Yhtäkkiä kaikki on toisin

Koronapäiväkirjat.

 

 

Tasan kolme viikkoa sitten olimme pienellä kaveriporukalla laskureissulla Pyhällä. Se ei ollut aikana ennen koronaa, mutta kovin monia asioita ei ollut vielä muuttunut viruksen takia meidän arjessamme. Mökkireissukin tuntui aivan turvalliselta, olimmehan vain oman väen kanssa tunturissa. Korona oli keskusteluissa, ja pelkona takaraivossa. Mutta oli toiveikkuutta, vielä ei ollut ymmärrystä kuinka pian aivan kaikki olisi toisin.

Nyt se tuntuu lähes unelta. Kaveriporukalla mökillä toisella puolella Lappia?

Huikentelevaista.

 

 

 

 

Kolmessa viikossa olen menettänyt työpaikan, yöunet ja irtisanonut asuntoni koska vuokraan ei ole rahaa. Olen siis kohta työtön ja koditon. Tuntuu hurjalta, kurjalta ja väärältä. Vaikka tiedän että niin moni muu on samassa tilanteessa, on vaikea katsoa omaa tilannetta ulkopuolelta, omat tunteet joutuu kuitenkin tuntemaan oman pään sisällä. Omat laskut ruttaamaan avaamattomana roskikseen tai piilottamaan vaatekaappiin. Omat tavarat pakkaamaan tietämättä minne ne vie. Omat päivät aloittamaan tietämättä mitä kaikella  tällä ajalla tekisi, kun mitään ei ole tehtävissä.

Muutokset tulivat pikkuhiljaa. Ensin tajusin, etten voi tässä tilanteessa ehkä matkustaa parhaan ystävän kolmekymppisille toiselle puolelle Suomea.  Suunniteltiin tilalle mökkireissua. Tajuttiin, ettei voida ehkä lähteä pääsiäisenä Norjaan laskemaan, ajateltiin että mennään Kilpisjärvelle. Myös töissä muutokset alkoivat hiljalleen, aluksi keksittiin ihan loistavia, luovia ideoita seilata tilanteen läpi ja usko oli vahva. Kyllä me tästä selvitään, yhdessä.

Kunnes sitten koitti se päivä kun todellisuus iski.

Työpaikka meni kiinni, mökkireissuista ei enää puhuttu. Kaveripiiri supistui yhtäkkiä pariin ihmiseen kenen kanssa oli viime aikoina jo muutenkin viettänyt aikaa. Muita ei uskalla tavata. Kaiken tsempin ja varasuunnitelmien tilalle jäi kumiseva tyhjyys. Käsiin pelkkää epämääräistä aikaa, jossa eilinen, nykyinen ja huominen sulautuvat yhdeksi nauhaksi ilman alkua tai loppua.

 

 

 

 

Kaikki energia meinaa helposti mennä omien tunteiden tuntemiseen, ja sitä ei kyllä jaksaisi loputtomiin. Täysillä tunteilla elävänä ja impulsiivisena ihmisenä on todella raskasta kokea joka päivä kaikki mahdollinen kurkkua kuristavasta epätoivosta sielun sopukoita riipivään kiitollisuuteen ja innostuneesta toiveikkuudesta lamaannuttavaan itsesäälissä rypemiseen. Omaa napaa on välillä ihan hyvä kaivaa, mutta lopulta se menee vereslihalle kun nöyhtä loppuu.

Sentään tämä korona sai minut tajuamaan kirkkaasti että olen oikeasti kotiutunut tänne. Vaikka meni työt, ja kohta asuntokin, on ollut silti yllättävän itsestäänselvää että haluan jäädä tänne. Esimerkiksi vuosi sitten olisin tässä tilanteessa pakannut repun ja lähtenyt kotiin, eli Etelä-Suomeen.  Nyt tuntuu siltä, että olen kotona ja haluan olla täällä enkä missään muualla

Miksen viettäisi tätä poikkeuksellista aikaa missään muualla mieluummin kuin täällä: luonto.  Pääsee hetkeksi pois kaikesta tästä.  Olen käytännössä viettänyt kaiken töistä vapautuneen ajan ulkoilemalla. En tarkoituksella, vaan se on tullut hyvinkin luonnostaan. Ihmisillä on erilaisia selviytymiskeinoja, ja olen iloinen että ulkoilu (ja Harry Potterit) toimii minulla.

