Pakkanen puree poskista

 

Kiitos kaikista viesteistä viime postaukseen liittyen ♥  Kiva jos joku sai siitä innostusta toteuttaa haaveilemiaan asioita omassa elämässään.

 

 

Meillä on aika hulppeat pakkaset olleet jo reilun viikon, mutta täällä se ei aiheuta mitään katastrofia. Pieniä huomioita normaalin arjen sekaan.

Mikään ei pysähdy pakkasten takia.

 

 

Töissä tarkenee kun pukee kahdet villahousut, kolme merinopaitaa ja paksun norjalaisvillapaidan, kolmet villasukat, toppahousut, untuvatakin, kaksi numeroa liian suuret kelkkakengät, lapaset ja  rukkaset, kaulurin, pipon, kaulahuivin ja lopuksi kuorruttaa kaiken ainakin kolme numeroa liian suurella pilkkihaalarilla.

Ilman hanskoja pärjää noin kolme sekuntia, rukkasten kanssa ei saa mitään aikaan.

Hevosia ei palele. Niiden kanssa ei kovilla pakkasilla tietenkään juosta, mutta karvapallerot kestävät kyllä rauhallisia kävelyreissuja huomattavasti paremmin kuin topatut ihmiset.

Peittoon (tai kahteen) kääriytyneenä voi ihan hyvin ratsastaa.

 

 

Rinteessä ei näillä keleillä tarkene millään. Kaikki muu on mahdollista, mutta naama vain jäätyy vaikka mitä tekisi. Silmälasittomilla voi olla ehkä helpompaa kun ei tarvinne taistella samalla mitalla huurun kanssa. Jäätyminen ei toki estä laskemista, lyhentää aikaa vain. Noin tunnin kärsii mäessä vaikka olisi alusta saakka kylmä.

Hotjooga tuntuu uskomattoman mukavalta kun ulkona on sama lukema pakkasta, kuin joogasalissa lämmintä.

 

 

Koiria ei palele. Jääkalikkana töistä kotiin tuleva omistaja on joskus saattanut toivoa, ettei koirat olisi niin innokkaita ulkoilijoita kun ulkona on pakkanen 20 paremmalla puolella. Kävellessä pysyy kyllä lämpimänä.

Jos koittaa lyhentää koirien lenkkejä mukavuussyistä useampana päivänä, ilmestyy lakanoihin ja sängylle unohtuneisiin vaatteisiin kummallisia reikiä.

Pakkanen kaunistaa ja autioittaa maiseman. Hisseihin ei tarvitse jonottaa, laskea saa kaikessa rauhassa, lenkkipolut on tyhjänä, hevosten kanssa ei tarvitse häiriintyä kelkoista.

 

 

On kiva möllöttää kotona tuijottamassa takkatulta. On myös kiva lämmittää takkaa niin saa sisäälämpötilan viidestätoista asteestä lähemmäs kahtakymmentä.

Mihinkään ei voi lähteä hosuen kun autoa pitää lämmittää noin sata vuotta ennen käynnistystä. Tähän liittyen olen kehittynyt ruokakaupassa käynnin välttelyssä entistä taitavammaksi. Kahden viikon välein on ihan hyvä tiheys ruokaostoksille.

Pukeutumisessa ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä, ainut mikä kiinnostaa on lämpimänä pysyminen.

Päivät tuntuvat kaamoksen jälkeen ihan naurettavan pitkiltä. Aurinko on suorastaan huikenteleva, vaikkei vieläkään järin korkealle kipua.

 

 

Ihanaa viikkoa ♥ Huomenna saan parhaan ystäväni kylään! cant wait.

xx Matilda

 

Jos haaveilet Lappiin muutosta, lopeta tekosyiden etsiminen ja tee asialle jotain.

 

Tämä postaus on omistettu kaikille teille, jotka siellä pimeässä etelässä haaveilette päivästä toiseen oikeesta talvesta ja tuntureista ja revontulista, mutta ette saa aikaiseksi kuitenkaan repästä itseänne irti tutusta ja turvallisesta.

Ajattelin avata vähän omaa polkuani tänne pohjoiseen, kun siitä aika paljon viestejä satelee. On tosi kiva, kun ihmiset on kiinnostuneita ja oon huomannut et tosi moni haaveilee tänne muutosta. Joten koitan omalla esimerkilläni kannustaa kokeilemaan, ei se satu.

 

 

Itsehän siis kävin koko Levillä ekan kerran viime talvena, tutustumassa tähän tulevaan työpaikkaani. Olin vähän silleen epämääräisesti haaveillut pohjoisesta ja kausitöistä, ja asettanut tavoitteeksi työllistyä eräoppaana valmistumisen jälkeen. Noh, olen jossain määrin, ainakin työjutuissa, varsin onnellisten tähtien alla syntynyt. Joten tämäkin epämääräinen haaveiluni konkretisoitui yhteen facebookissa nähtyyn postaukseen, jossa haettiin vaellusopasta islanninhevostallille Leville. Liika harkitseminen ei kuulu sen suuremmin vahvuuksiini kuin heikkouksiinikaan, joten hain paikkaa.

