö, ja täälläkin on vihdoin vihreää. Loman jälkeen mulla tuli myös kavereita tänne, kivempi nauttia autiokylästä yhdessä jonkun kanssa.

Kun loma alkaa  maanantaina, suunnataan ensin  Kuusamoon mökille, arvatenkin en malta odottaa! En muista milloin olisi ollut näin pitkä aika siitä, kun olen käynyt Kuusamossa viimeksi. Mökki edustaa mulle sitä kaikkein onnellisinta ja rennointa olotilaa koko maailmassa. Kuusamosta on tarkotus jossakin vaiheessa ajella viettämään loppukuu  Etelä-Suomessa. Heinäkuuksi tulen takaisin Leville paiskimaan hommia, ja elokuu vietetään Norjassa. On heti helpompi hengittää, kun saa liikkua.

 

 

Kausi oli ihana, kamala, raskas, kepeä, synkkä ja hilpeä. Opin paljon itsestäni, mm kaipaavani omia läheisiä hullun lailla, ja etten ole kovin avoin tutustumaan uusiin ihmisiin, koska koen sosiaaliset tilanteet liian raskaina työn lisäksi. Huomasin myös, ettei välimatka vaikuta ystävyyden laatuun mitenkään, vaan siellä ne kaikki on aina mua varten. ♥

Kantapään kautta opin kevään lähestyessä sen, että reissujalka vipattaa edelleen aika voimakkaasti, ja niin ihanaa kun täällä Levillä onkin asua, on puoli vuotta yhtä mittaa samassa paikassa todella pitkä aika näillä hermoilla. Päätin viime keväänä olla ainakin vuoden lentämättä, ja nyt se vuosi on mennyt. Ehkä voisi olla mahdollista napata vielä syksylle pieni loma, ennenkuin sesonki lyö kunnolla päälle. Koska tokihan me syksyllä Norjasta palataan tänne kotiin.

Sillä eniten olen näiden kuukausien aikana ikävöinyt lähtemisen tunnetta. Paraskaan ihastus ei kutkuta samalla tavalla vatsanpohjaa, kuin vapaus.

Kuvat napsittu pitkin kevättä Leviltä, Nyrölästä ja Lauttasaaresta.

xx Matilda

 

 

Pakkanen puree poskista

 

Kiitos kaikista viesteistä viime postaukseen liittyen ♥  Kiva jos joku sai siitä innostusta toteuttaa haaveilemiaan asioita omassa elämässään.

 

 

Meillä on aika hulppeat pakkaset olleet jo reilun viikon, mutta täällä se ei aiheuta mitään katastrofia. Pieniä huomioita normaalin arjen sekaan.

Mikään ei pysähdy pakkasten takia.

 

 

Töissä tarkenee kun pukee kahdet villahousut, kolme merinopaitaa ja paksun norjalaisvillapaidan, kolmet villasukat, toppahousut, untuvatakin, kaksi numeroa liian suuret kelkkakengät, lapaset ja  rukkaset, kaulurin, pipon, kaulahuivin ja lopuksi kuorruttaa kaiken ainakin kolme numeroa liian suurella pilkkihaalarilla.

Ilman hanskoja pärjää noin kolme sekuntia, rukkasten kanssa ei saa mitään aikaan.

Hevosia ei palele. Niiden kanssa ei kovilla pakkasilla tietenkään juosta, mutta karvapallerot kestävät kyllä rauhallisia kävelyreissuja huomattavasti paremmin kuin topatut ihmiset.

Peittoon (tai kahteen) kääriytyneenä voi ihan hyvin ratsastaa.

 

 

Rinteessä ei näillä keleillä tarkene millään. Kaikki muu on mahdollista, mutta naama vain jäätyy vaikka mitä tekisi. Silmälasittomilla voi olla ehkä helpompaa kun ei tarvinne taistella samalla mitalla huurun kanssa. Jäätyminen ei toki estä laskemista, lyhentää aikaa vain. Noin tunnin kärsii mäessä vaikka olisi alusta saakka kylmä.

