Pakkanen puree poskista

 

Kiitos kaikista viesteistä viime postaukseen liittyen ♥  Kiva jos joku sai siitä innostusta toteuttaa haaveilemiaan asioita omassa elämässään.

 

 

Meillä on aika hulppeat pakkaset olleet jo reilun viikon, mutta täällä se ei aiheuta mitään katastrofia. Pieniä huomioita normaalin arjen sekaan.

Mikään ei pysähdy pakkasten takia.

 

 

Töissä tarkenee kun pukee kahdet villahousut, kolme merinopaitaa ja paksun norjalaisvillapaidan, kolmet villasukat, toppahousut, untuvatakin, kaksi numeroa liian suuret kelkkakengät, lapaset ja  rukkaset, kaulurin, pipon, kaulahuivin ja lopuksi kuorruttaa kaiken ainakin kolme numeroa liian suurella pilkkihaalarilla.

Ilman hanskoja pärjää noin kolme sekuntia, rukkasten kanssa ei saa mitään aikaan.

Hevosia ei palele. Niiden kanssa ei kovilla pakkasilla tietenkään juosta, mutta karvapallerot kestävät kyllä rauhallisia kävelyreissuja huomattavasti paremmin kuin topatut ihmiset.

Peittoon (tai kahteen) kääriytyneenä voi ihan hyvin ratsastaa.

 

 

Rinteessä ei näillä keleillä tarkene millään. Kaikki muu on mahdollista, mutta naama vain jäätyy vaikka mitä tekisi. Silmälasittomilla voi olla ehkä helpompaa kun ei tarvinne taistella samalla mitalla huurun kanssa. Jäätyminen ei toki estä laskemista, lyhentää aikaa vain. Noin tunnin kärsii mäessä vaikka olisi alusta saakka kylmä.

Hotjooga tuntuu uskomattoman mukavalta kun ulkona on sama lukema pakkasta, kuin joogasalissa lämmintä.

 

 

Koiria ei palele. Jääkalikkana töistä kotiin tuleva omistaja on joskus saattanut toivoa, ettei koirat olisi niin innokkaita ulkoilijoita kun ulkona on pakkanen 20 paremmalla puolella. Kävellessä pysyy kyllä lämpimänä.

Jos koittaa lyhentää koirien lenkkejä mukavuussyistä useampana päivänä, ilmestyy lakanoihin ja sängylle unohtuneisiin vaatteisiin kummallisia reikiä.

Pakkanen kaunistaa ja autioittaa maiseman. Hisseihin ei tarvitse jonottaa, laskea saa kaikessa rauhassa, lenkkipolut on tyhjänä, hevosten kanssa ei tarvitse häiriintyä kelkoista.

 

 

On kiva möllöttää kotona tuijottamassa takkatulta. On myös kiva lämmittää takkaa niin saa sisäälämpötilan viidestätoista asteestä lähemmäs kahtakymmentä.

Mihinkään ei voi lähteä hosuen kun autoa pitää lämmittää noin sata vuotta ennen käynnistystä. Tähän liittyen olen kehittynyt ruokakaupassa käynnin välttelyssä entistä taitavammaksi. Kahden viikon välein on ihan hyvä tiheys ruokaostoksille.

Pukeutumisessa ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä, ainut mikä kiinnostaa on lämpimänä pysyminen.

Päivät tuntuvat kaamoksen jälkeen ihan naurettavan pitkiltä. Aurinko on suorastaan huikenteleva, vaikkei vieläkään järin korkealle kipua.

 

 

Ihanaa viikkoa ♥ Huomenna saan parhaan ystäväni kylään! cant wait.

xx Matilda

 

Jos haaveilet Lappiin muutosta, lopeta tekosyiden etsiminen ja tee asialle jotain.

 

Tämä postaus on omistettu kaikille teille, jotka siellä pimeässä etelässä haaveilette päivästä toiseen oikeesta talvesta ja tuntureista ja revontulista, mutta ette saa aikaiseksi kuitenkaan repästä itseänne irti tutusta ja turvallisesta.

Ajattelin avata vähän omaa polkuani tänne pohjoiseen, kun siitä aika paljon viestejä satelee. On tosi kiva, kun ihmiset on kiinnostuneita ja oon huomannut et tosi moni haaveilee tänne muutosta. Joten koitan omalla esimerkilläni kannustaa kokeilemaan, ei se satu.