 

 

 

 

Ulkoillessa uskaltaa myös viettää vähän sosiaalisempaa aikaa, tietenkin sen erittäin suppean piirin kanssa mutta kuitenkin.

Vaikka ihmisistä joutuu karsimaan paljon nyt, pidän silti tärkeänä että on edes joku pieni koronaperhe, ettei jää kokonaan yksin. Omat ajatukset ja niissä märehtiminen on ainakin itselleni pahinta myrkkyä, ja itseään ruokkiva ahdistuksen kehä joka kasvaa kasvamistaan, jos ei välillä saa ajatuksiaan purettua suun kautta ulos aivoista jollekin elävälle ihmiselle. Yhdessä nauramisen maailmaa parantavaa vaikutusta ei myöskään voi vähätellä.

Kun tulevaisuus huolettaa, nykyhetki huolettaa. Taloudellinen tilanne huolettaa, terveys huolettaa. Kun kaikki huolettaa, on itselleni pahinta jäädä yksin kotiin huolehtimaan.

 

.

 

 

Tässä on ollut aikaa syväanalysoida omia tunteita ja ajatuksia, ja huomaan että suunnittelemattomuus on ihan mahdottoman haastavaa. Aivot kehittelee automaatilla erilaisia vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, kunnes tajuaa että nyt on se hetki kun mitään ei voi suunnitella eteenpäin. On ihan oikeasti pakko mennä vain päivä kerrallaan tässä elämässä.

En todellakaan tiedä millä tulen maksamaan esimerkiksi vuokrat ensi kuun jälkeen, mutta kuinka paljon se auttaa että makaan kotona tiiliskiven paino rinnan päällä murehtimassa sitä yksin?

Enkä tarkoita sitä, että suorittamisella tukahdutetaan tunteet. Itselleni on ainoa vaihtoehto todella tuntea ihan kaikki, muuten patoan uskomattoman möhkäleen sisälleni. Ulkoilmassa pystyy edes vähän loiventamaan niitä syvimpiä kuiluja. Jos jäisin sohvalle makaamaan tunteideni kanssa, en siitä enää pääsisi ylös. Kokeiltu on, ja sieltä on pitkä matka takaisin pinnalle. Syvissä vesissä tässä varmasti ui itse kukin, mutta koitetaan löytää edes joku kelluke, mistä pitää kiinni.

 

 

 

 

En jaksa niitä voimaannuttavia tsemppijuttuja jossa on ihanaa kun on aikaa huolehtia itsestään ja siivota kaikki kaapit ja elämä ja nauttia vapaasta Pirjo-Joosepin ja Kerkko-Kirsikan kanssa. Noista asioista saa nauttia, ja kivaa jos joku jaksaa siivota kaapit ja jumpata kotona. Mutta todellisuus on se että tämä tilanne on aivan perseestä ja ne, joilla on nyt aikaa treenata pakaroita minttiin, ovat luultavasti menettäneet elantonsa tai ainakin tippuneet huomattavasti alaspäin.

Ja ne, joilla ei ole akuuttia huolta töistään ja taloudestaan, joutuvat todennäköisesti päivittäin riskeeraamaan oman ja läheistensä terveyden. Jos saa noustua sohvalta tekemään kotijumpan, tai inspiroituu siivoamaan kaapit sehän on hienoa. Mutta kun elämä hajoaa kappaleiksi, en soisi kenellekään tulevan paineita suorittaa yhtään mitään. Ihmiset ovat ankarimpia itselleen, mutta nyt olisi aika höllätä ja koittaa etsiä päiviin ne asiat mitkä tuo iloa, tarkoitusta ja auttaa nukkumaan. Mun ainoa neuvo on, että jotain kannattaa tehdä, ettei käy niin että yö ja päivä sulautuvat yhteen. Rytmin sekoittuminen aiheuttaa helposti lisää ahdistusta ja epäonnistumisen tunnetta.