Hotjooga tuntuu uskomattoman mukavalta kun ulkona on sama lukema pakkasta, kuin joogasalissa lämmintä.

 

 

Koiria ei palele. Jääkalikkana töistä kotiin tuleva omistaja on joskus saattanut toivoa, ettei koirat olisi niin innokkaita ulkoilijoita kun ulkona on pakkanen 20 paremmalla puolella. Kävellessä pysyy kyllä lämpimänä.

Jos koittaa lyhentää koirien lenkkejä mukavuussyistä useampana päivänä, ilmestyy lakanoihin ja sängylle unohtuneisiin vaatteisiin kummallisia reikiä.

Pakkanen kaunistaa ja autioittaa maiseman. Hisseihin ei tarvitse jonottaa, laskea saa kaikessa rauhassa, lenkkipolut on tyhjänä, hevosten kanssa ei tarvitse häiriintyä kelkoista.

 

 

On kiva möllöttää kotona tuijottamassa takkatulta. On myös kiva lämmittää takkaa niin saa sisäälämpötilan viidestätoista asteestä lähemmäs kahtakymmentä.

Mihinkään ei voi lähteä hosuen kun autoa pitää lämmittää noin sata vuotta ennen käynnistystä. Tähän liittyen olen kehittynyt ruokakaupassa käynnin välttelyssä entistä taitavammaksi. Kahden viikon välein on ihan hyvä tiheys ruokaostoksille.

Pukeutumisessa ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä, ainut mikä kiinnostaa on lämpimänä pysyminen.

Päivät tuntuvat kaamoksen jälkeen ihan naurettavan pitkiltä. Aurinko on suorastaan huikenteleva, vaikkei vieläkään järin korkealle kipua.

 

 

Ihanaa viikkoa ♥ Huomenna saan parhaan ystäväni kylään! cant wait.

xx Matilda

 

Jos haaveilet Lappiin muutosta, lopeta tekosyiden etsiminen ja tee asialle jotain.

 

Tämä postaus on omistettu kaikille teille, jotka siellä pimeässä etelässä haaveilette päivästä toiseen oikeesta talvesta ja tuntureista ja revontulista, mutta ette saa aikaiseksi kuitenkaan repästä itseänne irti tutusta ja turvallisesta.

Ajattelin avata vähän omaa polkuani tänne pohjoiseen, kun siitä aika paljon viestejä satelee. On tosi kiva, kun ihmiset on kiinnostuneita ja oon huomannut et tosi moni haaveilee tänne muutosta. Joten koitan omalla esimerkilläni kannustaa kokeilemaan, ei se satu.

 

 

Itsehän siis kävin koko Levillä ekan kerran viime talvena, tutustumassa tähän tulevaan työpaikkaani. Olin vähän silleen epämääräisesti haaveillut pohjoisesta ja kausitöistä, ja asettanut tavoitteeksi työllistyä eräoppaana valmistumisen jälkeen. Noh, olen jossain määrin, ainakin työjutuissa, varsin onnellisten tähtien alla syntynyt. Joten tämäkin epämääräinen haaveiluni konkretisoitui yhteen facebookissa nähtyyn postaukseen, jossa haettiin vaellusopasta islanninhevostallille Leville. Liika harkitseminen ei kuulu sen suuremmin vahvuuksiini kuin heikkouksiinikaan, joten hain paikkaa.

Yllätys olikin suuri, kun sain samantien paluuviestin jossa kysyttiin olenko valmis lyömään kättä päälle ensi talven suhteen. Pari paniikki-innostuspuhelua parhaille ystäville ja päätös oli sinetöity, totta kai tarttuisin tilaisuuteen. Sovittiin tulevan työnantajan kanssa että menen hiihtolomalla käymään Levillä, tutustumassa paikkoihin ja porukkaan.

Näin mulla oli siis maaliskuussa hankittuna työpaikka koko seuraavaksi talveksi Leviltä. Ihan vahingossa. Ja muuten, en täyttänyt työpaikkailmoituksen hakuehtoja. Aina kannattaa hakea.