 

 

Itsehän siis kävin koko Levillä ekan kerran viime talvena, tutustumassa tähän tulevaan työpaikkaani. Olin vähän silleen epämääräisesti haaveillut pohjoisesta ja kausitöistä, ja asettanut tavoitteeksi työllistyä eräoppaana valmistumisen jälkeen. Noh, olen jossain määrin, ainakin työjutuissa, varsin onnellisten tähtien alla syntynyt. Joten tämäkin epämääräinen haaveiluni konkretisoitui yhteen facebookissa nähtyyn postaukseen, jossa haettiin vaellusopasta islanninhevostallille Leville. Liika harkitseminen ei kuulu sen suuremmin vahvuuksiini kuin heikkouksiinikaan, joten hain paikkaa.

Yllätys olikin suuri, kun sain samantien paluuviestin jossa kysyttiin olenko valmis lyömään kättä päälle ensi talven suhteen. Pari paniikki-innostuspuhelua parhaille ystäville ja päätös oli sinetöity, totta kai tarttuisin tilaisuuteen. Sovittiin tulevan työnantajan kanssa että menen hiihtolomalla käymään Levillä, tutustumassa paikkoihin ja porukkaan.

Näin mulla oli siis maaliskuussa hankittuna työpaikka koko seuraavaksi talveksi Leviltä. Ihan vahingossa. Ja muuten, en täyttänyt työpaikkailmoituksen hakuehtoja. Aina kannattaa hakea.

 

 

Sittemmin kävinkin täällä useampaan otteeseen, keväällä, kesällä ja kahdesti syksyllä ennen  muuttoa. Muuttaessani en kuitenkaan tuntenut ketään muita kuin tulevat työkaverini. Asunto mulla on työnantajan puolesta, se on varmaan haastavin asia tänne muuttaessa. Asunnot on todellakin kiven alla, siinä asiassa ei kannata lähteä soitellen sotaan. Itse varovasti toivoisin ensi kesän aikana löytäväni oman kämpän tulevalle kaudelle. Työpaikasta itse ehkä neuvoisin aloittamaan, koska sitä kautta luultavasti järjestyy asuntokin, ja on joku verkosto ihmisiä olemassa.

Töissä oon viihtynyt alusta saakka tosi hyvin, meillä on ihan mahtava työyhteisö ja mä todellakin rakastan mun työtä. Se on varmasti ollut iso osa tässä kotiutumisessa. Alkuun oli muuten vähän rankkaa ja yksinäistä. Olin tosi väsynyt, en tuntenut ketään ja koko ajan oli pimeetä. Vaikka oon aina liikkunut tosi paljon ulkona luonnossa, on kuitenkin eri asia hypätä yhtäkkiä työhön jossa oot 6-12 tuntia päivässä ulkona kylmässä ja suurimmaksi osaksi pimeessä. Onneks mulla on koirat ja ne työkaverit. Tätä vähän vaikeempaa aikaa kesti ehkä pari viikkoa, sit alkoi väsymys helpottaa ja sitä myöten kaikki näyttää kirkkaammalta. Saatiin myös vihdoin kunnolla lunta eli valoa, ja mä tutustuin pariin kivaan tyyppiin, eli sain kavereita myös töiden ulkopuolelta.

 

 

Tykkään täällä arjesta tosi paljon, pääsen toteuttamaan mun unelmaa töiden parissa, mulla on ihana koti ja hyviä tyyppejä ympärillä. Täällä on muutenkin ihmiset ihan mielettömän ystävällisiä, en ymmärrä kuka on keksiny sen et lappilaiset olisi jotenkin epämiellyttäviä tai suhtautuisivat junan tuomiin huonosti.  Päinvastoin! Samaa sarjaa kuin se kaamoksella pelottelu. Lisäks täällä on kaikki mun kaipaamat harrastusmahdollisuudet käden ulottuvilla, en oo joutunut luopumaan mistään. Päinvastoin, vaikka teen ihan normaalia työviikkoa pääosin, tuntuu että ehdin harrastamaan paljon enemmän.