Yllätys olikin suuri, kun sain samantien paluuviestin jossa kysyttiin olenko valmis lyömään kättä päälle ensi talven suhteen. Pari paniikki-innostuspuhelua parhaille ystäville ja päätös oli sinetöity, totta kai tarttuisin tilaisuuteen. Sovittiin tulevan työnantajan kanssa että menen hiihtolomalla käymään Levillä, tutustumassa paikkoihin ja porukkaan.

Näin mulla oli siis maaliskuussa hankittuna työpaikka koko seuraavaksi talveksi Leviltä. Ihan vahingossa. Ja muuten, en täyttänyt työpaikkailmoituksen hakuehtoja. Aina kannattaa hakea.

 

 

Sittemmin kävinkin täällä useampaan otteeseen, keväällä, kesällä ja kahdesti syksyllä ennen  muuttoa. Muuttaessani en kuitenkaan tuntenut ketään muita kuin tulevat työkaverini. Asunto mulla on työnantajan puolesta, se on varmaan haastavin asia tänne muuttaessa. Asunnot on todellakin kiven alla, siinä asiassa ei kannata lähteä soitellen sotaan. Itse varovasti toivoisin ensi kesän aikana löytäväni oman kämpän tulevalle kaudelle. Työpaikasta itse ehkä neuvoisin aloittamaan, koska sitä kautta luultavasti järjestyy asuntokin, ja on joku verkosto ihmisiä olemassa.

Töissä oon viihtynyt alusta saakka tosi hyvin, meillä on ihan mahtava työyhteisö ja mä todellakin rakastan mun työtä. Se on varmasti ollut iso osa tässä kotiutumisessa. Alkuun oli muuten vähän rankkaa ja yksinäistä. Olin tosi väsynyt, en tuntenut ketään ja koko ajan oli pimeetä. Vaikka oon aina liikkunut tosi paljon ulkona luonnossa, on kuitenkin eri asia hypätä yhtäkkiä työhön jossa oot 6-12 tuntia päivässä ulkona kylmässä ja suurimmaksi osaksi pimeessä. Onneks mulla on koirat ja ne työkaverit. Tätä vähän vaikeempaa aikaa kesti ehkä pari viikkoa, sit alkoi väsymys helpottaa ja sitä myöten kaikki näyttää kirkkaammalta. Saatiin myös vihdoin kunnolla lunta eli valoa, ja mä tutustuin pariin kivaan tyyppiin, eli sain kavereita myös töiden ulkopuolelta.

 

 

Tykkään täällä arjesta tosi paljon, pääsen toteuttamaan mun unelmaa töiden parissa, mulla on ihana koti ja hyviä tyyppejä ympärillä. Täällä on muutenkin ihmiset ihan mielettömän ystävällisiä, en ymmärrä kuka on keksiny sen et lappilaiset olisi jotenkin epämiellyttäviä tai suhtautuisivat junan tuomiin huonosti.  Päinvastoin! Samaa sarjaa kuin se kaamoksella pelottelu. Lisäks täällä on kaikki mun kaipaamat harrastusmahdollisuudet käden ulottuvilla, en oo joutunut luopumaan mistään. Päinvastoin, vaikka teen ihan normaalia työviikkoa pääosin, tuntuu että ehdin harrastamaan paljon enemmän.

Ratsastuksen ja koirien kanssa lenkkeilyn ja retkeilyn lisäks käyn joka viikko joogassa ja laskettelemassa.  Oon aivan fiiliksissä edelleen näistä maisemista, en meinaa käsittää että saan asua näin kauniissa paikassa ja että voin ihan minä tahansa arkipäivänä hilppasta tunturin laelle, ja kun meen ihan vaan lähimpään metsään siellä ei kuulu mitään ääniä. Ei oo valosaastetta, mun niskat on varmaan siksi niin jumissa koko ajan kun kuljen pää kenossa ihailemassa tähtiä tai revontulia. Tunnen sellasta ylitsevuotavaa kiitollisuutta monta kertaa viikossa.

 

 

Havaintojeni perusteella tosi moni tuntuu miettivän, et olisi siistiä muuttaa Lappiin, mutta sitten ei kuitenkaan rahkeet riitä toteuttamaan. Mä toisaalta osaan ja toisaalta en osaa  samaistua tohon, ainahan muutokset on vaikeita ja pelottavia! Enemmän mua itseäni kuitenkin pelottaa ajatus että yhtäkkiä huomaat elämän ajautuneen sellaseen pisteeseen, ettei ookaan enää mahdollisuutta lähteä ja toteuttaa unelmia. Kannattaa ajatella miten uskomattoman etuoikeutettu on kun on mahdollista ne omat unelmat toteuttaa, ja sitä kautta  taas voi miettiä miten suurta haaskausta olisi jättää ne toteuttamatta vain sen takia että se tuntuu vaikealta.