 

 

Sittemmin kävinkin täällä useampaan otteeseen, keväällä, kesällä ja kahdesti syksyllä ennen  muuttoa. Muuttaessani en kuitenkaan tuntenut ketään muita kuin tulevat työkaverini. Asunto mulla on työnantajan puolesta, se on varmaan haastavin asia tänne muuttaessa. Asunnot on todellakin kiven alla, siinä asiassa ei kannata lähteä soitellen sotaan. Itse varovasti toivoisin ensi kesän aikana löytäväni oman kämpän tulevalle kaudelle. Työpaikasta itse ehkä neuvoisin aloittamaan, koska sitä kautta luultavasti järjestyy asuntokin, ja on joku verkosto ihmisiä olemassa.

Töissä oon viihtynyt alusta saakka tosi hyvin, meillä on ihan mahtava työyhteisö ja mä todellakin rakastan mun työtä. Se on varmasti ollut iso osa tässä kotiutumisessa. Alkuun oli muuten vähän rankkaa ja yksinäistä. Olin tosi väsynyt, en tuntenut ketään ja koko ajan oli pimeetä. Vaikka oon aina liikkunut tosi paljon ulkona luonnossa, on kuitenkin eri asia hypätä yhtäkkiä työhön jossa oot 6-12 tuntia päivässä ulkona kylmässä ja suurimmaksi osaksi pimeessä. Onneks mulla on koirat ja ne työkaverit. Tätä vähän vaikeempaa aikaa kesti ehkä pari viikkoa, sit alkoi väsymys helpottaa ja sitä myöten kaikki näyttää kirkkaammalta. Saatiin myös vihdoin kunnolla lunta eli valoa, ja mä tutustuin pariin kivaan tyyppiin, eli sain kavereita myös töiden ulkopuolelta.

 

 

Tykkään täällä arjesta tosi paljon, pääsen toteuttamaan mun unelmaa töiden parissa, mulla on ihana koti ja hyviä tyyppejä ympärillä. Täällä on muutenkin ihmiset ihan mielettömän ystävällisiä, en ymmärrä kuka on keksiny sen et lappilaiset olisi jotenkin epämiellyttäviä tai suhtautuisivat junan tuomiin huonosti.  Päinvastoin! Samaa sarjaa kuin se kaamoksella pelottelu. Lisäks täällä on kaikki mun kaipaamat harrastusmahdollisuudet käden ulottuvilla, en oo joutunut luopumaan mistään. Päinvastoin, vaikka teen ihan normaalia työviikkoa pääosin, tuntuu että ehdin harrastamaan paljon enemmän.

Ratsastuksen ja koirien kanssa lenkkeilyn ja retkeilyn lisäks käyn joka viikko joogassa ja laskettelemassa.  Oon aivan fiiliksissä edelleen näistä maisemista, en meinaa käsittää että saan asua näin kauniissa paikassa ja että voin ihan minä tahansa arkipäivänä hilppasta tunturin laelle, ja kun meen ihan vaan lähimpään metsään siellä ei kuulu mitään ääniä. Ei oo valosaastetta, mun niskat on varmaan siksi niin jumissa koko ajan kun kuljen pää kenossa ihailemassa tähtiä tai revontulia. Tunnen sellasta ylitsevuotavaa kiitollisuutta monta kertaa viikossa.

 

 

Havaintojeni perusteella tosi moni tuntuu miettivän, et olisi siistiä muuttaa Lappiin, mutta sitten ei kuitenkaan rahkeet riitä toteuttamaan. Mä toisaalta osaan ja toisaalta en osaa  samaistua tohon, ainahan muutokset on vaikeita ja pelottavia! Enemmän mua itseäni kuitenkin pelottaa ajatus että yhtäkkiä huomaat elämän ajautuneen sellaseen pisteeseen, ettei ookaan enää mahdollisuutta lähteä ja toteuttaa unelmia. Kannattaa ajatella miten uskomattoman etuoikeutettu on kun on mahdollista ne omat unelmat toteuttaa, ja sitä kautta  taas voi miettiä miten suurta haaskausta olisi jättää ne toteuttamatta vain sen takia että se tuntuu vaikealta.