Ratsastuksen ja koirien kanssa lenkkeilyn ja retkeilyn lisäks käyn joka viikko joogassa ja laskettelemassa.  Oon aivan fiiliksissä edelleen näistä maisemista, en meinaa käsittää että saan asua näin kauniissa paikassa ja että voin ihan minä tahansa arkipäivänä hilppasta tunturin laelle, ja kun meen ihan vaan lähimpään metsään siellä ei kuulu mitään ääniä. Ei oo valosaastetta, mun niskat on varmaan siksi niin jumissa koko ajan kun kuljen pää kenossa ihailemassa tähtiä tai revontulia. Tunnen sellasta ylitsevuotavaa kiitollisuutta monta kertaa viikossa.

 

 

Havaintojeni perusteella tosi moni tuntuu miettivän, et olisi siistiä muuttaa Lappiin, mutta sitten ei kuitenkaan rahkeet riitä toteuttamaan. Mä toisaalta osaan ja toisaalta en osaa  samaistua tohon, ainahan muutokset on vaikeita ja pelottavia! Enemmän mua itseäni kuitenkin pelottaa ajatus että yhtäkkiä huomaat elämän ajautuneen sellaseen pisteeseen, ettei ookaan enää mahdollisuutta lähteä ja toteuttaa unelmia. Kannattaa ajatella miten uskomattoman etuoikeutettu on kun on mahdollista ne omat unelmat toteuttaa, ja sitä kautta  taas voi miettiä miten suurta haaskausta olisi jättää ne toteuttamatta vain sen takia että se tuntuu vaikealta.

Mä en usko että ikinä tarvii katua sitä että uskalsi lähteä ja kokeilla, koska aina voi palata. Eihän tässä elämässä mikään oo pysyvää, muutos on ainut varma asia. Uskon että hukkaan heitetyt mahdollisuudet kyllä alkaa kaivelemaan, ja jos liikaa miettii asioita niin melkein mikä vaan alkaa tuntua liian isolta ja vaivalloiselta. Mut tässä(kin) asiassa oon eniten kiitollinen mun kotikasvatukselle. Voin aina luottaa siihen et mitä tahansa teenkin ja minne meen, saan tukea.

Mutta jos haaveilee vaan vuodesta toiseen eikä  toteuta, niin äkkiä ne vuodet muuten vierii. Ja sitä parempaa hetkeä on aivan turha odotella, ei sellasta tule. Eikä sitä kannata pelätä että mitä sitten jos ei viihdykään. Ei tänne muutto mikään one way ticket ole. Jos ei natsaa niin lähtee takasin, sitten aukee joku muu ovi elämässä eikä tarvii jossitella ja kuvitella että voi kun se elämä olis paljon parempaa varmaan siellä jänkhällä.

 

 

Ihanaa loppuviikkoa ♥

xx Matilda

 

 

Vapaapäivä Kätkätunturilla

 

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, kuuluu sanonta. Noh, tässä tapauksessa sillä ei ole mitään totuuspohjaa.

 

Olen kohta kaksi kuukautta suunnitellut retkeileväni Levitunturin vieressä kohoavalle Kätkälle. Muutaman kerran olen ollut jo aikeissa tarttua tuumasta toimeen, mutta ystävä google on Kätkän suhteen varsin kitsas, eikä esmerkiksi reitin aloituspaikasta sanota oikein muuta, kuin että Kätkälle pääsee näppärästi Sirkan keskustasta. Toki voi avata kartan ja katsoa, mutta näin eräoppaana kartat eivät ole suosikkejani, joten olen kerta toisensa jälkeen  kevyesti ärsyyntynyt ja jättänyt jutun toiseen kertaan.

No sitten tuli vapaapäivä ja kaunis ilma ja tekosyyt loppuivat kesken kun olin saanut selville kalliomaalausten ja perimätiedon avulla mistä polku löytyy. (Immeljärven vastapuolelta, Korkeaniemen näköalalaavun luota) Reitin pituutta tai mitään muutakaan epäolennaista en tullut kysyneeksi. Päivä oli tosiaan kaunis ja aavistuksen viileähkö -20 (tuntuu kuin -25 luki säätiedotuksessa) mutta eihän pikkupakkanen meitä pelottanut. Kamat niskaan, koirat autoon, koirille evästä taskuun ja itselle kamera olalle.