Mä en usko että ikinä tarvii katua sitä että uskalsi lähteä ja kokeilla, koska aina voi palata. Eihän tässä elämässä mikään oo pysyvää, muutos on ainut varma asia. Uskon että hukkaan heitetyt mahdollisuudet kyllä alkaa kaivelemaan, ja jos liikaa miettii asioita niin melkein mikä vaan alkaa tuntua liian isolta ja vaivalloiselta. Mut tässä(kin) asiassa oon eniten kiitollinen mun kotikasvatukselle. Voin aina luottaa siihen et mitä tahansa teenkin ja minne meen, saan tukea.

Mutta jos haaveilee vaan vuodesta toiseen eikä  toteuta, niin äkkiä ne vuodet muuten vierii. Ja sitä parempaa hetkeä on aivan turha odotella, ei sellasta tule. Eikä sitä kannata pelätä että mitä sitten jos ei viihdykään. Ei tänne muutto mikään one way ticket ole. Jos ei natsaa niin lähtee takasin, sitten aukee joku muu ovi elämässä eikä tarvii jossitella ja kuvitella että voi kun se elämä olis paljon parempaa varmaan siellä jänkhällä.

 

 

Ihanaa loppuviikkoa ♥

xx Matilda

 

 

Vapaapäivä Kätkätunturilla

 

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, kuuluu sanonta. Noh, tässä tapauksessa sillä ei ole mitään totuuspohjaa.

 

Olen kohta kaksi kuukautta suunnitellut retkeileväni Levitunturin vieressä kohoavalle Kätkälle. Muutaman kerran olen ollut jo aikeissa tarttua tuumasta toimeen, mutta ystävä google on Kätkän suhteen varsin kitsas, eikä esmerkiksi reitin aloituspaikasta sanota oikein muuta, kuin että Kätkälle pääsee näppärästi Sirkan keskustasta. Toki voi avata kartan ja katsoa, mutta näin eräoppaana kartat eivät ole suosikkejani, joten olen kerta toisensa jälkeen  kevyesti ärsyyntynyt ja jättänyt jutun toiseen kertaan.

No sitten tuli vapaapäivä ja kaunis ilma ja tekosyyt loppuivat kesken kun olin saanut selville kalliomaalausten ja perimätiedon avulla mistä polku löytyy. (Immeljärven vastapuolelta, Korkeaniemen näköalalaavun luota) Reitin pituutta tai mitään muutakaan epäolennaista en tullut kysyneeksi. Päivä oli tosiaan kaunis ja aavistuksen viileähkö -20 (tuntuu kuin -25 luki säätiedotuksessa) mutta eihän pikkupakkanen meitä pelottanut. Kamat niskaan, koirat autoon, koirille evästä taskuun ja itselle kamera olalle.

 

 

Jätin auton tien varteen ja aloin tarpomaan. Löysin oikopolun joka vei suoraan ylöspäin. Oikopoluthan on aina hyvä ajatus, niimpä sitten konttasin äkkijyrkkää polkua ylöspäin, ei käynyt mielen vieressäkään että se merkitty reitti olisi saattanut olla aavistuksen loivempi. Päästiin lopulta oikealle polulle, ja ajattelin ettei varmaan enää pitkäkään matka huipulle. Väärin, koko ajan tuli lisää tarvottavaa eteen. Itsellenihän en tosiaan ottanut a) evästä b) juotavaa c) taukovaatetta. Ylpeys ei tietenkään antanut periksi kääntyä kesken kaiken vaikka oli kuuma ja kylmä ja hiki ja jano ja nälkä ja pissahätää ei sentään ollut.

Vihdoin tuli kyltti jossa ystävällisesti kerrottiin huipulle olevan 300metriä. Ja siinä vaiheessa kun huippu tuli näkyviin, ei muuten harmittanutkaan enää yhtään, ja päähän hiipi ajatus ettei se nousu niin paha ollutkaan vaan ihan mukava. Tämä ihana itsepetos saa kerta toisensa jälkeen ihmisen kuluttamaan vapaa-aikaansa rämpimällä tuntitolkulla ylämäkeen ties minkä nyppylöiden päälle. Mikähän siinäkin on, että jos jossain on mäki jonka päältä voisi potentiaalisesti nähdä jonnekin, tulee himo kiivetä. Minä ainakin voin avoimesti myöntää että se itse kiipeäminen on aivan hanurista.

Koska olin liikkeellä varsin myöhään, auringonlaskun aikaan, ei ketään muita näkynyt enää mailla halmeilla,  vain muutama seurue oli tullut vastaan kun tarvoin itse vielä ylös. Niimpä päästin koirat hetkeksi ilakoimaan  ihastelemaan maisemia ja napsin kuvia. Jotenkin täällä on kuvaaminen ja kaikki somettaminen jäänyt aika vähälle, olen keskittynyt elämään ja kokemaan tätä uutta arkea itse. Mutta ajattelin nyt, kun valo lisääntyy ja päivä pitenee, ryhdistäytyä kuvaamisessa. Koska nautin siitä ja nautin niiden hetkien katselemisesta jälkeenpäinkin.