Mä en usko että ikinä tarvii katua sitä että uskalsi lähteä ja kokeilla, koska aina voi palata. Eihän tässä elämässä mikään oo pysyvää, muutos on ainut varma asia. Uskon että hukkaan heitetyt mahdollisuudet kyllä alkaa kaivelemaan, ja jos liikaa miettii asioita niin melkein mikä vaan alkaa tuntua liian isolta ja vaivalloiselta. Mut tässä(kin) asiassa oon eniten kiitollinen mun kotikasvatukselle. Voin aina luottaa siihen et mitä tahansa teenkin ja minne meen, saan tukea.

Mutta jos haaveilee vaan vuodesta toiseen eikä  toteuta, niin äkkiä ne vuodet muuten vierii. Ja sitä parempaa hetkeä on aivan turha odotella, ei sellasta tule. Eikä sitä kannata pelätä että mitä sitten jos ei viihdykään. Ei tänne muutto mikään one way ticket ole. Jos ei natsaa niin lähtee takasin, sitten aukee joku muu ovi elämässä eikä tarvii jossitella ja kuvitella että voi kun se elämä olis paljon parempaa varmaan siellä jänkhällä.

 

 

Ihanaa loppuviikkoa ♥

xx Matilda

 

 

Vapaapäivä Kätkätunturilla

 

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, kuuluu sanonta. Noh, tässä tapauksessa sillä ei ole mitään totuuspohjaa.

 

Olen kohta kaksi kuukautta suunnitellut retkeileväni Levitunturin vieressä kohoavalle Kätkälle. Muutaman kerran olen ollut jo aikeissa tarttua tuumasta toimeen, mutta ystävä google on Kätkän suhteen varsin kitsas, eikä esmerkiksi reitin aloituspaikasta sanota oikein muuta, kuin että Kätkälle pääsee näppärästi Sirkan keskustasta. Toki voi avata kartan ja katsoa, mutta näin eräoppaana kartat eivät ole suosikkejani, joten olen kerta toisensa jälkeen  kevyesti ärsyyntynyt ja jättänyt jutun toiseen kertaan.

No sitten tuli vapaapäivä ja kaunis ilma ja tekosyyt loppuivat kesken kun olin saanut selville kalliomaalausten ja perimätiedon avulla mistä polku löytyy. (Immeljärven vastapuolelta, Korkeaniemen näköalalaavun luota) Reitin pituutta tai mitään muutakaan epäolennaista en tullut kysyneeksi. Päivä oli tosiaan kaunis ja aavistuksen viileähkö -20 (tuntuu kuin -25 luki säätiedotuksessa) mutta eihän pikkupakkanen meitä pelottanut. Kamat niskaan, koirat autoon, koirille evästä taskuun ja itselle kamera olalle.

 

 

Jätin auton tien varteen ja aloin tarpomaan. Löysin oikopolun joka vei suoraan ylöspäin. Oikopoluthan on aina hyvä ajatus, niimpä sitten konttasin äkkijyrkkää polkua ylöspäin, ei käynyt mielen vieressäkään että se merkitty reitti olisi saattanut olla aavistuksen loivempi. Päästiin lopulta oikealle polulle, ja ajattelin ettei varmaan enää pitkäkään matka huipulle. Väärin, koko ajan tuli lisää tarvottavaa eteen. Itsellenihän en tosiaan ottanut a) evästä b) juotavaa c) taukovaatetta. Ylpeys ei tietenkään antanut periksi kääntyä kesken kaiken vaikka oli kuuma ja kylmä ja hiki ja jano ja nälkä ja pissahätää ei sentään ollut.