Minä itse olen tehnyt tasan nolla kotitreeniä, en ole siivonnut yhtäkään kaappia tai järjestellyt tietokonetta. En opiskele uutta kieltä enkä meditoi joka päivä. Nukun niin pitkään kun nukuttaa, ja valvon vähän liian myöhään. Ostin eilen kassillisen eineksiä -30%.

Mutta olen vähän joogannut päivittäin, tanssinut olohuoneessa ja rakentanut majan sohvan taakse. Olen katsonut Harry Potter-elokuvia ja syönyt hyvää ruokaa. Olen paljon ulkoillut ja jakanut kaikki mahdolliset ajatukset ja tunteet ystävien kanssa. Olen tuntenut vilpitöntä onnea koirien puolesta kun on aikaa olla yhdessä. Olen opetellut lumilautailemaan ja saanut siitä onnistumisen elämyksiä ja tarkoitusta päiviin. Olen nauranut melkein pissat housuun, kaatuillut ja noussut joka kerta ylös kaatuakseni uudelleen. Olen tehnyt pienen pieniä suunnitelmia eväsretkistä ja tuntureista.

 

 

 

 

Asiat ei todellakaan ole hyvin, mutta  on niin paljon hyviä asioita joita vaalia.

Siksi pelkään koronaa. Pelkään että se vie minulta jonkun rakkaan, ja tipun surun  mustaan kuiluun niin syvälle, etten tiedä kuinka sieltä noustaan ylös. Pelkään, että sairastun ja menetän terveyteni. Pelkään, että sairastutan jonkun ja muserrun syyllisyydestä. Pelkään, että menetän taloudellisten ongelmien takia turvallisuuden tunteen vuosiksi. Pelkään, että kun tämä on ohi, mikään ei ole muuttunut vaan oravanpyörä jatkaa pyörimistään ja tuhoamme kiihtyvällä tahdilla maan omien jalkojemme alla. Pelkään, ettei kohta enää ole luontoa jonne paeta pelkojaan.

Mutten voi antaa pelon voittaa, sitoa minua sänkyyn makaamaan kasvot tyynyyn piilotettuna peitto maailman ja itseni välisenä kilpenä. Pelkoa ei voi enää sulkea oven ulkopuolelle, mutta on pakko löytää tapa elää sen kanssa musertumatta painon alle. Pelkoa voi suitsia suunnittelemalla pieniä kivoja asioita. Eväsretkeä kahden päivän päähän, virtuaaliviinejä ystävän kanssa illalla. Pelkoa voi hämätä jakamalla sen. Tajuamalla, ettei sinun pelkosi ole ainutlaatuinen hirviö, vaan muiden pelot ovat kasvaneet ihan yhtä isoiksi, hallitseviksi ja rumiksi pelko saa realistisemmat mittasuhteet. Kun päästämme pelkomme ulos suljettujen ovien ja suiden takaa, huomaamme etteivät omat pelkomme olekaan ainutlaatuisia.

Pitäkää huolta, olkaa lempeitä ja pysykää turvassa.

Muistakaa ettei nyt ole aika reissata minnekään (EDES MÖKILLE!!) tai tavata ketään muita, kuin niitä kenen kanssa on pakko olla tekemisissä. Minä asun tunturin juurella, eli se on se minun lähiulkoilupaikka. Ja asun yksin 1000km päässä perheestä ja omasta turvaverkosta, eli tapaan nyt täällä niitä ihmisiä joiden kanssa ollaan valittu tavata toisiamme tässä tilanteessa, ja auttaa jos toinen vaikka joutuu karanteeniin. Sirkassa asuu vain kourallinen ihmisiä, eli täällä ei ole vaikeaa vältellä sosiaalisia kontakteja. Kaupassa käynti ahdistaa, mutta yritän käydä niin harvoin kuin mahdollista.

xx Matilda

Kuvat Leviltä ja Pyhältä.