 

 

Huipulla unohtui myös hiki ja kylmyys, upeilla maisemilla on aika iso vaikutus ihan kaikkeen. Ei ollut kiire alas, polkukin oli niin leveä ettei mitään eksymisvaaraa edes pimeässä tulisi. Koska olen ollut vastikään kipeä, en kuitenkaan viitsinyt ehdoin tahdoin jäädyttää itseäni enempää kuin oli pakollista, joten auringon painuttua piiloon lähdimme viipottamaan alas. Matka ei tuntunutkaan enää yhtään pitkältä, raskaalta eikä tuskaiselta. Alaspäin tultaessa maisema avautuu myös tosi kauniisti Leville ja Sirkkaan. Välillä oli niin jyrkkää että pysty laskea pyllymäkeä.

Ihme kyllä auto lähti ihan nätisti käyntiin, minä sen sijaan olin aivan totaalisen umpijäässä märissä vaatteissani eikä autossakaan ollut mitään lisävaatetta. Äkkiä kotiin ja sauna tulille.

 

 

Upea upea luonto kyllä teki jälleen kerran niin suurenmoisen vaikutuksen. Vaikka vähän nauratti tuo oma ammattilaismainen valmistautuminen.  Noh, tuskin opin tästä mitään ja aion muuten viedä tulevia vieraita tuonne patikoimaan, kiva pohjetreeni. Koiratkin nukkuivat kiltisti illan.  Nyt on retkitauko katkaistu onnistuneesti, joten voi suunnitella seuraavaa. Kuvien laatu ei päätä huimaa, koska oli jo yllättäen aika pimeää kun vihdoin tonne huipulle saatiin luumme raahattua.

 

Palailen pian arkikuulumisten kanssa, olen kerännyt hitaasti mutta varmasti puhelinkuvista pientä katsausta perusarjesta täällä.

ihanaa viikkoa,

xx Matilda

Rauhallista, rentoa, levollista Joulua

Lämpimät Jouluterveiset täältä jäätävästä pohjolasta.♥

 

Meillä on töissä vuoden kiireisin aika menossa, ei ole paljoa blogille (tai yhtään millekään muullekaan ylimääräiselle) ollut aikaa. Mutta päätin että se on ihan ok, ehtiihän sitä sitten kevväämmälläkin, turha stressata. Ollaan jo kotiuduttu tosi hyvin, olen yllättänyt itseni ajattelemasta hokemasta yllättävän monelle, etten kyllä Suomessa muualla enää haluaisi asua. Onneksi olen ylpeästi myös takinkääntäjä jos niikseen tulee, joten ei nyt vannota mitään. Täällä on kuitenkin ihmisen erinomaisen hyvä olla ja elellä.

 

Sitä en tajua, miten yhtäkkiä tuli joulu.

 

Sen kummempua jouluvalmisteluita tässä ei kaiken työn ohessa olla puuhailtu, lähinnä torttuja ollaan leivottu ja glögiä kiskottu. Yllättävän monet pikkujoulut on silti mahtunut ohjelmaan. Kämppis toi viime viikolla töistä meille ylimääräisen joulukuusen, äiti lähetti kotoa jouluvalot, ja eilen joulusiivouksen päätteeksi vielä koristelimme kuusen joululauluja kuunnellen. Nyt alkaa olla joulutunnelma kohdillaan. Kämppikset lähtivät eilen tahoilleen joulun viettoon, ja oma perheeni matkusti tänne tänään. Nyt on tupa täynnä rakkaita ja mieli pullollaan onnea ja iloa. Sanoinkuvaamattoman ihanaa saada oma perhe tänne. Aattona on tiukka päivä töissä, mutta koitan ottaa koko joulun mahdollisimman rennosti.

Olen vähän kahdenlainen jouluihminen. Toisaalta en perusta yhtään siitä kaikesta hössötyksestä, enkä varsinkaan stressistä joka tuntuu liittyvän tosi isosti joulun valmisteluun. En jaksa mitään krääsää, ja olen varmaan kerran ostanut lahjat etukäteen. Tänä vuonna vedin pohjat, enkä ole ostanyt mitään. Päätin (tänään, kun olin käynyt kaupassa ja tajusin etten vieläkään ole ostanut yhtään lahjaa) antaa aineettomia lahjakortteja.

Toisaalta taas rakastan joulua ihan mahdottoman paljon. Joulussa on ehdottomasti taikaa. Rakastan yhdessäoloa läheisten kanssa, syömistä ja kaikkia niitä ihania ruokia joita jouluun kuuluu. Rakastan kodin tunnelmaa jouluvalojen loisteessa. Itselleni tärkeintä joulussa on lupa olla vaan rakkaiden ympäröimänä muutama päivä. Jouluna on helpompi löytää itsestään se maailman hyvyyteen uskova lapsi. ♥

 

 

Toivotankin ennen kaikkea ihanaa, rauhallista, rentoa ja levollista joulua ihan kaikille.