Vihdoin tuli kyltti jossa ystävällisesti kerrottiin huipulle olevan 300metriä. Ja siinä vaiheessa kun huippu tuli näkyviin, ei muuten harmittanutkaan enää yhtään, ja päähän hiipi ajatus ettei se nousu niin paha ollutkaan vaan ihan mukava. Tämä ihana itsepetos saa kerta toisensa jälkeen ihmisen kuluttamaan vapaa-aikaansa rämpimällä tuntitolkulla ylämäkeen ties minkä nyppylöiden päälle. Mikähän siinäkin on, että jos jossain on mäki jonka päältä voisi potentiaalisesti nähdä jonnekin, tulee himo kiivetä. Minä ainakin voin avoimesti myöntää että se itse kiipeäminen on aivan hanurista.

Koska olin liikkeellä varsin myöhään, auringonlaskun aikaan, ei ketään muita näkynyt enää mailla halmeilla,  vain muutama seurue oli tullut vastaan kun tarvoin itse vielä ylös. Niimpä päästin koirat hetkeksi ilakoimaan  ihastelemaan maisemia ja napsin kuvia. Jotenkin täällä on kuvaaminen ja kaikki somettaminen jäänyt aika vähälle, olen keskittynyt elämään ja kokemaan tätä uutta arkea itse. Mutta ajattelin nyt, kun valo lisääntyy ja päivä pitenee, ryhdistäytyä kuvaamisessa. Koska nautin siitä ja nautin niiden hetkien katselemisesta jälkeenpäinkin.

 

 

Huipulla unohtui myös hiki ja kylmyys, upeilla maisemilla on aika iso vaikutus ihan kaikkeen. Ei ollut kiire alas, polkukin oli niin leveä ettei mitään eksymisvaaraa edes pimeässä tulisi. Koska olen ollut vastikään kipeä, en kuitenkaan viitsinyt ehdoin tahdoin jäädyttää itseäni enempää kuin oli pakollista, joten auringon painuttua piiloon lähdimme viipottamaan alas. Matka ei tuntunutkaan enää yhtään pitkältä, raskaalta eikä tuskaiselta. Alaspäin tultaessa maisema avautuu myös tosi kauniisti Leville ja Sirkkaan. Välillä oli niin jyrkkää että pysty laskea pyllymäkeä.

Ihme kyllä auto lähti ihan nätisti käyntiin, minä sen sijaan olin aivan totaalisen umpijäässä märissä vaatteissani eikä autossakaan ollut mitään lisävaatetta. Äkkiä kotiin ja sauna tulille.

 

 

Upea upea luonto kyllä teki jälleen kerran niin suurenmoisen vaikutuksen. Vaikka vähän nauratti tuo oma ammattilaismainen valmistautuminen.  Noh, tuskin opin tästä mitään ja aion muuten viedä tulevia vieraita tuonne patikoimaan, kiva pohjetreeni. Koiratkin nukkuivat kiltisti illan.  Nyt on retkitauko katkaistu onnistuneesti, joten voi suunnitella seuraavaa. Kuvien laatu ei päätä huimaa, koska oli jo yllättäen aika pimeää kun vihdoin tonne huipulle saatiin luumme raahattua.

 

Palailen pian arkikuulumisten kanssa, olen kerännyt hitaasti mutta varmasti puhelinkuvista pientä katsausta perusarjesta täällä.

ihanaa viikkoa,

xx Matilda

Rauhallista, rentoa, levollista Joulua

Lämpimät Jouluterveiset täältä jäätävästä pohjolasta.♥

 

Meillä on töissä vuoden kiireisin aika menossa, ei ole paljoa blogille (tai yhtään millekään muullekaan ylimääräiselle) ollut aikaa. Mutta päätin että se on ihan ok, ehtiihän sitä sitten kevväämmälläkin, turha stressata. Ollaan jo kotiuduttu tosi hyvin, olen yllättänyt itseni ajattelemasta hokemasta yllättävän monelle, etten kyllä Suomessa muualla enää haluaisi asua. Onneksi olen ylpeästi myös takinkääntäjä jos niikseen tulee, joten ei nyt vannota mitään. Täällä on kuitenkin ihmisen erinomaisen hyvä olla ja elellä.