 

 

Jätin auton tien varteen ja aloin tarpomaan. Löysin oikopolun joka vei suoraan ylöspäin. Oikopoluthan on aina hyvä ajatus, niimpä sitten konttasin äkkijyrkkää polkua ylöspäin, ei käynyt mielen vieressäkään että se merkitty reitti olisi saattanut olla aavistuksen loivempi. Päästiin lopulta oikealle polulle, ja ajattelin ettei varmaan enää pitkäkään matka huipulle. Väärin, koko ajan tuli lisää tarvottavaa eteen. Itsellenihän en tosiaan ottanut a) evästä b) juotavaa c) taukovaatetta. Ylpeys ei tietenkään antanut periksi kääntyä kesken kaiken vaikka oli kuuma ja kylmä ja hiki ja jano ja nälkä ja pissahätää ei sentään ollut.

Vihdoin tuli kyltti jossa ystävällisesti kerrottiin huipulle olevan 300metriä. Ja siinä vaiheessa kun huippu tuli näkyviin, ei muuten harmittanutkaan enää yhtään, ja päähän hiipi ajatus ettei se nousu niin paha ollutkaan vaan ihan mukava. Tämä ihana itsepetos saa kerta toisensa jälkeen ihmisen kuluttamaan vapaa-aikaansa rämpimällä tuntitolkulla ylämäkeen ties minkä nyppylöiden päälle. Mikähän siinäkin on, että jos jossain on mäki jonka päältä voisi potentiaalisesti nähdä jonnekin, tulee himo kiivetä. Minä ainakin voin avoimesti myöntää että se itse kiipeäminen on aivan hanurista.

Koska olin liikkeellä varsin myöhään, auringonlaskun aikaan, ei ketään muita näkynyt enää mailla halmeilla,  vain muutama seurue oli tullut vastaan kun tarvoin itse vielä ylös. Niimpä päästin koirat hetkeksi ilakoimaan  ihastelemaan maisemia ja napsin kuvia. Jotenkin täällä on kuvaaminen ja kaikki somettaminen jäänyt aika vähälle, olen keskittynyt elämään ja kokemaan tätä uutta arkea itse. Mutta ajattelin nyt, kun valo lisääntyy ja päivä pitenee, ryhdistäytyä kuvaamisessa. Koska nautin siitä ja nautin niiden hetkien katselemisesta jälkeenpäinkin.

 

 

Huipulla unohtui myös hiki ja kylmyys, upeilla maisemilla on aika iso vaikutus ihan kaikkeen. Ei ollut kiire alas, polkukin oli niin leveä ettei mitään eksymisvaaraa edes pimeässä tulisi. Koska olen ollut vastikään kipeä, en kuitenkaan viitsinyt ehdoin tahdoin jäädyttää itseäni enempää kuin oli pakollista, joten auringon painuttua piiloon lähdimme viipottamaan alas. Matka ei tuntunutkaan enää yhtään pitkältä, raskaalta eikä tuskaiselta. Alaspäin tultaessa maisema avautuu myös tosi kauniisti Leville ja Sirkkaan. Välillä oli niin jyrkkää että pysty laskea pyllymäkeä.

Ihme kyllä auto lähti ihan nätisti käyntiin, minä sen sijaan olin aivan totaalisen umpijäässä märissä vaatteissani eikä autossakaan ollut mitään lisävaatetta. Äkkiä kotiin ja sauna tulille.

 

 

Upea upea luonto kyllä teki jälleen kerran niin suurenmoisen vaikutuksen. Vaikka vähän nauratti tuo oma ammattilaismainen valmistautuminen.  Noh, tuskin opin tästä mitään ja aion muuten viedä tulevia vieraita tuonne patikoimaan, kiva pohjetreeni. Koiratkin nukkuivat kiltisti illan.  Nyt on retkitauko katkaistu onnistuneesti, joten voi suunnitella seuraavaa. Kuvien laatu ei päätä huimaa, koska oli jo yllättäen aika pimeää kun vihdoin tonne huipulle saatiin luumme raahattua.

 

Palailen pian arkikuulumisten kanssa, olen kerännyt hitaasti mutta varmasti puhelinkuvista pientä katsausta perusarjesta täällä.

ihanaa viikkoa,

xx Matilda