 

xx Matilda

Levi on 531 m korkea, sielussa rauha mutta äitiä ikävä

 

Tasan kansi viikoa sitten pakkasin neljännen kerran tänä vuonna muuttokuorman autoon, koirat konttiin ja käänsin suunnan kohti pohjoista. Tuntui kummalliselta vihdoin muuttaa, päätös tulevasta muutosta tuli kuitenkin tehtyä jo viime talvena. Harvoin suunnittelen elämässäni mitään niin pitkälle, joten tätä oli kyllä odotettu. 

Viimeisinä päivinä Jyväskylässä kärsin tutusta alakulosta ja haikeudesta,  ja mietin miksi haluan toistuvasti hyvästellä. Samalla tiesin että olo helpottaisi kun pääsisi lähtemään, seikkailu valtaisi mielen ja vapaus huumaisi aistit, niinkuin ennenkin. Eikä Jyväskylä ole enää aikoihin tarjonnut minulle sitä, mitä elämässä etsin.

Leville päästyäni purin heti tavarat kaappeihin, levitin mummun tekemän räsymaton keskeisimmälle paikalle asunnossa ja nukuin kuin tukki molemmat koirat kainalossa jättisängyssäni. Työt alkoivat heti seuraavana aamuna ja arki lähti rullaamaan rytisten. Syksyn kevyiden joogaopetusten jälkeen harppaus kokopäivätyöhön ulkona ei ollut ihan kevyt, joten elämä täällä on ollut lähinnä töitä, lenkkeilyä ja nukkumista. Ennenkuin kroppa ehti tottua fyysisesti raskaaseen työhön ja energiatasot taas palautua, sainkin riesaksi flunssan.

 

 

Kun puhelimeni hajosi ensimmäisen viikon jälkeen hetkeksi totaalisesti, tajusin miten kiinni olenkaan omissa sosiaalisissa ympyröissäni. Olen kertonut itselleni tarinaa omasta tilan- ja yksinäisyydenkaipuustani, mutta kun yksinäisyyttä heitettiinkin kasvoille oikein saavillinen pyytämättä, oli olo kaikkea mutta kuin vahva ja voimaantunut. Tajusin, etten olekaan ihan niin itsenäinen kuin omassa tarinassani.

Nautin yksinolosta, omilla ehdoillani. Vuodenaika on toki otollinen kaipuulle, illat ovat pitkiä ja pimeitä, lumikin tuli vasta pari päivää sitten. Kun ei vielä ole täältä edes pientä sosiaalisen verkon poikastakaan, tulee ihan kirjaimellisesti äitiä (ja ystäviä) ikävä. Flunssa nostaa myös itsesäälipisteitä roimasti.

 

 

Älkääkä käsittäkö väärin,

minä rakastan olla täällä.

Uusi työ on osoittautunut sellaiseksi mitä odotinkin, rakastan tehdä töitä hevosten kanssa. En osaisi kuvitella mieluisampia työkavereita kuin eläimet, olen siitä haaveillut tavalla tai toisella lapsuudesta saakka. Tuntuu hassulta, että nyt se lapusuuden unelma, kaikkien mutkien ja kiemuroiden jälkeen, toteutuikin vähän vahingossa. En missään vaiheessa eräopaskoulussakaan ajatellut hakeutuvani hevosten pariin, mutta kun ilmoituksen työpaikasta näin, kaikki loksahtikin jotenkin itsestäänselvästi paikalleen.  Ihmistyökaveritkin ovat sattumoisin täyttä kultaa. Kaikki uuden opettelu on tietenkin alussa väsyttävää, mutta niin se on aina.

Tämä paikka. Meinaan pakahtua ja haljeta ilosta joka päivä, kun katselen näitä maisemia, ja tajuan että minä oikeasti asun täällä. Ei tarvitse lähteä minnekään. Voin kiivetä tunturiin joka päivä ihastelemaan aurinkoa, joka juuri ja juuri jaksaa vielä kavuta horisontin yläpuolelle, kävellä aamuisin Ounasjoen rantaa kuun valaistessa polkua. Ihmetellä iltalenkillä tähtitaivasta ilman valosaastetta. Kuunnella puhdasta hiljaisuutta.

Liitelevä ja lepattava sieluni on löytänyt taas kotiin. Tunturit pistävät sisimpäni levottomuudet oikeisiin mittasuhteisiin. Olen kokenut tätä samaa levollisuutta aina Kuusamossa, ja viime kesänä Norjassa. Pohjoinen vinksauttaa jollain perustavanlaatuisella tavalla palaseni oikeille paikoilleen.

On hyvä olla, vaikkei ihan kaikki aina olisikaan hyvin.