 

Sitä en tajua, miten yhtäkkiä tuli joulu.

 

Sen kummempua jouluvalmisteluita tässä ei kaiken työn ohessa olla puuhailtu, lähinnä torttuja ollaan leivottu ja glögiä kiskottu. Yllättävän monet pikkujoulut on silti mahtunut ohjelmaan. Kämppis toi viime viikolla töistä meille ylimääräisen joulukuusen, äiti lähetti kotoa jouluvalot, ja eilen joulusiivouksen päätteeksi vielä koristelimme kuusen joululauluja kuunnellen. Nyt alkaa olla joulutunnelma kohdillaan. Kämppikset lähtivät eilen tahoilleen joulun viettoon, ja oma perheeni matkusti tänne tänään. Nyt on tupa täynnä rakkaita ja mieli pullollaan onnea ja iloa. Sanoinkuvaamattoman ihanaa saada oma perhe tänne. Aattona on tiukka päivä töissä, mutta koitan ottaa koko joulun mahdollisimman rennosti.

Olen vähän kahdenlainen jouluihminen. Toisaalta en perusta yhtään siitä kaikesta hössötyksestä, enkä varsinkaan stressistä joka tuntuu liittyvän tosi isosti joulun valmisteluun. En jaksa mitään krääsää, ja olen varmaan kerran ostanut lahjat etukäteen. Tänä vuonna vedin pohjat, enkä ole ostanyt mitään. Päätin (tänään, kun olin käynyt kaupassa ja tajusin etten vieläkään ole ostanut yhtään lahjaa) antaa aineettomia lahjakortteja.

Toisaalta taas rakastan joulua ihan mahdottoman paljon. Joulussa on ehdottomasti taikaa. Rakastan yhdessäoloa läheisten kanssa, syömistä ja kaikkia niitä ihania ruokia joita jouluun kuuluu. Rakastan kodin tunnelmaa jouluvalojen loisteessa. Itselleni tärkeintä joulussa on lupa olla vaan rakkaiden ympäröimänä muutama päivä. Jouluna on helpompi löytää itsestään se maailman hyvyyteen uskova lapsi. ♥

 

 

Toivotankin ennen kaikkea ihanaa, rauhallista, rentoa ja levollista joulua ihan kaikille.

 

xx Matilda

Levi on 531 m korkea, sielussa rauha mutta äitiä ikävä

 

Tasan kansi viikoa sitten pakkasin neljännen kerran tänä vuonna muuttokuorman autoon, koirat konttiin ja käänsin suunnan kohti pohjoista. Tuntui kummalliselta vihdoin muuttaa, päätös tulevasta muutosta tuli kuitenkin tehtyä jo viime talvena. Harvoin suunnittelen elämässäni mitään niin pitkälle, joten tätä oli kyllä odotettu. 

Viimeisinä päivinä Jyväskylässä kärsin tutusta alakulosta ja haikeudesta,  ja mietin miksi haluan toistuvasti hyvästellä. Samalla tiesin että olo helpottaisi kun pääsisi lähtemään, seikkailu valtaisi mielen ja vapaus huumaisi aistit, niinkuin ennenkin. Eikä Jyväskylä ole enää aikoihin tarjonnut minulle sitä, mitä elämässä etsin.

Leville päästyäni purin heti tavarat kaappeihin, levitin mummun tekemän räsymaton keskeisimmälle paikalle asunnossa ja nukuin kuin tukki molemmat koirat kainalossa jättisängyssäni. Työt alkoivat heti seuraavana aamuna ja arki lähti rullaamaan rytisten. Syksyn kevyiden joogaopetusten jälkeen harppaus kokopäivätyöhön ulkona ei ollut ihan kevyt, joten elämä täällä on ollut lähinnä töitä, lenkkeilyä ja nukkumista. Ennenkuin kroppa ehti tottua fyysisesti raskaaseen työhön ja energiatasot taas palautua, sainkin riesaksi flunssan.