 

 

Tietysti, täälläkin, syyllistyn luonteelleni ominaisesti “hetikaikkimullenyt” ahdinkoon, eli koen huonoa omaatuntoa kun makaan flunssassa väsyneenä sohvalla, vaikka olen täällä. Mutta yritän silti parhaani mukaan vakuutella itselleni, ettei nuo tunturit tuolta mihinkään katoa, vaikken ole ensimmäisen kahden viikon aikana ehtinyt jokaista huiputtamaan.

Sen sijaan olen käppäillyt lähipoluilla ja maannut viltin alla kuuntelemassa Harry Potteria. ja kuten taaskin itseäni viisaampi ystäväni sanoi

“Henkinen kasvu pysähtyy jos yrittää kasvaa kaamosaikana”

 

Kuvia otin Levitunturin päältä, ennenkuin lumi saapui maahan.

xx Matilda

Päivä Särestöniemessä

 

Palataan vielä yhden postauksen verran taannoiseen Lapin reissuun- kohta onkin aika jo uusille pohjoisen tarinoille jee.

Vierailimme Retkipaikan Ystävien kirjoittajaleirillä lauantaina Särestöniemi-museossa Kaukosessa. Täytyy heti myöntää, että itselleni taitelija Reidar Särestöniemi oli aivan tuntematon, enkä siis tiennyt yhtään mitä odottaa.

 

 

Pysähdyimme ihan ensin lounastamaan Kittilään, toisin sanoen ostimme kaupasta eväät ja menimme Karinnokan laavulle Ounasjoen rantaan syömään niitä. Siitä matka jatkui museolle, ja jukranpujut! Miljöö jo itsessään oli aivan mahtava. komeita hirsirakennuksia, vetoaa puiseen sieluuni täysillä.

Nautiskelimme asiaankuuluvasti lounaskahvit ensi töiksemme, ja lähdimme hiljalleen kiertämään paikkaa. Ensimmäisen oli galleria, ja täytyy sanoa että rakennuksen lisäksi myös taide teki vaikutuksen. Rakastan värejä, rakastan luontoa. Töistä löytyi molempia. Galleriarakennus oli sisältä vähintään yhtä vaikuttava kuin ulkoa, mm vaatimaton uima-allas ja ihana takka jäivät mieleen.

 

 

Galleriasta seuraavana oli ateljee, joka ei ainakaan kalvennut loistossaan gallerialle. Särestöniemi on selvästi tykännyt varsin mahtipontisista hirsilinnoista. Ei huono maku. Ja viimeisenä Särestöniemen kotipaikka. Vanha pihapiiri oli upea ja hyvinhoidettu, sisätiloissa oli esillä jos jonkinmoista vanhaa tavaraa jota on aina mukava ihastella. Tämänkin talon takka teki itseeni suurimman vaikutuksen.

 

 

Ihan mahtava päivä ja paikka, juuri sellainen johon en ikinä itse olisi tullut menneeksi, mutta teki suurenmoisen vaikutuksen kun sinne minut vietii. Särestöniemi ei vienyt Juuso-karhun paikkaa lempitaiteilijanani, mutta kyllä nuo maalaukset vaan hienoja olivat.

 

Kannatta vierailla jos Levin matkalla kaipaa myös kultturellejä elämyksiä!

Kirjoitin meidän leiristä jutun myös Retkipaikkaan, voit lukea sen tästä.

xx Matilda

Keimiöniemen kalapirteillä

 

Meidän viimeisin Lapin reissumme oli yhdistetty työ- ja hupimatka. Oli työkeikka Levillä, vähän hurvittelua työkavereiden kanssa ja viikko Retkipaikan Ystävien kirjoittajaleirillä Pallas- Yllästunturin kansallispuistossa.

Viikon aikana käytiin tutustumassa kansallispuiston luontokeskuksiin, mutta lisäksi meille oli järjestetty pari muutakin huikeaa kohdetta.

 

 

Perjantaina suuntasimme kohti Keimiöniemen kalapirttejä Jerisjärven rantaan. Saimme viettää päivän Shamaani Jari Rossin opastuksessa. Kierroksemme alkoi kalapirteiltä, jotka olivat sekä söpöjä, että hienoja. Jari kertoi meille pirttien historiasta, mutta päällimmäisenä mieleeni jäi tarina hurjasta yksisilmäisestä hauesta, jota on yritetty saada nalkkiin sukupolvesta toiseen. Pirteillä pääsimme todistamaan myös valtavan koskeloparven lentävän ylitsemme- näky ja äänimaisema olivat ihan toisesta maailmasta. Shamaanimme kertoi tilanneensa lennon parven johtajalta.

 

 

Pirttien ihastelulta siirryimme hiljalleen kohti Jarin omia tiluksia, matkalla vierailimme metsän uumenissa Seitakiveä kunnioittamassa. Jari kertoi meille Keimiönimen ja oman sukunsa historiasta, ja pian olimmekin Jarin omassa pihassa. Puolikodassa oli tulet ja istuskelimme hetkisen nauttimassa maisemista ja valkeasta. Pian siirryimme kotaan jossa Jari valmisti meille aivan huikean aterian.

Menussa oli haukea soijakastikkeessa, Lapin puikulaa omasta maasta sekä kermakastike itse poimituista tateista. Ei tainnut kukaan seurueestamme välttyä ähkyltä, niin hyvää oli ruoka.

Ruuan päälle oli vielä jälkkäriksi supermaukasta mustikkapiirakkaa ja nokipannukahvia. Myös perheen koirat tulivat ihastuttamaan meitä läsnäolollaan jälkiruuan aikana – parasta. Saatiin kuulla myös koirien kommelluksista tarinoita.

 

 

Päivä oli älyttömän mielenkiintoinen, Jari on kyllä todellinen tarinankertoja.  Saimme myös oppitunnin kuinka metso nyljetään ja kukko otetaan hengiltä. Aika hujahti ihan siivillä, Keimiönniemestä lähtiessä suuntasimme vielä Muonioon kauppaan ja illaksi takaisin Pallasjärvelle. Siellä saatiin iltapalaksi keitettyjä poron kieliä. Täytyy myöntää, että pikkuisen ennakkoluuloinen olin, mutta ei niitä pahaksi voi mitenkään sanoa. Toki liha ei itselleni juurikaan ruokavalioon kuulu, joten kieli tuntui vähän vaikealta vaikkei maussa vikaa ollutkaan.

Jos liikut Muonion suunnilla, käy ihmeessä kurkkaamassa Keimiöniemen kalapirtit.

xx Matilda

 

Syysretki Vaarunvuorille

 

Lapista vielä hetkeksi keskisuomalaisiin maisemiin. Niin mieluisalta kuin pohjoisen talviset säät tuntuivat, ei tässä uskomattomassa ruskan väriloistossakaan mitään vikaa ole. Toki mieli ja sydän jäivät vähän tuntureille jo jumiin, mutta tässä kolmen viikon  pätkässä on kyllä luvassa maakuntamatkailua oikein olan takaa, niin työn kuin huvinkin puolesta. Alkaen heti huomenna kun suunnataan iskän kanssa sukuloimaan Poriin. Ihana nähdä läheisiä siellä suunnalla ennenkun karataan kokonaan. Tarkoitus mennä pappan kanssa sienimetsään ja viikonlopuksi Yyteriin! Ah, meri ♥

Alkuviikon olin normaalisti töissä, pienen tauon jälkeen ohjaaminen on vaan aina niin inspiroivaa. Saas nähdä mitä talvi tuo tullessaan joogan saralla, vai tuoko mitään. Kiva olisi opettaa, mutta nykyään myös tajuaa jo oman ajan ja jaksamisen rajallisuuden. Joku hevosjoogatunti olisi kiva laittaa kalenteriin esim. 🙂

 

 

No mutta, sellaista tässä vaan että on Keski-Suomessakin kivoja luontokohteita, ei se elo täälläkään pelkkää työtä ole sentään. Eikä tarvitse ihan kaikkien koko ajan haluta Lappiin päästäkseen ihastelemaan maisemia! Ihan perus maanantain voi viettää luonnossa. Me piipahdettiin yksi kaunis aurinkoinen syyspäivä ystävien kanssa Vaarunvuorilla. Vaarunvuorten luontopolku sijaitsee Korpilahdella, Jyväskylän eteläpuolella. Pakattiin aamulla viisi koiraa ja kolme ihmistä meitsin tila-autoon ja lähdettiin eväskaupan kautta retkeilemään. Ei ole retkeä ilman asiaankuuluvia eväitä!

 

 

Vaarunvuorten luontopolku on noin neljän kilometrin mittainen, helpossa maastossa kulkeva oikein leppoisa ja mukava reitti. Matkalle osuu kivan monipuolista metsää. Pari pientä järveä, pitkospuita ja tietenkin itse vuoren päältä avautuva mainio maisema Päijänteelle.

Nautiskeltiin näköalapaikalla eväät, vaikka matkan varrella on aiemmin tulipaikka. Tulipaikalla oli tällä kertaa muita, eikä eväämme vaatinut lämmitystä joten koimme näköalalounaan mukavampana vaihtoehtona. Saimme nautiskella maisemista ihan omassa seurassamme, ainoa ihminen kenet kohtasimme koko retkellä oli tulipaikalla istuskellut ukkeli. Aiemmankin kokemukseni mukaan täällä saa olla aika rauhassa, ehkä syrjäinen sijainti vähän vaikuttaa asiaan.

 

 

Kaiken kaikkiaan tosi kiva retkikohde Jyväskylän suunnalla, kannattaa ottaa haltuun jos autolla pääsee liikkumaan. Tonne ajaessa on jo tosi kivoja maisemia.