 

 

Kun puhelimeni hajosi ensimmäisen viikon jälkeen hetkeksi totaalisesti, tajusin miten kiinni olenkaan omissa sosiaalisissa ympyröissäni. Olen kertonut itselleni tarinaa omasta tilan- ja yksinäisyydenkaipuustani, mutta kun yksinäisyyttä heitettiinkin kasvoille oikein saavillinen pyytämättä, oli olo kaikkea mutta kuin vahva ja voimaantunut. Tajusin, etten olekaan ihan niin itsenäinen kuin omassa tarinassani.

Nautin yksinolosta, omilla ehdoillani. Vuodenaika on toki otollinen kaipuulle, illat ovat pitkiä ja pimeitä, lumikin tuli vasta pari päivää sitten. Kun ei vielä ole täältä edes pientä sosiaalisen verkon poikastakaan, tulee ihan kirjaimellisesti äitiä (ja ystäviä) ikävä. Flunssa nostaa myös itsesäälipisteitä roimasti.

 

 

Älkääkä käsittäkö väärin,

minä rakastan olla täällä.

Uusi työ on osoittautunut sellaiseksi mitä odotinkin, rakastan tehdä töitä hevosten kanssa. En osaisi kuvitella mieluisampia työkavereita kuin eläimet, olen siitä haaveillut tavalla tai toisella lapsuudesta saakka. Tuntuu hassulta, että nyt se lapusuuden unelma, kaikkien mutkien ja kiemuroiden jälkeen, toteutuikin vähän vahingossa. En missään vaiheessa eräopaskoulussakaan ajatellut hakeutuvani hevosten pariin, mutta kun ilmoituksen työpaikasta näin, kaikki loksahtikin jotenkin itsestäänselvästi paikalleen.  Ihmistyökaveritkin ovat sattumoisin täyttä kultaa. Kaikki uuden opettelu on tietenkin alussa väsyttävää, mutta niin se on aina.

Tämä paikka. Meinaan pakahtua ja haljeta ilosta joka päivä, kun katselen näitä maisemia, ja tajuan että minä oikeasti asun täällä. Ei tarvitse lähteä minnekään. Voin kiivetä tunturiin joka päivä ihastelemaan aurinkoa, joka juuri ja juuri jaksaa vielä kavuta horisontin yläpuolelle, kävellä aamuisin Ounasjoen rantaa kuun valaistessa polkua. Ihmetellä iltalenkillä tähtitaivasta ilman valosaastetta. Kuunnella puhdasta hiljaisuutta.

Liitelevä ja lepattava sieluni on löytänyt taas kotiin. Tunturit pistävät sisimpäni levottomuudet oikeisiin mittasuhteisiin. Olen kokenut tätä samaa levollisuutta aina Kuusamossa, ja viime kesänä Norjassa. Pohjoinen vinksauttaa jollain perustavanlaatuisella tavalla palaseni oikeille paikoilleen.

On hyvä olla, vaikkei ihan kaikki aina olisikaan hyvin.

 

 

Tietysti, täälläkin, syyllistyn luonteelleni ominaisesti “hetikaikkimullenyt” ahdinkoon, eli koen huonoa omaatuntoa kun makaan flunssassa väsyneenä sohvalla, vaikka olen täällä. Mutta yritän silti parhaani mukaan vakuutella itselleni, ettei nuo tunturit tuolta mihinkään katoa, vaikken ole ensimmäisen kahden viikon aikana ehtinyt jokaista huiputtamaan.

Sen sijaan olen käppäillyt lähipoluilla ja maannut viltin alla kuuntelemassa Harry Potteria. ja kuten taaskin itseäni viisaampi ystäväni sanoi

“Henkinen kasvu pysähtyy jos yrittää kasvaa kaamosaikana”

 

Kuvia otin Levitunturin päältä, ennenkuin lumi saapui maahan.

xx Matilda