Ja hei kivaa syyslomaa kaikille jota se koskee!

xx Matilda

 

Pallasjärven rannalla

 

Meidän tämänkertainen Lapin reissu jatkui Leviltä Retkipaikan Ystävien  kirjoittajaleirille Pallas- Yllästunturin kansallispuistoon. Täällä vietetään ti-su, eli vielä viikonloppu aikaa rentoutua. Leirin tarkoituksena on siis ihan vaan nauttia pohjoisesta luonnosta ja ottaa irtiotto omasta arjesta. Mikäs sen mukavampaa tällä hetkellä kun etelän velvollisuudet vie vielä aikaa ja voimavaroja. Reilu viikko pohjoisessa auttanee jaksamaan vielä tulevat kolme viikoa etelässä, ennen oikeaa muuttoa. Vähän kyllä hirvittää sunnuntainen paluu, mutta eiköhän viikot hupene nopeasti ja kohta on koko talvi aikaa olla täällä. Olisi silti mukavampi jo jäädä.

 

 

Pikkuisen meillä on ohjelmaakin tässä, vierailuja yrityksiin ja toki päiväretkiä ollaan tehty. Lisäksi ollaan tutustuttu ja tullaan tutustumaan kansallispuiston toimintaan ja hankkeisiin, sekä vapaaehtoistyömahdollisuuksiin. Jos esim ensi kesänä sitten olisi mahdollisuus, mikäs sen mukavampaa kuin tehdä vähän puhdetöitä majoittumisen ja ruuan eteen. En siis ajatellut kesäksi hankkia mitään asuntoa, vaan jatkaa hyväksi havaittua yhden naisen “vapaaehtoinen kodittomuus” trendiä.

 

 

Majoitutaan Pallasjärven rannalla, tässä on ihana rantasauna ja uimassakin olen luonnollisesti käynyt. Pihapiirissä on useita asuinrakennuksia jotka on metsähallituksen työntekijöiden käyttöön. Varsin lähellä on someseksikäs punaisen hiekan ranta, siellä vierailtiin auringonlaskua katsomassa ja kuvaamassa. Käytiin myös kiertämässä Pyhäjoen luontopolku. Pallaksen luontokeskukselle on kymmenisen kilometriä, ajattelin josko viikonloppuna jonkun tunturinkin huiputtaisi kun täällä kerran ollaan.

 

 

Tekisi sunnuntaina mieli vielä ajaa pariksi päiväksi pakoon mökille..

Aivan mahtavia päiviä takana!

 

xx Matilda

 

Terkut Leviltä

 

Vihdoin päästiin pohjoisen tuuliin, ja  että voikin pieni ihminen karhuineen olla onnellinen!

 

Ajettiin tänne viikko sitten torstaina, matkamuistoksi otin  Oulusta 170€ arvoisen selfien, mutta mikään ei voinut lannistaa riemuani kun etelä jäi taakse. Ja kuten olin toivonutkin, ensilumi satoi Leville perjantaina. ♥

Tämän kertaisen Levin reissun agendana oli ratsastusjoogaleiri. Asiakkaat saapuivat perjantaina iltapäivällä ja viipyivät ilonamme suununtaihin. Jokaiseen päivään sisältyi joogaa, niin matolla kuin hevosen selässä, ja ratsastusta tunturimaisemissa. Lisäksi lauantaina oli pihasauna ja palju lämpimänä. Hannele taikoi meille ihania ruokia, ei tarvinnut nälkää nahdä. Itse yövyin koirien kanssa omassa kodissani, asiakkaille oli varattu leiritalo jossa he majoittuivat kahden hengen huoneissa.

 

 

Etenkin lauantain neljän tunnin vaelluksella saimme nauttia ihan mielettömästä keväisestä auringonpaisteesta. Säät suosivat muutenkin viikonlopun ajan, vasta maanantaina iski perinteisempi lokakuinen vesisade. Onneksi lumi oli sadetta sitkeämpää, ja nyt on taas aurinkoista, lumista ja sietämättömän kaunista.

Taaskaan en voinut välttyä suunnattomalta kiitollisuudelta siitä, millaista työtä saan leipäni eteen tehdä. Tiedän olevani suunnattoman etuoikeutettu.

Perjantai iltana kun kävin sattumalta samaan aikaan Levillä olleen Norjalaisen ystäväni kanssa syömässä, kiteytin elämänarvoni tähän lauseeseen

“olen mieluummin onnellinen ja köyhä, kuin tuhlaan elämäni aikuisten töissä.”

 

 

Leirin jälkeen meillä oli vielä työporukalla sunnuntaina paljuiltama, ja saimme seuraksemme upeimmat revontulet  mitä olen koskaan nähnyt. Kamera oli tietenkin kotona turvassa, mutta työkaveri nappasi puhelimella kuvan.

Viipyiltiin Levin maisemissa tällä kertaa tiistaihin saakka, jolloin käännettiin auton nokka kohti Muoniota ja Pallas- Yllästunturin kansallispuistoa. Täällä ollaan erilaisten aktiviteettien parissa sunnuntaihin saakka.

 

 

Lapissa on helppo hymyillä,

 

xx Matilda